Vaikka eläisin koko loppuelämäni yksin

Täällä toinen. Isot lapset mulla on, mutta ajatus parisuhteesta ja muista sosiaalisista suhteista on uuvuttava. Ärsyttää jos ihmisen onnellisuutta mitataan näillä suhteilla, onni löytyy itsestä. Ja niistä eläimistä.

Samaa mieltä. Onko joku jotain muuta edes väittänyt.

Epäitsenäisten ja parisuhteessa pelkuruuttaan olevien mielipiteillä ei pitäisi mitään väliä olla.

Pidän mahdollisena että on pieni joukko ihmisiä jotka ovat onnellisia parisuhteessaan.

Luulen että heissä on se erikoinen piirre että osaava myös olla yksin, eivätkä ole siis kaksi heikkoa ja särkinäistä ihmisrääpälettä leikkimässä kokonaista ja ehjää.

No jos itse on onnellinen niin silloin ei pitäisi olla mitään väliä sillä mitä muut onnellisuudestasi ajattelevat.

Eiköhän se nyt ole tärkeämpää että itse kokee sitä onnellisuutta kuin että muut näkevät sinulla menevät hyvin.

Jotenkin on helppo mennä siihen kusetukseen mukaan että status ja muiden ihailemana olo toisivat sen onnen.

Et ole ehkä huonompi omasta mielestäsi, mutta et sinä voi muiden puolesta päättää pitävätkö he sinua muita huonompana ihmisenä vai eivät.

Itseäni ei haittaa vaikka olen yksin en kuitenkaan ole yksinäinen. Joskus tunnen surua siitä etten tunne juurikaan yhteyttä tai osaa muodostaa sellaista muiden ihmisten kanssa. Välissä on ikäänkuin jonkinlainen syvä kuilu. Eläinten kanssa ja luonnon kanssa taas tuo yhteys muodostuu lähes välittömästi ja se tuntuu luontevalta.

Ap

Jos itse on tyytyväinen niin mitä väliä vaikka eläisikin täysin yksin. En näe estettä.

Vaikka halusinkin suurperheen ja siihen kaupan päälle sain niitä bonuslapsiakin, olen ihan kelvollinen ihminen. Tykkään oikeasti hoitaa, lapsia enkä koe olevani arvoton, kun en keskitykään uran tekemiseen. Olen kotirouvana jo kymmenettä vuotta, enkä usko palaavani työelämään vielä vähään aikaan.

Luonteeltani olen ekstrovertti, rauhallinen, nauravainen, lempeä ja positiivinen