Paniikki- ja ahdistushäiriöiset, miten selviätte?

Miksi ihmeessä ei määrännyt lääkettä?! Perusteliko sitä jotenkin?

Onhan nuo pahoja tilanteita. Seuraavat pari päivää menee itsellä ihan toipuessa tuommosen jälkeen. Nukkuessa ja hermoja lepuuttaessa. Onneksi ei ole nyt neljään vuoteen tiedossa isoja juhlia.

Lääkäri ilmeisesti oli rauhoittavia lääkkeitä vastaan, tai näin olin ymmärtävinäni. Olisiko mahdollista ottaa yhteyttä edellisen terveysaseman hoitavaan lääkäriin, joka sentään tunsi minut monien vuosien ajalta? Ap

Itselläni on laaja-alainen ahdistuneisuushäiriö yleisellä ahdistuksella ja sosiaalisten tilanteiden pelolla. Aloitin juuri terapiassa ja ihmettelen mikseivät muutkin hakeudu terapiaan vaan sinnittelevät yksin. Sosiaalisten pelkojeni takia ymmärrän kyllä miten suuri kynnys terapiaan hakeutuminen on mutta kamalampaa olisi elää tällaista elämää loppuikäni.

Toivotan tsemppiä kaikille muillekin ahdistuneille. Toivottavasti jaksatte ja pystytte myös hakemaan apua.

Vierailija kirjoitti:

Lääkäri ilmeisesti oli rauhoittavia lääkkeitä vastaan, tai näin olin ymmärtävinäni. Olisiko mahdollista ottaa yhteyttä edellisen terveysaseman hoitavaan lääkäriin, joka sentään tunsi minut monien vuosien ajalta? Ap

Miksipä ei kannattaisi yrittää.

Entä jos pyytäisit päästä psykologin ja psykiatrin juttusille? Yleislääkärit eivät ole mielenterveysongelmien ensisijaisia hoitajia. Psykiatri voisi todennäköisesti määrätä sinulle tarvitsemiasi lääkkeitä ja yhdessä psykologin kanssa he voisivat ohjata sinut Kela-korvattavaan psykoterapiaan tarvittaessa.

T. Nro 4.

Mene terapiaan, toi on ihan hoidettavissa oleva ongelma. Pääset sitten elämään vapaana eivätkä lääkkeet tai pelot rajoita sinua.

Minä en valittaisi mistään jos olisi mies ja sosiaalisakin elämää sen verran, että juhliin pyydetään.

:(

Kai sulla on joku psykiatri kenen luona oot käynyt? Jos sulla ei ole mitään lääkeriippuvuusongelmaa, niin kyllä psykiatrit kokemukseni mukaan kirjoittaa todella helposti lääkkeitä.

Nykyään yleensä hyvin, olen oppinut tunnistamaan paniikkikohtauksia aiheuttavat mekanismit ja osaan jotenkin elää sairauden kanssa. Minulle tärkeää on tilanteiden tuttuus, inhoan vieraisiin paikkoihin menemistä yli kaiken. Myös rutiinit ja tietyt turva-asiat auttavat. Nyt viimeksi keskiviikkona sain lievän kohtauksen, kun olin leffafestareilla, jotka järjestettiin totutusta poiketen vieraassa teatterissa ja jostain syystä laukku oli aivan pakko jättää narikkaan. Minulle jäi siis puhelin, vesipullo, leffaliput ja narikkalappu käsiin kannettavaksi, mikä oli hankalaa ja aiheutti hermostusta, ja kun järjestäjien puolesta vielä kuvattiin yleisöä ihan koko ajan ja näytöksen alku myöhästyikin jonkun kymmenen minuuttia, olin lopulta ihan itkun partaalla. Olin juuri lähteä pois, ennen kuin sali sitten pimenikin ja elokuva alkoi. Olin ostanut liput kolmeen näytökseen, mutta katsoin vain sen ekan, jonka jälkeen ryntäsin narikkaan hakemaan kamani ja juoksin ulos teatterista. Sinnepä ei tarvitsekaan sitten toiste mennä.

Mutta nämä on pieniä asioita, nykyään kykenen sentään kulkemaan julkisilla sujuvasti tai edes lähtemään kotoa! Pahimpina sosiaalisten tilanteiden pelkojen aikoina en poistunut kotoa kuin öisin, koska en uskaltanut kohdata ihmisiä. Tästä on onneksi jo monta vuotta, mutta nykyäänkin huomaan että jos olen pitkään yksin kotona esim. flunssan takia, alan jännittää ja kokea jotain kummaa syyllisyyttä muiden ihmisten kohtaamisesta. Onneksi tosiaan tunnen itseni jo niin hyvin, että osaan ennaltaehkäistä suurimman osan tilanteista.

Hirveä ominaisuus. Ihmiset eivät ymmärrä.

Minulla on yleistynyt ahdistuneisuushäiriö OCD-piirtein sekä keskivaikea masennus, joka onneksi nyt taitaa olla jo remissiossa. Olen käynyt terapiassa jo kahdeksisen vuotta. Oireet alkoivat esiteini-ikäisenä ja nyt 21-vuotiaana tuntuu aina välillä, että eritoten ahdistusoireet ja erilaiset fyysiset lieveilmiöt pahenee vaan. Lääkkeitä en itse käytä, muun muassa siksi,  etten halua käydä läpi sivuvaikutus- ja aikanaan sitten lopetukseen liittyvää vieroitusoirerumbaa. 

Arkipäivän toiminta on ainoa asia, joka pitää minut ns. kasassa: siksi yritänkin parhaani mukaan pitää yllä jonkinlaista arkirytmiä, käydä joka päivä yliopistolla, kaupassa yms.

Sosiaaliset tilanteet ovat usein puuduttavia ja joskus todella stressaavia. Olen huomannut, että esimerkiksi vessaan hetkeksi vetäytyminen tai vaikka ulkona rauhassa piipahtaminen välissä voivat olla hyviä keinoja tsempata itseään jaksamaan vielä hetki. Kannattaa myös kunnolla ja rauhassa yrittää pohtia, mikä sos. tilanteissa hermostuttaa niin erityisen paljon. Mitä pelkäät? Mitä tekisit, jos jotain katastrofaalista tapahtuisikin? Olet elossa, eli olet aina tähän mennessä selvinnyt hengissä kaikista ahdistavista tilanteista. Tällainen introspektio on auttanut ainakin minua selviämään arkipäivän toimista ja löytämään vahvuuksia itsestäni. Tsemppiä ja muista, että sukujuhlista pääsee aina pois :) 

Mene psykiatrille. Itse kävin aikaisemmin yleislääkärillä ja ei ottanut oireitani edes tosissaan. Tokaisi vain "et edes näytä masentuneelta"... No varasin sitten ajan psykiatrille ja sieltä sain rauhoittavat, joita käytän tosiaan vain tarvittaessa. Auttavat todella paljon ja helpottavat "normaalia" elämää.

Minä hakeuduin työterveyslääkäriin, sieltä psykiatrille ja terapiaan. Haluan todella ettei loppuelämäni ole näin stressaavaa...

Mulla on ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Haluaisin terapiaan, mutta mulla ei ole siihen varaa edes Kelan tukemana (täällä Helsingissä hintaa tulisi yli 200€ / kk silloinkin) joten koitan sinnitellä itsekseni. Välillä on parempia ja välillä huonompia kausia. Olen koittanut harjoittaa mindfulnessia ja se on auttanut vähän. Olen huomannut, että jos olen monta päivää yksin kotona, oireet pahenevat eli jopa kaupassa käymisestä tulee vaikeaa. Joten täytyy tavallaan ylläpitää ja tehdä "harjoituksia" eli poistua kotoa päivittäin, ettei lähde menemään alamäkeen. Käyn siis kyllä töissä. Mutta esim nyt olen ollut kolme päivää yksin kotona, eilen poistuin kerran kauppaan. Minulla on nyt tiskit likoamassa ja olen tässä tunnin ajan arponut, kannattaisiko minun tiskata ne ensin ja mennä sitten kauppaan, vai mennä kauppaan ensin, laittaa ruoka uuniin ja tiskata sillä aikaa kun se valmistuu. Eli pystyn kehittämään käsittämättömän ongelman ihan pikkuasioista. 

Vanhemmat eivät ymmärrä ollenkaan ja suhtautuvat syyllistävästi. Pitävät minua laiskana ja elämääni epäonnistuneena. Saan aina kuulla olevani "omituinen". 

Vierailija kirjoitti:

Mulla on ahdistuneisuushäiriö ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Haluaisin terapiaan, mutta mulla ei ole siihen varaa edes Kelan tukemana (täällä Helsingissä hintaa tulisi yli 200€ / kk silloinkin) joten koitan sinnitellä itsekseni. Välillä on parempia ja välillä huonompia kausia. Olen koittanut harjoittaa mindfulnessia ja se on auttanut vähän. Olen huomannut, että jos olen monta päivää yksin kotona, oireet pahenevat eli jopa kaupassa käymisestä tulee vaikeaa. Joten täytyy tavallaan ylläpitää ja tehdä "harjoituksia" eli poistua kotoa päivittäin, ettei lähde menemään alamäkeen. Käyn siis kyllä töissä. Mutta esim nyt olen ollut kolme päivää yksin kotona, eilen poistuin kerran kauppaan. Minulla on nyt tiskit likoamassa ja olen tässä tunnin ajan arponut, kannattaisiko minun tiskata ne ensin ja mennä sitten kauppaan, vai mennä kauppaan ensin, laittaa ruoka uuniin ja tiskata sillä aikaa kun se valmistuu. Eli pystyn kehittämään käsittämättömän ongelman ihan pikkuasioista. 

Vanhemmat eivät ymmärrä ollenkaan ja suhtautuvat syyllistävästi. Pitävät minua laiskana ja elämääni epäonnistuneena. Saan aina kuulla olevani "omituinen". 

Aiemmin kelakorvaus oli pienempi yli 26vuotiaille, mutta eikö se muuttunut vähän aikaa sitten? Tietääkö joku? Jos käyt terapiassa kerran viikossa Kelan tukemana niin pitäisi onnistua halvemmallakin Helsingissä.

Minä kävin kolme vuotta terapiassa mutta sairastan edelleen ihan yhtä vaikeaa ahdistuneisuushäiriötä. Ei terapian(kaan) vaikuttavuus ole koskaan 100%.

http://www.kela.fi/kuntoutuspsykoterapia_korvauksen-maara

Kelan tuki 57,60€/kerta korvaus työikäisille ja terapiakerta maksaa n. 80-100e Helsingissä.

Terapia, juttelukäynnit, Rosenterapia, akupunktio, läheisille puhuminen ja heidän tuki, lääkkeittä mennyt pidemmän aikaa ja itseluottamusta vahvistaa kannustavat sanat epätoivon keskellä. Kun olo että "mihkään ei pääse", sillon en mene ja otan aikaani itselle. Rauhoittavia ollut hätävaralla. Itsetutkiskelu ja mahdollisten pelkojen sanoittaminen, omien rajojen selkiyttäminen ja niiden huomiointi. Yritystä kiinnittää huomiota oman voiman tunteeseen sisällä ja ruokkia sitä, vähentää pelkoa että "ulkoinen maailma hallitsisi". Rakastaa itseä kaikesta huolimatta ja voimia tullut myös myötätunnosta ja kuinka on voinut puhumalla auttaa myös muita kärsiviä. Yksin jääminen tilanteen kanssa pahinta, vaikka joku osa minusta on kokenut siitäkin turvallisuutta. Oman heikkouden ja kirjavien tunteiden kohtaamiset. Ihmisiä me vaan ollaan. Arvostelun pelon purkamista. Olla arvokas itse itselleen omassa elämässä. Voimia sinulle! Hakea oma voima vaikka kiven alta, vaikkei aina onnistu, ja uskallus käsitellä omat piilotajuisetkin haavansa. Koittaa päivä kun uskaltaa kohdata itseään enemmän kuin koskaan aiemmin vaikka se voi olla kivuliasta. Keho on viisas, voi oireilla mitä mielikään ei vielä tunnista. Rohkeutta, kärsivällisyyttä ja parasta toivomista!

Mä en ymmärrä, miten te ahdistuneisuus- ja paniikkihäiriöiset pystytte menemään terapiaan? Olen itse miettinyt sitä monet kerrat ja työterveyden kautta olisin kerran päässytkin psykologin juttusille, mutta pelkkä ajatuskin vieraan ihmisen kanssa asioistani puhumisesta ahdistaa niin paljon, ettei mitään toivoa. En saisi sanaa suustani, jos ilmestyisin koskaan edes paikalle.