Miltä tuntuu sairastaa kaksisuuntaista mielialahäiriötä?

Itse olen 2 tyypin bibolaari. Elämäni on ollut hyvin masennus/ahdistus painotteista. Aikaisemmin olin hyvinkin lääkevastainen eli heti kun vointi oli hyvä ja normaali, en halunnut lääkkeitä syödä. Kantapään kautta oppineena olen viimeiset vuodet ollut lääkityksellä (ilman en pärjää). Välillä osastollakin on tullut oltua.

Lääkkeiden avulla voin elää normaalia elämää. Tämän sairauden aiheuttamaa kärsimystä pahimmillaan ei voi verrata mihinkään kokemaani fyysiseen kipuun. Vaikea on vieläkin myötää, että olen pysyvästi "sairas". Monien mielestä siis "hullu". Silti voin sanoa, että olen empaattinen, fiksu ja huumorintajuinen toisin kuin monet ns. "terveet". Koskaan en ole ollut täysin arvaamaton tai agressiivinen. Pahimmilla hetkillä olen vaan halunnut tuskasta eroon ja päättää kärsimykseni oman käden kautta.

Saanko kysyä että mikä sua vaivaa? Et taida itse olla sen mukavampi kun on varaa haukkua vaikeaa sairautta sairastavia? En jaksa uskoa että oikeesti sanoit noin. Miettisit vähän mitä puhut.

Vierailija kirjoitti:

Eniten itseään täynnä olevia ihmisiä mitä maa päällään kantaa. Itselläni ei onneksi ole, mutta valitettavasti tiedän tuon. Kamalia tyyppejä enimmäkseen, täysin epäluotettavia ja arvaamattomia.[/quote=

Isoin facepalm vähään aikaan tälle 🙈🙉

Olen pitkään seurustellut bipo miehen kanssa. Maniavaiheessa sairaudentunne puuttuu. Bipo sairaus on läheiselle rankempaa. Jos sairas on vaikka sisarus, suhdetta ei voi valita. Mutta kumppanina, monet bipojen suhteet päättyy eroon. Sitä on vaikea selittää, kun kaikki paha äkkiä johtuu terveemmästä puolisosta, ja sitten kun ottaa etäisyyttä sekään ei käy. Maniavaiheessa bipo on kamala, epäluotettava ja arvaamaton.

Muutaman kuukauden maniavaiheen jälkeen ollaan taas niin nöyrää poikaa että. Se hyvä kausi on sitten hyvä.

Toisin kuin monissa sairauksissa, bipon tekee vaikeaksi, kun hän ei itse myönnä ongelmaa. Sairautta pitäisi käsitellä hyvän jakson aikana.