Roikun huonossa suhteessa, koska en halua olla ilman miestä

Eti uus mies tilalle ja eroa vasta sitten.

Mulle on ihan käsittämätön ajatus, että joku elää mieluummin häiriintyneen, moniongelmaisen miehen kanssa kuin ilman miestä.

Enpä siis valitettavasti pysty sua neuvomaan.

Läheisriippuvuus on vissiin aika yleistä.

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

Vierailija kirjoitti:

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

Saahan sitä nyt olla säälittävä. Jos pääkoppa ei kestä yksinoloa, niin minkäs teet? Haet pillereitä ja sitten ranteet auki kun niistä ei ollutkaan apua? Ei se ole mikään oma valinta, jos aivokemia ei ole optimaalinen. Geeneistä johtunee sekin pääasiallisesti, eikä siihen voi vaikuttaa kuin kovin rajallisesti.

Esimerkiksi mä olen juuri tuollainen ihminen, joka ei (enää) selviä ilman parisuhdetta. Pari kuukautta jouduin elämään yksin ja kyllä siinä meinasi henki lähteä. Ei tätä teininä vielä ollut, silloin pystyi oleskelemaan yksin vaikka kuinka ja paljon. Mutta nyt on parisuhde elämää ilmeisesti liikaa takana (vuosikymmen) eikä aivot enää sopeudu yksinäisyyteen. Pillereistä ei ole apua. Luulen, että mun ongelma on se, että aivoissani on liikaa hermoyhteyksiä ympäriinsä ja ärsykkeiden filtteröinti on liian matalalle säädetty. Tästä syystä olen erittäin luova ihminen, joka on positiivista, mutta ikävänä puolena myös ärsyynnyn nopeasti ja isosti esim. rasittavista äänistä (koska en saa suljettua niitä keskittymiseni ulkopuolelle), ja todennäköisesti myös jatkuvasti alitajuntani puskee tajuntaani ajatusta siitä, että "sä olet yksin nyt, pitäis löytää joku, muttei ole helppoa" ja pelkkä olemassaolo ahdistaa niin maan perkeleesti.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

Saahan sitä nyt olla säälittävä. Jos pääkoppa ei kestä yksinoloa, niin minkäs teet? Haet pillereitä ja sitten ranteet auki kun niistä ei ollutkaan apua? Ei se ole mikään oma valinta, jos aivokemia ei ole optimaalinen. Geeneistä johtunee sekin pääasiallisesti, eikä siihen voi vaikuttaa kuin kovin rajallisesti.

Esimerkiksi mä olen juuri tuollainen ihminen, joka ei (enää) selviä ilman parisuhdetta. Pari kuukautta jouduin elämään yksin ja kyllä siinä meinasi henki lähteä. Ei tätä teininä vielä ollut, silloin pystyi oleskelemaan yksin vaikka kuinka ja paljon. Mutta nyt on parisuhde elämää ilmeisesti liikaa takana (vuosikymmen) eikä aivot enää sopeudu yksinäisyyteen. Pillereistä ei ole apua. Luulen, että mun ongelma on se, että aivoissani on liikaa hermoyhteyksiä ympäriinsä ja ärsykkeiden filtteröinti on liian matalalle säädetty. Tästä syystä olen erittäin luova ihminen, joka on positiivista, mutta ikävänä puolena myös ärsyynnyn nopeasti ja isosti esim. rasittavista äänistä (koska en saa suljettua niitä keskittymiseni ulkopuolelle), ja todennäköisesti myös jatkuvasti alitajuntani puskee tajuntaani ajatusta siitä, että "sä olet yksin nyt, pitäis löytää joku, muttei ole helppoa" ja pelkkä olemassaolo ahdistaa niin maan perkeleesti.

Olet ihana! Ajattelen just noin! Toi vois olla mun kirjoittamaa, jos vaan osaisin noin hyvin kirjoittaa ajatuksiani :) Käyn itse psykiatrisella sairaanhoitajalla juttelemassa, mitään mielialalääkitystä mulla ei oo ollut koskaan. Kiitos viestistäsi!

T. Ap

Mikä suhteessa on huonoa? Itse mietin täällä ihan samoja asioita, sillä erotuksella, että lapsia ei (minulla) ole pelissä mukana. Eli jos jonkun mielestä ap säälittävä, minä se vasta olenkin.

Olen ajatellut sitä, mihin se raja pitäisi vetää. Kai kyse on jonkinlaisesta tasapainosta  (huono sana tässä yhteydessä). Kuinka paljon paskaa on valmis ottamaan niskaansa, verrattuna siihen kuinka yksinolosta kärsisi? Tässä on varmaan hurjasti eroa ihmisten välillä. Nuorempana olisin lähtenyt lätkimään jo ajat sitten.

Te, joilla on lapsia ja olette huonossa suhteessa, koska ette kestä olla yksin: lapset kärsii eniten. Antakaa lapset huostaan, jos haluatte jäädä. Jos haluatte parasta lapsillenne, lähdette huonosta suhteesta. Lapset OIKEASTI kärsii tilanteessa. Sori, teille itsekkäille läheisriippuvaisille narskuille ei myötätuntoa heru, sitäkin enemmän kärsiville lapsillenne *grrr*

Vierailija kirjoitti:

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

10v.? Tottakai pärjää lasten kanssa. Etkö enää halua miestä? Onko kivempaa olla yksin ja ilman seksiä?

En ole ap.

Jätä se mies. Etsi sellainen mies jonka kanssa suhde ei ole huono.

Miten se moniongelmainen tyyppi tarjoaa jotain, mitä saa aikuiselta suhteelta sen sijaan, että se olisi sulle kolmas lapsi ja voimavarojen kuluttaja? Et uskalla irrottaa, koska pelkäät elämän olevan raskaampaa yksin. Se on kevyempää. 

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

Saahan sitä nyt olla säälittävä. Jos pääkoppa ei kestä yksinoloa, niin minkäs teet? Haet pillereitä ja sitten ranteet auki kun niistä ei ollutkaan apua? Ei se ole mikään oma valinta, jos aivokemia ei ole optimaalinen. Geeneistä johtunee sekin pääasiallisesti, eikä siihen voi vaikuttaa kuin kovin rajallisesti.

Esimerkiksi mä olen juuri tuollainen ihminen, joka ei (enää) selviä ilman parisuhdetta. Pari kuukautta jouduin elämään yksin ja kyllä siinä meinasi henki lähteä. Ei tätä teininä vielä ollut, silloin pystyi oleskelemaan yksin vaikka kuinka ja paljon. Mutta nyt on parisuhde elämää ilmeisesti liikaa takana (vuosikymmen) eikä aivot enää sopeudu yksinäisyyteen. Pillereistä ei ole apua. Luulen, että mun ongelma on se, että aivoissani on liikaa hermoyhteyksiä ympäriinsä ja ärsykkeiden filtteröinti on liian matalalle säädetty. Tästä syystä olen erittäin luova ihminen, joka on positiivista, mutta ikävänä puolena myös ärsyynnyn nopeasti ja isosti esim. rasittavista äänistä (koska en saa suljettua niitä keskittymiseni ulkopuolelle), ja todennäköisesti myös jatkuvasti alitajuntani puskee tajuntaani ajatusta siitä, että "sä olet yksin nyt, pitäis löytää joku, muttei ole helppoa" ja pelkkä olemassaolo ahdistaa niin maan perkeleesti.

😮 en haluaisi ollasun kumppani😮 tosin en usko että edes vedät puoleesi ketään normaalilla itsetunnolla varustettua. Mä en ainakaan halua olla kenenkään pelastaja😮

Juu eka uusi mies kuvioihin ja sitten ero nyxän kanssa. Itse seurustelisin kahden kanssa samaan aikaan jonkun puolisen vuotta, niin varmistuu siitä, että uusi mies on tosissaan. Eihän sitä nyt herran jumala voi YKSIN olla, se olisi säälittävää! Ja jos uusi mies ei toimikaan, niin sitten vähin äänin palaat entiseen ja alat taas katsella uutta. Suhde kuin suhde, aina tyhjää parempi.

(sic)

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Olet säälittävä. Jos et itse tee asialle mitään, älä ruikuta vaan tyydy.

T: yh, joka pärjännyt jo 10 vuotta lasten kanssa keskenään

Saahan sitä nyt olla säälittävä. Jos pääkoppa ei kestä yksinoloa, niin minkäs teet? Haet pillereitä ja sitten ranteet auki kun niistä ei ollutkaan apua? Ei se ole mikään oma valinta, jos aivokemia ei ole optimaalinen. Geeneistä johtunee sekin pääasiallisesti, eikä siihen voi vaikuttaa kuin kovin rajallisesti.

Esimerkiksi mä olen juuri tuollainen ihminen, joka ei (enää) selviä ilman parisuhdetta. Pari kuukautta jouduin elämään yksin ja kyllä siinä meinasi henki lähteä. Ei tätä teininä vielä ollut, silloin pystyi oleskelemaan yksin vaikka kuinka ja paljon. Mutta nyt on parisuhde elämää ilmeisesti liikaa takana (vuosikymmen) eikä aivot enää sopeudu yksinäisyyteen. Pillereistä ei ole apua. Luulen, että mun ongelma on se, että aivoissani on liikaa hermoyhteyksiä ympäriinsä ja ärsykkeiden filtteröinti on liian matalalle säädetty. Tästä syystä olen erittäin luova ihminen, joka on positiivista, mutta ikävänä puolena myös ärsyynnyn nopeasti ja isosti esim. rasittavista äänistä (koska en saa suljettua niitä keskittymiseni ulkopuolelle), ja todennäköisesti myös jatkuvasti alitajuntani puskee tajuntaani ajatusta siitä, että "sä olet yksin nyt, pitäis löytää joku, muttei ole helppoa" ja pelkkä olemassaolo ahdistaa niin maan perkeleesti.

Mikäs logiikka tuossa on? Jos samassa kämpässä asuu joku rasittava mies niin silloinhan niitä rasittavia ääniä on paljon enemmän kuin yksin asuessa. Äkkiä omillesi siitä, niin olo helpottuu.

Vierailija kirjoitti:

Miten se moniongelmainen tyyppi tarjoaa jotain, mitä saa aikuiselta suhteelta sen sijaan, että se olisi sulle kolmas lapsi ja voimavarojen kuluttaja? Et uskalla irrottaa, koska pelkäät elämän olevan raskaampaa yksin. Se on kevyempää. 

Pelkään, että jos eroan, en löydä enää ketään. Ajattelen, että tää moniongelmainen mies, jolta aina välillä saan hyvää kohtelua, hellyyttä ja hyväksyntää, on parempi kuin ei mitään. Lisäksi hän on arjessa apuna. Tekee remonttihommia ja leikittää lapsia.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Mikä suhteessa on huonoa? Itse mietin täällä ihan samoja asioita, sillä erotuksella, että lapsia ei (minulla) ole pelissä mukana. Eli jos jonkun mielestä ap säälittävä, minä se vasta olenkin.

Olen ajatellut sitä, mihin se raja pitäisi vetää. Kai kyse on jonkinlaisesta tasapainosta  (huono sana tässä yhteydessä). Kuinka paljon paskaa on valmis ottamaan niskaansa, verrattuna siihen kuinka yksinolosta kärsisi? Tässä on varmaan hurjasti eroa ihmisten välillä. Nuorempana olisin lähtenyt lätkimään jo ajat sitten.

Tässä suhteessa huonoa on se, etten voi luottaa mieheen (on valehdellut minulle), mies ei kuuntele mua tarpeeksi, ei ole kiinnostunut mun ajatuksista, usein on kylmä ja etäinen, lisäksi miehellä on mielenterveysongelmia, jotka kuormittavat suhdetta. Säälin häntä. Välillä meillä on hauskaa, ja saattaa jopa tulla sellainen olo, että hän rakastaa minua. Olen jäänyt koukkuun niihin hetkiin. Seksi hänen kanssaan on parasta, mitä olen koskaan saanut.

Kai se on se, ettei tiedä paremmasta :D Olisko sullakin niin?

Sitten tyytyy tähän.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Mikä suhteessa on huonoa? Itse mietin täällä ihan samoja asioita, sillä erotuksella, että lapsia ei (minulla) ole pelissä mukana. Eli jos jonkun mielestä ap säälittävä, minä se vasta olenkin.

Olen ajatellut sitä, mihin se raja pitäisi vetää. Kai kyse on jonkinlaisesta tasapainosta  (huono sana tässä yhteydessä). Kuinka paljon paskaa on valmis ottamaan niskaansa, verrattuna siihen kuinka yksinolosta kärsisi? Tässä on varmaan hurjasti eroa ihmisten välillä. Nuorempana olisin lähtenyt lätkimään jo ajat sitten.

Tässä suhteessa huonoa on se, etten voi luottaa mieheen (on valehdellut minulle), mies ei kuuntele mua tarpeeksi, ei ole kiinnostunut mun ajatuksista, usein on kylmä ja etäinen, lisäksi miehellä on mielenterveysongelmia, jotka kuormittavat suhdetta. Säälin häntä. Välillä meillä on hauskaa, ja saattaa jopa tulla sellainen olo, että hän rakastaa minua. Olen jäänyt koukkuun niihin hetkiin. Seksi hänen kanssaan on parasta, mitä olen koskaan saanut.

Kai se on se, ettei tiedä paremmasta :D Olisko sullakin niin?

Sitten tyytyy tähän.

Ap

Lisäksi miehelläni on taloudelliset asiat huonosti, on työtön jne., minkä vuoksi hänellä on hermot kireällä.

Ap

Mikä teitä akkoja oikein vaivaa? Olette valmiita ottamaan miehen kuin miehen, ainoastaan sen tähden, että ette uskalla elää yksin ja seistä omilla jaloillanne? Olen ollut ilman miestä 12-vuotta, tehnyt töitä, maksanut asuntolainaani ja ollut täysin tyytyväinen elämääni. Itselleni ei tulisi edes mieleeni ottaa jotain luuseriukkoa vaivoikseni. Ei se munanpuute voi olla noin paha, että sen tähden alistutaan mihin tahansa. T. Vahva ja itsenäinen nainen.

Vierailija kirjoitti:

Mikä teitä akkoja oikein vaivaa? Olette valmiita ottamaan miehen kuin miehen, ainoastaan sen tähden, että ette uskalla elää yksin ja seistä omilla jaloillanne? Olen ollut ilman miestä 12-vuotta, tehnyt töitä, maksanut asuntolainaani ja ollut täysin tyytyväinen elämääni. Itselleni ei tulisi edes mieleeni ottaa jotain luuseriukkoa vaivoikseni. Ei se munanpuute voi olla noin paha, että sen tähden alistutaan mihin tahansa. T. Vahva ja itsenäinen nainen.

Ei se oo pelkkää munanpuutetta. Kaipaan miestä rinnalle jakamaan arkea ja keskusteluseuraksi. Tuntuu, että jotain oleellista puuttuu, jos miestä ei ole. Olin yksin lasten kanssa yli kaksi vuotta, joten sekin on koettu. On siis, mihin verrata.

Ap