Lue keskustelun säännöt.
En tajua olevani äiti.
17.03.2016 |
Onko muita kanssasisaria? Siis tajuan kyllä järjellisesti, että olen jonkun äiti ja tottakai rakastan ja huolehdin lapsesta kuten kuulukin, mutta vieläkään en tajua että olen äiti, vieläkin tuntuu samalta kuin ennen, nyt vaan on lapsi jostain putkahtanut :D asia on vaikea selittää, ehkä joku tajuaa. Lapsi siis nyt 1v..
Kommentit (17)
No onko sulla hyvä vai huono olo?
Jos olo on ihan ok niin ei kai tuossa mitään? Luulitko että tuntuisi ihan erilaiselta? Ei kai ihminen muutu vaikka tulee vanhemmaksi, olethan kuitenkin oma itsesi edelleen, joten miksi pitäisi tuntua erilaiselta?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tajua.
Lapsi on niin hieno lahja,etten koskaan tule ymmärtämään,miksi juuri minä saan olla äiti.
Tuttu juttu. Lapsi puolivuotias ja vieläkin välillä mietin että olenko todella tuon lapsen äiti. Lapsi on siis todella rakas, rakkaampi kuin mikään muu maailmassa, niin outoa ajatella tuollaista :D varmaan minun nuori ikä ja se, että lasta yritettiin aika kauan saa välillä tuntemaan niin.
Siis tuntuu tietysti hyvältä. Silti kun lapsi sanoo äiti, niin en tajua jotenkim että olen hänen äitinsä ja olen hänen koko maailmansa. Taas tässä ilta filosofoinnit menossa :D
Tajuan kyllä. En mystisesti muuttunut "äidiksi", olen samanlainen kuin ennenkin. Johtuu kai siitä, en tiedä. Olen kyllä hyvä äiti, lapseni ovat todella rakastettuja, mutta silti koen olevani ensisijaisesti minä, enkä äiti.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Tajuan kyllä. En mystisesti muuttunut "äidiksi", olen samanlainen kuin ennenkin. Johtuu kai siitä, en tiedä. Olen kyllä hyvä äiti, lapseni ovat todella rakastettuja, mutta silti koen olevani ensisijaisesti minä, enkä äiti.
Kyllä, just näin. Sinä sanoit sen mitä ajattelin. Kiitos
-ap
No hei kuule, mulla on kolme lasta, vanhin 8 vuotta, kotiäitivuosia noin kuusi, ja VIELÄKIN välillä tulee se kumma tunne, että niin, MINÄ olen äiti! :D En tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, etten oikein koskaan ole osannut hurahtaa tähän äitiyteen niin kuin toiset. Lapset ovat tietenkin rakkaita ja tärkeitä ja olen antanut heille hurjasti itsestäni näiden vuosien aikana, mutta silti tunnen olevani enemmän jotain muuta kuin äiti, vaikka se joku muu (minä itse?) onkin ollut vähemmän esillä. En osaa tätä selittää. Samalla tuntuu myös kuin aika olisi pysähtynyt vaikka vuodet ovat menneet hurjaa vauhtia. Täytän 37, enkä voi millään uskoa tuota lukua. Tunnen olevani se sama, joka olin silloin, kuin aloin odottaa esikoistani.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Joo, en mäkään määrittele itseäni ensisijaisesti äidiksi.
Vierailija kirjoitti:
Siis tuntuu tietysti hyvältä. Silti kun lapsi sanoo äiti, niin en tajua jotenkim että olen hänen äitinsä ja olen hänen koko maailmansa. Taas tässä ilta filosofoinnit menossa :D
Haha, kattelet ympärillesi että kenelle se sanoi äiti?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
No hei kuule, mulla on kolme lasta, vanhin 8 vuotta, kotiäitivuosia noin kuusi, ja VIELÄKIN välillä tulee se kumma tunne, että niin, MINÄ olen äiti! :D En tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, etten oikein koskaan ole osannut hurahtaa tähän äitiyteen niin kuin toiset. Lapset ovat tietenkin rakkaita ja tärkeitä ja olen antanut heille hurjasti itsestäni näiden vuosien aikana, mutta silti tunnen olevani enemmän jotain muuta kuin äiti, vaikka se joku muu (minä itse?) onkin ollut vähemmän esillä. En osaa tätä selittää. Samalla tuntuu myös kuin aika olisi pysähtynyt vaikka vuodet ovat menneet hurjaa vauhtia. Täytän 37, enkä voi millään uskoa tuota lukua. Tunnen olevani se sama, joka olin silloin, kuin aloin odottaa esikoistani.
Olen samanikäinen kanssasi. Lapseni täyttää 15, ja vieläkin välillä hätkähdän, kun nuori nainen kutsuu minua äidikseen. Minähän olen niin nuorikin vielä, ja lapsen kanssa puhutaan pojista ja rintsikoita ja ammatinvalinnasta ja tuijottelemaan toisiamme silmiin samalta korkeudelta...
Enpä hurahtanut koskaan minäkään, jos se ilmiötä selittää. Mikä on niin luonnollista kuin vanhemmuus, ei parisuhteisiinkaan hurahdeta?
Ja minä olen se sama kuin ennen lasta, odotusaikana ja ja pikkulapsiaikana, nykyinen minä on vaan vähän reissussa rähjääntynyt, mutta seesteisempi ja viisaampi, kuin paranneltu versio 2.0 😀
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No hei kuule, mulla on kolme lasta, vanhin 8 vuotta, kotiäitivuosia noin kuusi, ja VIELÄKIN välillä tulee se kumma tunne, että niin, MINÄ olen äiti! :D En tiedä mistä se johtuu. Ehkä siitä, etten oikein koskaan ole osannut hurahtaa tähän äitiyteen niin kuin toiset. Lapset ovat tietenkin rakkaita ja tärkeitä ja olen antanut heille hurjasti itsestäni näiden vuosien aikana, mutta silti tunnen olevani enemmän jotain muuta kuin äiti, vaikka se joku muu (minä itse?) onkin ollut vähemmän esillä. En osaa tätä selittää. Samalla tuntuu myös kuin aika olisi pysähtynyt vaikka vuodet ovat menneet hurjaa vauhtia. Täytän 37, enkä voi millään uskoa tuota lukua. Tunnen olevani se sama, joka olin silloin, kuin aloin odottaa esikoistani.
Olen samanikäinen kanssasi. Lapseni täyttää 15, ja vieläkin välillä hätkähdän, kun nuori nainen kutsuu minua äidikseen. Minähän olen niin nuorikin vielä, ja lapsen kanssa puhutaan pojista ja rintsikoita ja ammatinvalinnasta ja tuijottelemaan toisiamme silmiin samalta korkeudelta...
Enpä hurahtanut koskaan minäkään, jos se ilmiötä selittää. Mikä on niin luonnollista kuin vanhemmuus, ei parisuhteisiinkaan hurahdeta?
Ja minä olen se sama kuin ennen lasta, odotusaikana ja ja pikkulapsiaikana, nykyinen minä on vaan vähän reissussa rähjääntynyt, mutta seesteisempi ja viisaampi, kuin paranneltu versio 2.0 😀
*tuijotellaan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minulla on 6v. ja edelleen tuntuu hassulta kun pysähtyy miettimään asiaa. Tuntuu myös aina vähän hassulta kertoa ihmisille että minulla on lapsi, eikä sitä tee yhtään luonnollisemmaksi se että kaikki ovat aina hirveän yllättyneitä tästä tiedosta. en vissiin vaikuta ollenkaan siltä että minulla voisi olla lapsi, vaikutan pikkutytöltä, ja näytän ikäistäni nuoremmalta. Ihan hauska kuulla että muilla on samoja tuntemuksia, koska olen aina ajatellut että kyse on vain minun epävarmuudestani tai vastaavasta.
Sama juttu. Luulin että se kun yritettiin pitkään ja lopulta vasta ivf-hoidolla tärppäsi aiheuttaa tän epätodellisuuden tunteen. Luulin että tää liittyy lapsettomuuden kokemuksiin. Mutta näköjään monella, monella muullakin samaa :D Mistähän tämä siis johtuu? Olisi kiva lakata ihmettelemästä, että tuoko on minun lapseni, jonka olen oikeasti synnyttänyt? Kun ei siitä synnytyksestä mitään edes enää muista. Eikä laitoksella olosta. Muistan vaan hoidot ja nekin epäselvästi. Raskaus, synnytys ja vauva-aika on yhtä sumua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on neljä poikaa, enkä vieläkään ole muuta kun minä. Sama tyyppi, samat ajatukset, enemmän vastuuta, vähemmän vapaa-aikaa mutta mieheni vaimo, ystävieni ystävä jne.
Onneksi mieheni ei kutsu minua äidiksi, kuten monissa perheissä tehdään...en muuten myöskään puhu lapsilleni että äiti sanoo, äiti tekee, vaan sanon minä sanon, minä teen.
Mä en myöskään osaa sanoa että "äiti tekee" ja se surettaa :/ Oma äitini ei koskaan sanonut ja opin puhuttelemaan häntä etunimellä.
Minäkään en oo "hurahtanut" en vain ole sellaista lässynlää tyyppiä..
Mun lapsi on 2.5-vuotias ja olen vasta viime aikoina alkanut tiedostamaan, että olen äiti. Viime viikolla sanoin ensimmäisen kerran olevani äiti. Siihen asti sanoin aina, että minulla on lapsi. Vaikea tosiaan selittää, mutta on ollut kovin vaikeaa sisäistää, että todella olen äiti.