Minulla on syömishäiriö ja olen tsempannut kovasti, mutta mies ilmoitti...

No niin. Niinhän se on. Itse pidän turhamaisuutena.

Mieheltäsi puuttuu siis tunneäly. Itse en haluaisi olla sellaisen miehen kanssa.

Vierailija kirjoitti:

No niin. Niinhän se on. Itse pidän turhamaisuutena.

Mielestäsi myös varmaan masennus on laiskuutta?

AP

Ole ylpeä itsestäsi sen olet varmasti ansainnut. Aika tökerö möläytys miehelläsi? Tsemppiä Ap!

En ihan tajunnut. Mies ei siis ymmärrä ongelmaasi, eikä tue sinua?

Onpas ihan harvinaisen epäempaattinen ja paska mies! On varmaan varsinainen kultakimpale. JSSAP!

Mun mies joskus tosissaan ihmetteli miten voin tehdä niin suuren numeron ruoasta ja painosta kun kerran maailmassa on ihmisiä joilla on OIKEITAKIN ongelmia, esim. Afrikan nälkää näkevät lapset...

Kyllä hän tosin sitten myöhemmin tajusi, että se ruoka oli minulle oikea ongelma. Onneksi nykyään olen parantunut ja ollaan edelleen yhdessä.

Ja hienoa, ole vain iloinen ja ylpeä jos olet tsempannut, niin kuuluukin :)

Niin... ymmärrän miehesi pointin. 

Syömishäiriöinen kerjää huomiota "sairaudellaan" ja joka hetki pitäisi olla huomaamassa niin onnistumiset kuin retkahdukset. 

Alkoholismi toki samanlaista. Luodaan "sairaus" ja sitten kieriskellään siinä olettaen, että kaikille muillekin on maailman tärkein asia oman syöminen/juominen. 

Paniikkihäriö menee myös tähän kastiin. Koko perhe pyörii yhden ympärillä: "pääseekö sinne sukujuhliin, pystyykö tänään käymään kaupassa ym. ". 

Sairaudentunto on toki todellinen useimmiten asianosaisella. En tarkoita, että ihminen teeskentelisi oireitaan. 

Toihan on vähän niinku, jos alkoholistille sanois, ettei juomattomuudesta kannata olla ylpeä, kun oletus on olla juomatta tai vähintään kohtuukäyttäjä. Tsemppiä sulle ja se sun miehes ei taida paljon välittää :(

Vierailija kirjoitti:

Toihan on vähän niinku, jos alkoholistille sanois, ettei juomattomuudesta kannata olla ylpeä, kun oletus on olla juomatta tai vähintään kohtuukäyttäjä. Tsemppiä sulle ja se sun miehes ei taida paljon välittää :(

Kysyinkin, että olisiko narkkarille tai alkoholistillekin samanlainen. Riippuvuuksia nekin. Ei vastannut.

AP

Vierailija kirjoitti:

Niin... ymmärrän miehesi pointin. 

Syömishäiriöinen kerjää huomiota "sairaudellaan" ja joka hetki pitäisi olla huomaamassa niin onnistumiset kuin retkahdukset. 

Alkoholismi toki samanlaista. Luodaan "sairaus" ja sitten kieriskellään siinä olettaen, että kaikille muillekin on maailman tärkein asia oman syöminen/juominen. 

Paniikkihäriö menee myös tähän kastiin. Koko perhe pyörii yhden ympärillä: "pääseekö sinne sukujuhliin, pystyykö tänään käymään kaupassa ym. ". 

Sairaudentunto on toki todellinen useimmiten asianosaisella. En tarkoita, että ihminen teeskentelisi oireitaan. 

Voi kuule. Pidin tämän tosi visusti salassa mieheltä viimeiseen asti. Lopulta itse huomasi. Itse en vieläkään puhuisi hänelle asiasta, ellei mies tivaisi raportteja aiheesta. Että se siitä huomionhakuisuudesta.

AP

Itse kerroin miehelleni bulimiasta neljän yhteisen vuoden jälkeen, siinä vaiheessa olin sairastanut kuusi vuotta. Mies oli sitä mieltä ettei asia juurikaan kosketa tai edes kuulu hänelle, eikä hänen tarvitse osata tukea. Asia olisi kuulemma ollut aivan eri, jos olisin vaikka murtanut käteni, mutta päänsisäisiä "vammoja" ei hänestä olisi pitänyt jakaa hänelle. Otin tämän sen verran pahasti itseeni että vuoden sisällä suhde kaatui.

Mulla ollut myös hyvin vakava syömishäiriö (anoreksia). En todellakaan hakenut huomiota tai kerjännyt sääliä. Halusin piiloutua kaikelta ja kaikilta, ja lähinnä mielenterveysongelma ja kyvyttömyys syödä normaalisti hävetti. Olisin vaan halunnut olla näkymätön tai kadota tästä maailmasta. Sain ahdistuskohtauksia jo esimerkiksi ruokalassa syömisen ajattelemisesta (sairastin 13-17-vuotiaana). Ei voida olettaa, että kaikki mielenterveysongelmaiset hakisivat huomiota sairaudellaan. Näin ei todellakaan ole. On varmasti myös niitä, joille oireilu ja sairaudessa roikkuminen on keino saada hoivaa ja myötätuntoa ihmisiltä, mutta jos yhtään perehtyy syömishäiriöiden epidemiologiaan ja taustalla vaikuttaviin tekijöihin, tajuaa kyllä, että kyse on laajassa mittakaavassa jostain ihan muusta kuin muiden ihmisten huomiosta. Se että jokin sairaus on yleisempää hyvinvoivissa länsimaissa kuin jossain muualla maailmassa, ei automaattisesti tarkoita, etteikö kyseessä olisi yksilön toimintakykyyn negatiivisesti vaikuttava hoitoa vaativa sairaus. Mielenterveyshäiriöissä suurimmat kuolleisuusluvut ovat syömishäiriöissä, että älkää pliis naureskellen väittäkö kyseessä olevan joku sormia napauttamalla parannettavissa oleva "juttu", jonka sairastunut  on tahallaan itselleen kehittänyt. 

Ja aloittaja, jatka samaan malliin äläkä kiinnitä niin hirveesti huomiota miehen kommentteihin. Kaikilla ei ole empatiakykyä, ymmärrystä ja riittävästi tietoa asioista. Pidä tavoitteet mielessä ja haasta itseäsi, niin pääset eteenpäin. :) 

Vau, ihan kuin mun (entinen) mies. Jos jaksoi masennuksen parempina hetkinä tehdä tavallista enemmän, niin eihän siinä mitään ihmeellistä kun niinhän se kuuluisikin. Jos pystyi syömään normaalisti eikä aivan liian vähän kuten yleensä, niin ei siinäkään mitään kun niinhän se kuuluisikin. Ei voinut olla kannustava tai kehua mistään "tavanomaisesta" asiasta, vaikkeivat ne mulle olleet tavanomaisia.