Koska saa laittaa välit poikki omaan vanhempaan?

Heti, kun siltä tuntuu.

Sit kun sua huvittaa. Ei sulla ole mitään velvollisuuksia.

Mutta sitä ennen kannattaisi huomata, että tuo ei ole mitenkään poikkeuksellista, vaan monille tietyntyyppisille ihmisille tavallista käytöstä. Se ei isälläsi rajoitu sinuun, vaan todennäköisesti myös muihin ihmissuhteisiin ja koko elämään:mihinkään ei saa olla tyytyväinen, koska aina kaikki voisi olla paremmin ja hienommin japampaan pitäisi pyrkiä - ja toisaalta jos joku olisi hyvin, siihenkääm ei saa tyytyä eikä sitä saa sanoa ääneen, etti joku tule kateelliseksi tai ylpisty tms. Tämä on "vanhan kansan maailmankuva" ja perustuu pitkälti sille, että aina oli jaksettava taistella kohti vähän parempaa , koska silloinkin kun asiat olivat hyvin, oltiin aina vain parin ssteen tai kvuuden päässä nälänhädästä ja se, oliko väliajan taistellut ja pihistellyt vai päästänyt lemottlun alkamaan, saattoi oikeasti merkitä eroa elämän ja kuoleman välillä. Ja aina riitti väkeä, jotka olivat joko kateellisia tai ylpistyviä.

Nykymaailma ei (todennäköisesti) toimi samalla tavalla ja isäsi maailmankuva on jäänyt toimimattomaksi. Hän on tuolla tavalla todennäköisesti aiheuttanut itselleen hallaa työelämässä ja ehkä pilannut ensimmäisen avioliittonsakin. Huomaa kuitenkin, että se rajoittaa häntä itseään enemmän kuin sinua. Sääli miesparkaa: ikinä mihinkään ei voi olla tyytyväinen, milloinkaan ei saa olla onnellinen. Ihan kuin eläisi loppuelämänsä suomalaisisessa miesdekkarissa. Sinä sentään pääset pois niiksi väliajoiksi kun ette tapaa...

itepähän suostut pompoteltavaks ja kuuntelet vittuilua.

Sinähän se päätät milloin vedät töpselin irti seinästä.

Itse en ole ollut oman isäni kanssa tekemisissä yli 10 vuoteen. Tossa 3 kympin tienoilla hitsasi ihan kiinni se ikuinen haukkuminen, nälväily, vähättely ja arvotelu: minun elämään jatkuva puuttuminen, vaikka itse oli ryssinyt omansa ihan huolella. Hän lähti toisen naisen matkaan kun olin 10 vuotias, eikä hän ennen, eikä sen jälkeen ole juurikaan minusta piitannut. No, en minäkään koskaan oppinut häntä rakastamaan ilkeän ja negatiivisen luonteen takia.

Päivääkään en ole päätöstä katunut, päinvastoin, on ollut parempi olla, kun tuntuu että pystyy hengittämään. Toisinaan tuo yrittää ottaa yhteyttä ja "sopia". Eli haukkumakirjeitä putkahtaa joskus postilaatikkoon. (mielenkiintoinen tapa kieltämättä halu sopia asioita, on kirjoitella haukkumakirjeitä, ja asettaa itsensä uhrin asemaan). Mitään muuta en odota, kun että ukko potkaisee tyhjää, niin loppuu lopullisesti tuo häiriköinti. Minä itse en enää suostu olemaan likasanko, jolle voi suoltaa mitä suusta huvittaa.

Ihan koska vaan, kun et sitten ole kitisemässä lastenhoitoapua tai muuta avustusta.

Annan sinulle luvan laittaa välit poikki nyt heti. Ole hyvä.

Minun äitini on ollut samanlainen. Hän nuuski kaikki asiani - luki kirjeet, päiväkirjat, tonki pöytälaatikot, vahti menemiset ja tulemiset - ja koko ajan nälvi ja moitti. Hän pompotti koko perhettä marttyyrin koko arsenaalilla, piti kahden viikonkin mykkäkouluja, istui pimeässä ja huokaili kun muu perhe istui aterialla. Uhkasi kävellä kauppamatkalla jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi, ja toivoi ääneen, että saisin samanlaisen tyttären kuin itse olin, jotta saisin itse kokea, millaista hänellä on ollut. Sain kolme päättäväistä, temperamenttista, hienoa tyttöä ja olen heistä ylpeä ja onnellinen. Enkä ole katkaissut välejä äitiin, jos kohta pidänkin visusti huolen, etten hänelle mistään omista asioistani puhu.  

Voimia ap:lle, ota tarvitsemasi etäisyys, mutta mieti tarkkaan, onko välien katkaisu se mitä tarvitset. En tätä sano pahalla ja alapeukkuja sittenkin varmaan tulee, mutta välien katkaisu on vähän niin kuin laskeutuisi samalle lapsellisuuden tasolle kuin hankala vanhempi. Heistä on kasvanut sellaisia kuin ovat omista lähtökohdistaan, ja itse voi pyrkiä parempaan. Se on minusta sittenkin parempi ratkaisu, jo siksikin ettei sortuisi samaan omien lastensa kanssa.

Minkä ikäinen olet, aloittaja, ja kuinka usein olet tekemisissä isäsi kanssa?

Voithan ottaa ns. aikalisän, vaikka et kokonaan laittaisi välejä poikki. Voit vaikka kertoa, että tällä hetkellä koet isän ahdistavana, ja suhteenne hankalana, joten pidät nyt vaikka vuoden tauon yhteydenpidossa. Tai puolen vuoden tms. Että soitellaan ensi jouluna, terve.

Aloittaja täällä.

Olen 38-vuotias. Lastenhoitoapua en tarvitse, ja siitä sanottiinkin jo ankarasti kun lapseni syntyi. "Ite hoidat sitte kakaras". Isä + hänen vaimonsa ei olekaan koskaan lastani hoitanut. Nyt lapsi onkin jo teini-iässä.

Nykyisin soittelen isälle kerran tai kaksi kuukaudessa. Tapaamme 1–2 kertaa vuodessa kahvittelun verran. Hyvin muodollista ja vähäistä siis.

Isä on alkanut mennä huonompaan suuntaan terveydellisesti. Hän lähenee jo 80 vuotta. Se oikeastaan pahentaa asiaa. Kuinka kauhea ihminen olen, jos hylkään "vanhan isäparan"? Ja enhän edes joudu tekemisiin usein!

Olisi jotenkin luvallisempaa, jos kyseessä olisi jotain todella rankkaa; alkoholismia, väkivaltaa, insestiä... Niihin verrattuna omat kokemukseni tuntuvat tosi vähäpätöisiltä.

Kiitos vielä lukuisista hyvistä pointeista muun muassa viesteissä 2 ja 7.

Terv. aloittaja

Laittaisin välit poikki samantien, olo helpottuu kummasti kun pääsee eroon huonosta ihmissuhteesta. Tässähän käy niin että kun isäsi vanhenee, hänestä tulee vaan hankalampi ja vaativampi ja joudut loppujen lopuksi kuuntelemaan vittuilua siitä kuinka et koskaan käy katsomassa vanhaa isääsi - ja kenties vielä hoitamaan häntä. Lisäksi hän ottaa lapsesi seuraavaksi silmätikukseen ja haluatko että hän joutuu kuuntelemaan samaa paskaa mitä olet itse sietänyt?

Säälistähän tuommoista käytöstä sietää vaikka kuinka pitkään, vaikka ei sen niin pitäisi mennä.

Ilkeälle vanhemmalle pitäisi pysytyä asettamaan rajat, tai sitten välit kokonaan poikki jos vanhempi ei opi kunnioittamaan rajoja.

Joillakin ihmisillä on sellainen outo ajatus, että he omistavat lapsensa. Ja omalla omaisuudellaan saa tehdä mitä haluaa. Sitä saa kohdella niin hyvin tai huonosti kuin mieli tekee.

Minulla on semmoinen äiti.

Aivan liian pitkään olen hänen temppuiluaan ja säätämistään sietänyt. Erityisen omituisen hänen käytöksestään tekee se, että silloin kun olin lapsi, kasvoin käytännössä täysin yksin. Olin vastuussa aivan kaikesta itseeni liittyvästä, esim. lääkitysten hoitamisesta ja hammashoidosta. Ei minulle kukaan kertonut että lääkkeet pitää ottaa. Otin ne sitten kun oireet olivat niin vahvat että en mitenkään pärjännyt ilman. En ymmärtänyt että ne olisi pitänyt ottaa etukäteen ja säännöllisesti. Sama hampaiden kanssa. Ei minulle kukaan kertonut että hampaat pitää harjata ihan säännöllisesti. Hammaslääkäri sitten motkotti kun oli likaiset ja reikäiset hampaat.

Vaan sitten kun muutin pois äitini kodista niin meininkin muuttui. Äitini alkoi vartioimaan ja kontrolloimaan joka asiaa. Halusi tarkat tiedot siitä missä olin ollut, mitä olin tehnyt ja syönyt, kenen kanssa olin keskustellut ja mistä asioista, mitä  minä olin sanonut ja mitä kaveri oli sanonut. Välillä tuli kotiini ja ratsasi keittiöni. Sai hirveät hepulit aina kun löysi jotakin terveellistä ruokaa (esim. salaattia tai porkkanoita) ja huusi että näistä saa kuule legionellataudin. Ihan oikeasti huusi tällaista ja vaati heittämään roskiin semmoiset tautiset ruoat.

Se oli todella sairasta touhua, mutta en minä sitä tajunnut, olinhan elänyt niin oudossa perheessä etten ymmärtänyt mikä on normaalia ja mikä ei.

Vaatteet hän haukkui, ilmeeni olivat vääränlaisia ja ajatukset huonoja (älä vaan kenellekään sano mielipiteitäsi, ole aina samaa mieltä kuin muutkin). Kaikki ystäväni olivat kuulemma narsisteja. Heitä piti varoa ja heistä piti pysyä erossa. ...sekä kaikenlaista muuta paskaa. Tällaista jauhantaa kun joutuu pikkulapsesta asti kuuntelemaan niin helposti sitä luulee olevansa viallinen ja epäkelpo ihminen, jonka kannattaa pysyä erossa kaikista muista.

Elämäni helpottui ihmeesti kun muutin ulkomaille. Löysin itseni ja sain elämän, olin onnellinen.

Sitten kun palasin Suomeen, alkoi äitini entistä pahemmin kontrolloimaan minua. Vähän aikaa sitä katselin ja sitten lopetin vastaamasta puheluihinsa ja lakkasin käymästä kylässä. Nyt meillä on viileät välit. Tavataan joskus ja keskustellaan säästä, tai siitä moneltako kauppa aukeaa.

Todella tarkkana täytyy olla ettei anna hänelle mitään tarttumapintaa. Se menee todellakin niin, että jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden.

Minun neuvoni on, että jos et pysty pistämään välejä poikki, niin ota edes paljon etäisyyttä ja pidä rajat.

Oon joskus johonkin narsisti ketjuun kirjoittanutkin, että oon välit katkaissut mun isään. Ei ollut helppoa, mutta sen jälkeen on ollut ihanan seesteistä. Ihan suoraan silloin kirjoitin hänelle, että siitä lähtien hän ei kuulu elämääni, että on yhtä kuin kuollut minulle. Tämän jälkeen en olekaan hänestä kuullut, tosin miinuspuolena se, etten ole oikein isänikään suvusta kuullut tämän jälkeen. En tiedä, mitä isäni on puhunut, mutta enpä ollut tervetullut enää mummulleni tms. Vain pari nuorempaa pikkuserkkuani vaihtaa törmätessämme kuulumisia. Varaudu siis tällaiseen.

Jos kerran näette noin harvoin ja isäsi on jo vanha, niin miksi juuri nyt panisit välit totaalisesti poikki? Mitä se hyödyttäisi? Ja miksi edes otat asiat esille vasta nyt?

Vierailija kirjoitti:

Säälistähän tuommoista käytöstä sietää vaikka kuinka pitkään, vaikka ei sen niin pitäisi mennä.

Ilkeälle vanhemmalle pitäisi pysytyä asettamaan rajat, tai sitten välit kokonaan poikki jos vanhempi ei opi kunnioittamaan rajoja.

Joillakin ihmisillä on sellainen outo ajatus, että he omistavat lapsensa. Ja omalla omaisuudellaan saa tehdä mitä haluaa. Sitä saa kohdella niin hyvin tai huonosti kuin mieli tekee.

Minulla on semmoinen äiti.

Aivan liian pitkään olen hänen temppuiluaan ja säätämistään sietänyt. Erityisen omituisen hänen käytöksestään tekee se, että silloin kun olin lapsi, kasvoin käytännössä täysin yksin. Olin vastuussa aivan kaikesta itseeni liittyvästä, esim. lääkitysten hoitamisesta ja hammashoidosta. Ei minulle kukaan kertonut että lääkkeet pitää ottaa. Otin ne sitten kun oireet olivat niin vahvat että en mitenkään pärjännyt ilman. En ymmärtänyt että ne olisi pitänyt ottaa etukäteen ja säännöllisesti. Sama hampaiden kanssa. Ei minulle kukaan kertonut että hampaat pitää harjata ihan säännöllisesti. Hammaslääkäri sitten motkotti kun oli likaiset ja reikäiset hampaat.

Vaan sitten kun muutin pois äitini kodista niin meininkin muuttui. Äitini alkoi vartioimaan ja kontrolloimaan joka asiaa. Halusi tarkat tiedot siitä missä olin ollut, mitä olin tehnyt ja syönyt, kenen kanssa olin keskustellut ja mistä asioista, mitä  minä olin sanonut ja mitä kaveri oli sanonut. Välillä tuli kotiini ja ratsasi keittiöni. Sai hirveät hepulit aina kun löysi jotakin terveellistä ruokaa (esim. salaattia tai porkkanoita) ja huusi että näistä saa kuule legionellataudin. Ihan oikeasti huusi tällaista ja vaati heittämään roskiin semmoiset tautiset ruoat.

Se oli todella sairasta touhua, mutta en minä sitä tajunnut, olinhan elänyt niin oudossa perheessä etten ymmärtänyt mikä on normaalia ja mikä ei.

Vaatteet hän haukkui, ilmeeni olivat vääränlaisia ja ajatukset huonoja (älä vaan kenellekään sano mielipiteitäsi, ole aina samaa mieltä kuin muutkin). Kaikki ystäväni olivat kuulemma narsisteja. Heitä piti varoa ja heistä piti pysyä erossa. ...sekä kaikenlaista muuta paskaa. Tällaista jauhantaa kun joutuu pikkulapsesta asti kuuntelemaan niin helposti sitä luulee olevansa viallinen ja epäkelpo ihminen, jonka kannattaa pysyä erossa kaikista muista.

Elämäni helpottui ihmeesti kun muutin ulkomaille. Löysin itseni ja sain elämän, olin onnellinen.

Sitten kun palasin Suomeen, alkoi äitini entistä pahemmin kontrolloimaan minua. Vähän aikaa sitä katselin ja sitten lopetin vastaamasta puheluihinsa ja lakkasin käymästä kylässä. Nyt meillä on viileät välit. Tavataan joskus ja keskustellaan säästä, tai siitä moneltako kauppa aukeaa.

Todella tarkkana täytyy olla ettei anna hänelle mitään tarttumapintaa. Se menee todellakin niin, että jos antaa pirulle pikkusormen niin se vie koko käden.

Minun neuvoni on, että jos et pysty pistämään välejä poikki, niin ota edes paljon etäisyyttä ja pidä rajat.

Apua.... kyllä tässä maailmassa on sairaita ihmisiä. Hän olisi jo ammattiavun tarpeessa mutta tuskin sellaiseen hakeutuu, eihän hänessä ole mitään vikaa. 

Vierailija kirjoitti:

Jos kerran näette noin harvoin ja isäsi on jo vanha, niin miksi juuri nyt panisit välit totaalisesti poikki? Mitä se hyödyttäisi? Ja miksi edes otat asiat esille vasta nyt?

 

Ei minulla ole ollut rohkeutta aiemmin. Jotain yrityksiä on ollut teini-iässä, mutta syyllisyys (ja syyllistäminen) on pakottanut aloittamaan yhteydenpidon uudestaan.

Ja tunnustan, että olen nyt vain niin väsynyt tähän jatkuvaan mollaamiseen. Kai sitä pitäisi olla voimia jaksaa vielä muutamia vuosia, mutta...

Sitä tässä juuri siis pohdin, että onko tämä kohtuutonta ja turhaa. Eihän teistä kukaan voi ratkaisua puolestani tehdä, mutta erilaiset näkemykset ja vastaavat kokemukset ovat hyvää vertaistukea.

Terv. Aloittaja

Vierailija kirjoitti:

Minun äitini on ollut samanlainen. Hän nuuski kaikki asiani - luki kirjeet, päiväkirjat, tonki pöytälaatikot, vahti menemiset ja tulemiset - ja koko ajan nälvi ja moitti. Hän pompotti koko perhettä marttyyrin koko arsenaalilla, piti kahden viikonkin mykkäkouluja, istui pimeässä ja huokaili kun muu perhe istui aterialla. Uhkasi kävellä kauppamatkalla jokeen, koska olen niin ilkeä lapsi, ja toivoi ääneen, että saisin samanlaisen tyttären kuin itse olin, jotta saisin itse kokea, millaista hänellä on ollut. Sain kolme päättäväistä, temperamenttista, hienoa tyttöä ja olen heistä ylpeä ja onnellinen. Enkä ole katkaissut välejä äitiin, jos kohta pidänkin visusti huolen, etten hänelle mistään omista asioistani puhu.  

Voimia ap:lle, ota tarvitsemasi etäisyys, mutta mieti tarkkaan, onko välien katkaisu se mitä tarvitset. En tätä sano pahalla ja alapeukkuja sittenkin varmaan tulee, mutta välien katkaisu on vähän niin kuin laskeutuisi samalle lapsellisuuden tasolle kuin hankala vanhempi. Heistä on kasvanut sellaisia kuin ovat omista lähtökohdistaan, ja itse voi pyrkiä parempaan. Se on minusta sittenkin parempi ratkaisu, jo siksikin ettei sortuisi samaan omien lastensa kanssa.

Näin minustakin tämä menee. Äitini oli persoonallisuushäiriöinen, paljon mielisairaalassa ( ei siis ole omatekemä diagnoosi) ja käyttäytyi minua kohtaan ja monia muitakin todella viheliäisesti.

Tarpeeksi vanhaksi kun itse tulin lakkasin loukkaantumasta ja välittämästä hänen puheistaan.

Aloin suhtautua häneen kuin joku kotisairaanhoitaja tms. Ystävällisesti ja autoin asioissa, mutta silloin kun se minulle sopi , enkä enää pannut persoonaani peliin.

Ja aina selvät rajat, vastasin puhelimen jos se minulle sopi, soitin takaisin kun se minulle sopi.

Näin pystyin pitämään malttini ja mielenrauhani mutta en tuntenut huonoa omaatuntoa siitä etten pitäisi yhteyttä. Nyt hän on kuollut ja minulla hänen suhteensa rauha.

Jos arvostaa itseään vetää välit poikki. Jos joku ei osaa käyttäytyä ihmisiksi et ole mitenkään velvoitettu olemaan yhteydessä.

Riippuu vähän siitä onko ukolta tulossa perintöä, jos on niin kyllä noin harvoilla näkymisillä/soitteluilla pystyisin olemaan tekemisissä, kun kerran isäsi on jo noin vanha, etkä ole jo aiemmin katkaissut välejä. Yritä muistaa että enemmän tuo jäkätys yms. kertoo isästäsi kuin sinusta. Yritä asettua ulkopuoliseksi äläkä provosoidu, tai sitten annat ukon kuulla kunniansa ja jäät perinnöttömäksi :D Jos on tosi mulkero, niin sen se tekee.