Elämäni rakkaus vain lipesi käsistäni..

Oma tarinani ajattelin kertoa tähän.. Minä reilu kolmekymppinen mies, 2 ala-aste ikäistä lasta vuosien takaisesta suhteesta. Kumppani minua reilusti nuorempi nainen. Tutustuimme jo vuosien takaa töitten lomassa ja usean vuoden ajan kiersimme kehää toistemme ympärillä ilman sitä seuraava liikettä. Elämä heitteli meitä ympäri maailmaa kunnes puolitoista vuotta sitten kohtasimme uudelleen ja sillä hetkellä olime molemmat vapaat kaikista kahleista. Olin siihen pisteeseen asti ajatellut aina että kyseinen nainen on vain mun unelmaa, kenties juuri tuosta ikäerosta johtuen ja olinkin tehnyt isoja päätöksiä elämässä mihin lukeutui se että olin käynyt miehen sterilisaatiossa.
Aloimme viettää aikaa enemmän yhdessä ja nopeaan tahtiin se syventyi rakkaudeksi ja huomasimme että kaikki ajatukset vuosien aikana oli ollut molemminpuolisia, mutta kumpikaan ei vaan ollut uskaltanut ottaa sitä seuraavaa askelta.
Kumppanille lapset ovat olleet aina tärkeitä ja hän otti lapseni omakseen paremmin kuin osasin kuvitellakkaan. Samalla haavet yhteisistä lapsista heräsi voimakkaana ja tunsin suurta katumusta että olin koskaan mennyt kyseiseen sterilisaatioon. Asiasta keskusteltiin pitkin kevättä, ja kartoitettiin eri mahdollisuuksia miten edetä asiassa. Muutettiin yhteen ihanaan kotiin ja kaikki näytti valoisalta. Kesän tullessa kun piti oikeasti alkaa tehdä asioille jotain iski minulle suuri pelko siitä että mitä jos ei onnistu..en pysty antamaan toiselle sitä mitä hän niin paljon toivoo ja mitä itse haluan myös todella paljon. Siitä alkoi alamäki.. asiasta kehittyi minulle peikko.. sulkeuduin pikkuhiljaa enemmän ja enemmän..kuuntelin kumppaniani, mutta en kommunikoinut. Asia hiersi välejä, mutta rakkaus toisiamme kohtaan piti yhdessä. Hän ehdotti adoptiota, hoitoja vaikka mitä ja samalla minä vain pyörittelin asiaa että mitä jos ei onnistu..jos en pysty..tunsin suurta riittämättömyyden tunnetta. En uskaltanut ottaa sitä seuraavaa askelta ja ottaa oikeasti selvää mikä on mahdollista. Mielessäni ajattelin että kuulen asiat mitkä johtaa siihen että toinen lähtee tavoittelemaan unelmiaan muualle, mikä on täysin luonnollista minun mielestä. Ajattelin vain epäonnistumista..menettämistä..
Tuli syksy..hankittiin koira.. minun lapset muuttivat toiselle paikkakunalle, oli sairastelua, kumppanilla loppuivat työt. Suunnittelimme muuttoa toiselle paikkakunnalle uusiin töihin..uuteen alkuun..sitten sekin vaan jäi.. Olimme yhdessä mutta elimme omaa elämää..olimme yhdessä yksin.. Välissä oli hyviä hetkiä..olimme läheisiä..elimme hetkessä. kunnes hän ilmoitti että ei enää jaksa tätä vaan hänen on lähdettävä tästä suhteesta. Silläkään hetkellä en osannut tehdä yhtään mitään..tunsimme suurta surua siitä että miksi näin käy..miksi ei osata tehdä mitään. en osannut puhua asioista juuri mitään, tavallaan ajatteli kun ei puhu asiasta niin sitä ei ole.
Kuukausi sitten hän lähti. Toiselle paikkakunnalle töihin ja nyt on muuttamassa vielä kauemmas toiselle puolen Suomea. Lähdön jälkeen minun silmät avautuivat..tunsin että kaikki ei todellakaan ole hyvin mun päässä ja hakeuduin psykoterapiaan. Siellä puhuessa asioista selvisi että lapsuudessa koetut traumaattiset asiat, menetykset ja pelot ovat iso osa mun elämää ja ovat tehneet minusta sellaisen mitä olen. Olin itse jossain alitajunnan tasolla jättänyt kumppanin jo kesällä ja mököttänyt..ollut se pieni poika kuka pelkää menettävänsä kaiken. Olin tehnyt itsestäni uhrin..ilman mitään syytä. Tajunnut sen että minä kelpaan juuri sellaisena kuin olen, usko itseesi.
Olen tämän kuukauden aikana nyt kertonut näitä asioita naiselle ja hän on sanonut ymmärtävänsä mua nyt paremmin ja että miksi asiat menivät niin kuin menivät. Itse haluaisin kaiken sen takaisin kun tiedän että oma pää on ollut kaiken takana, en ole uskonut itseeni, olen ollut epävarma ja kaatanut sen kaiken toisen päälle niin, että hänestä on tuntunut siltä että kaikki on hänen syytään.
Psykoterapeutin sanoin tämä on todella traaginen tilanne...
Nainen on ottanut askelia eteenpäin elämässä ja ainakin tällä hetkellä ei tunne halua palata yhteen.. tunnetasolla ei vaan pysty. Ymmärrän sen, että aika on ollut hänelle todella raskas ja takki on tyhjä. Ei halua että odotan häntä.. on sanonut että ei koskaan tiedä jos joskus jotain tapahtuisi..mutta uskaltaako sittenkään.
Elän elämää päivä kerrallaan. Irtisanoin itseni töistä jossa minun ei ollut hyvä olla ja suunnittelen uutta jossain muualla. Parempaa arkea itselle. Joka päivä ajattelen häntä ja tekee mieli olla yhteydessä häneen, kertoa ajatuksia ja sitä että tiedostan enemmän ja enemmän sen missä on ollut syy, minun päässä. Kaikki epävarmuus on hävinnyt ja olen tietoinen siitä mitä haluan. Haluan elää hänen kanssaan yhdessä ja haluan tavoitella kaikkea sitä mistä haaveiltiin. Lapsista, koska tiedän nyt että siihen on mahdollisuus..haluan perheen. Ihan viime aikoihin asti häntä on ahdistanut mun tunneryöppy kaiken jälkeen, kunnes selvisi mikä on todella ollut kaiken takana.
Rakastan häntä edelleen todella paljon ja toivon että asiat muuttuisi. Sen eteen olisin valmis tekemään kaikkeni, koska koen että meillä oli hyvä parisuhde ennen kuin minun mieli tippui kartalta.
Itselläni on muuten hyvä olla ja iloitsen asioista. Tulen toimeen itseni kanssa ja hyväksyn nyt itseni sellaisena kuin olen. Ammattiapua aion käyttää vielä pitkän aikaa tasaisin väliajoin. Saada tasaisuutta mielen kanssa, jotta uusia ongelmia ei pääse syntymään.

Asia, mikä mielessä pyörii on se, että onko vaan liian myöhäistä.. liian paljon sattunut..liian paljon surua. Ja kaikki vain oman mielen takia..