Syy minussa vai hänessä?

Alkuun haluan heti sanoa, että tämä ei ole provo, vaikka siltä varmaan kuulostaakin kun luet eteenpäin.
Tapasin mieheni 2 vuotta sitten. Mies paljastui ihanaksi, huomioivaksi ja huumorintajuiseksi tapaukseksi. Olin niin onnellinen! En voinut uskoa, että tällaisia miehiä edes on. Hän osaa oma-aloitteisesti kysyä päivän kuulumiset, vaikuttaa kiinnostuneelta asioistani, huomioi, hellii, yllättää.
Ainoa iso miinus on se, ettei hän siedä yhtään, että häntä kritisoidaan. Oli asia sitten iso tai pieni. Jokaisessa meissä on vikoja ja olen yrittänyt ymmärtää, että tämä on hänen kompastuskivensä, mutta viime aikoina tämä kompastuskivi on kasvanut liian isoksi elämää hankaloittavaksi tekijäksi. Kerronpa esimerkkejä:
- Minä hoidan koko huushollin siistinä pitämisen (imuroin, tiskaan, hoidan pyykit). Mies jättää monesti roskia ympäriinsä, jättää kaapin ovet auki, vaatteet sikin sokin. Jos olen ystävällisesti hänelle huomauttanut, että voisiko hän saattaa esim. roskat roskikseen asti, hän saa hepulin ja ryhtyy valittamaan siitä, "etten rakasta häntä sellaisena kuin hän on."
- Hän menee ystäviensä kanssa jatkuvasti. Mies joutuu työnsä puolesta matkustamaan usein ja olemme monia päiviä erossa. Silti hän haluaa tällaisen työviikon jälkeen olla mielummin kavereidensa kanssa, kuin minun. Kun olen sanonut, että olisi kivaa olla enemmän yhdessä, hän tiuskii, että minulle ei kelpaa mikään! Ei edes aika, jonka vietämme yhdessä.
- Hän käyttää paljon alkoholia. Kun huomautan, että olet jo juonut kuukauden aikana joka viikonloppu itsesi humalaan, voisitko olla tämän viikonlopun selvinpäin, riitahan siitä tulee.
- Olimme iltaa istumassa, seuraavana päivänä lähtö toiseen kaupunkiin aikaisin aamulla. Puolen yön jälkeen ehdotin miehelle, että mentäisiinkö nukkumaan, että jaksetaan lähteä aamulla. Mies ripitti minua kotimatkalla siitä, että minun pitäisi pikkuisen miettiä, millä tavalla hänelle puhun. Siinä vaiheessa tipuin kärryiltä: mitä pahaa tuossa nukkumaan menemisen ehdottamisessa oli?
Nykyään saankin syytöksiä siitä, että olen nalkuttava akka, jolle ei mikään riitä. Olenko? Itse koen, että parisuhteessa ollessani miehen pitäisi huomioida myös minun tarpeeni ja jos jotain pyydän, niin ainakin hänen pitäisi kuulla pyyntöni, eikä hermostua heti.Tämä miehen tiuskiminen ihan normaaleista arjen asioista ajaa minut koko ajan kauemmas hänestä. Olen tilanteessa, jossa en kohta uskalla sanoa hänelle mistään, koska en tiedä kuinka hän reagoi. Kontrasti käytöksessä on vielä iso senkin vuoksi, että hän kyllä edelleen on välillä oma ihana itsensä, kunnes yhtäkkiä jokin napsahtaa.
Mihin hävisi tuo ihana mieheni? Kuka on tämä kiukkupussi? Vai olenko vain muuttunut hänen silmissään niin ärsyttäväksi, että kaikki mitä suustani päästän, aiheuttaa riidan? Onko miehelläni toinen?