Stressiä muiden silmien alla hoitamisesta.

Mustakin tuntuu etten toisten silmien alla osaa vauvaa hoitaa oikein. Ja tuntuu että muut tietää paremmin mikä pojalla on milloinkin hätänä.

Itkuja en tahdo vieläkään erottaa toisistaan. Väsymyksen sentään jo erotan. Et on meitä muitakin :)



Misuli ja Poika 3,5 kk

Alussa toi nyt oli varsinkin,

ehkä hieman lieventyny 5kk:ssa itsevarmuuden myötä, mutta epävarmuus ja muiden mielipiteiden ajatteleminen kuuluu kyllä silti yhä munkin " paheisiini" .

Onneksi kuitenkaan en ole keneltäkään varsinaista palautetta huonoista äidin taidoista saanut (koska eipä siihen tarvettakaan!), sitten varmasti todistelisin kahta kauheemmin osaamistani.

Oma äitini oli juuri kylässä ja kun poika lattialla kitisi, menin heti ottamaan syliin että " mikäs nyt on? eikö oo hyvä?" , normaalisti antaisin vaan kitistä ja kattosin rauhottuuko itse, mutta nyt kun joku muu paikalla, niin siihen kitinään on reagoitava (ihan alitajusesti) HETI, muutenhan mua voidaan pitää huonona äitinä.

Tosin äitini kommentoi kyllä sitten tuota mun NOPEAA reagointia, että taidat olla vähän malttamaton, ettei sillä pojalla mitään hätää ollut.

Joo, kuulostaa tosi typerältä ja sitähän se onkin, mutta en mä ainakaan tälle mitään voi. Eiköhän tuo epävarmuus ajan kanssa vähene.

Varsinkin jos kokee jossain joskus onnistuvansakkin! :D

Kärsin siitä esikoisen kanssa varmaan toista vuotta... Ei se nyt mitenkään pahemmin häirinnyt mutta aina oli vähän sellanen epäkelpo-olo =)



Mutta jos lohduttaa niin voin nyt kolmen äitinä sanoa että kun mä näen jonkun hoitamassa pientä vauvaansa (esikoista) niin en ole ikinä ajatellut että kylläpä tuo on epävarma, tai katsellut sillä silmällä osaakohan se nyt varmasti. Aina on musta kaikki ihan varmoin ottein ja hyvin hoitanut, pukenut jne, vauvaansa. Eli älä huolehdi, ei sinua kukaan syynää - paitsi ehkä se anoppi ;-).



Musta ainakin aikanaan tuntu että kaikki muut on niin luontevia eli varmaan kun joku katselee sinua niin ajattelee että tuo osaa paljon paremmin!

En mäkään niitä itkuja toisistaan vieläkään aina erota ja oon ihan sormi suussa välillä!

että en erota itkuja kovin hyvin, edelleenkään.

toisistaan. Paitsi kipuitkun, se on sellaista todella kimeää ja kiukkuista huutoa. Väsyitkun erotan, koska vauva antaa muita merkkejä väsymyksestä, eli haukottelee, kiemurtelee sylissä tai sitterissä, hieroo silmiään ja känisee. Nyt kun on siirrytty kokonaan pulloon, en tosiaan osaisi heti sanoa, että nyt on vauvalla nälkä, koska ei enää ala hamuta rintaa sylissä ollessaan. Siksi mietin yleensä, kuinka kauan on siitä kun on viimeksi syöty. Jos on 2-3 tuntia, niin sitten tarjoan ruokaa ensin, muuten saatan hiukan miettiä ensin, että onkohan nyt esim. vaipassa kakka. Yöllä jos itkee, annan ensin tuttia ja jos ei sillä laannu niin sitten tarjoan syötävää. Kai jotkut on niin selvänäköisiä, että osaavat pelkän itkun perusteella sanoa mikä lapsella on hätänä, mutta minä yritän nähdä muitakin merkkejä.



Kaikki varmaan jännittää esikoisten kanssa enemmän kuin sitten kun on useampi lapsi. En tiedä ketään joka olisi niin synnynnäinen hoitaja, että heti olisi osannut täydellisesti hoitaa vauvaansa.



Äidit tietävät loppuenlopuksi paljon omien lastensa hoidosta, mutta voivat toisten lasten kanssa olla ihan hukassa. Esimerkkinä minun anoppini, jonka mielestä kaikki itku on nälkäitkua. Vaikka olisi justiinsa syötetty lapsi täyteen ja vauva alkaa itkeä koska on väsynyt, anoppi sanoo: " sillä on nälkä, haen pullon" ...



Minä jännitin aluksi neuvolassa kovasti, että osaanko terkkarin mielestä tehdä asiat oikein. Sitten huomasin, että neuvola on nimenomaan se paikka, jossa niitä " tyhmiä kysymyksiä" saa tehdä. Meillä on lisäksi aivan ihana terkkari, joka kannustaa eikä koskaan sano että tee näin, vaan antaa vaihtoehtoja.



Varmasti hoidat vauvaasi hyvin, minusta sen osoittaa jo se että olet miettinyt asiaa. Mutta liikaa ei saa stressata sillä mitä muut sinusta ajattelevat, teet niin kuin sinusta hyvältä tuntuu.

Eihän siinä ole mitään hävettävää, jos sanoo vaikka ääneen, että mitähän tässä nyt kantsis tehdä ja mikähän tuota nyttekin vaivaa... myöntää oman neuvottomuutensa. Itse en oikeastaan tunne oloani vaivautuneeksi, koska olen alusta asti myöntänyt olevani täysin noviisi lasten kanssa. Ennen omaa vauvaa, en ollut muistaakseni koskaan pidellyt vastasyntynyttä! Miten sitä voisi tietää kuinka toimia! Se nyt on vaan niin, että ne äidit ja anopit on paljon kokeneempia ja heiltä voi oppia paljon, jos vaan on vastaanottavainen. Kyllä minä ainakin soitan äidilleni, anopille, ystäville kun menee sormi suuhun ja usein soitankin : D



Sanoin jo ennen pojan syntymää kaikille ystävilleni joilla on lapsia, että saanhan sitten soittaa neuvoa jne. imetystukipuhelimen linja kävi kyllä aluksi kuumana. Eikä se lapsen kitinä tai itku muita haittaa, kuin itseäsi. Kaikki joilla on lapia tietää, että vauvat itkee ja kitisee oltiinpa sitten kahvipöydässä tai ei. Rentoudu nyt hyvä ihminen ja juo kahvisi rauhassa.

Oli tukala olo minullakin alussa, kun vauvan (ensimmäisemme) ollessa 2vkoa tuli appivanhempani kylään viikoksi. Seuraavan kerran nähdessämme olimme heidän luonaan viikon vauvan ollessa 3kk ja eipä se olo sen parempi minulla ollut silloinkaan. Varsinkin anopin kokopäiväinen läsnäolo ei ollut rentouttavaa todellakaan.



Minullakin meni pitkään huomata, mitä vauva itkuillaan tarkoitti. Itse asiassa väsymyksen osasin lukea hänestä varmasti vasta sitten, kun alkoi hieromaan silmiään. Joka itkuun annoin ensin tissiä ja niinhän se on tehtäväkin, poissuljettava itkun syytä kokeilemalla eri asioita. (Sanoi anoppi vieressä sitten mitä tahansa:)



Jos minä jostain olen epävarma ihmisten ilmoilla, on se vauvan pukemisasiat. Siinä en ole mikään expertti ja mietiskelen sitten, että onkohan tarpeeksi päällä. (Liikapukemista koitan välttää, useinhan juuri puetaan liikaa vaatetta kuin liian vähän)



Meidän vauva on nyt pian 7,5kk ja kun näen muita vanhempia vauvojensa kanssa, en todellakaan kyttää, että miten vauvojaan käsittelevät. Saman varmaan voisi sanoa monet muutkin, joten koita rentoutua :D

Minäkin nyt vasta uskallan tarvittaessa vaikka suureen ääneen kailottaa että enpä taas tiedä mitä se itkee tai voi että kun niin huonosti osaan pukea tätä - mä nimittäin nyt kuopuksen synnyttyä ekaa kertaa esim käytin sellasta kietasubodya enkä meinannut saada sitä päälle. Huumorilla hyvä tuli, ilmotin synnärillä että mitenköhän tällanenkin laitetaan, voisko joku auttaa, huumorilla toki.



Sama mulla oli kantoliinan kanssa: alussa oli jotenkin nolo olo kävellä vauva liinassa, puhumattakaan että se joskus piti sitoa vaikka leikkipaikalla. Tuntu että koko puisto on täynnä liinaeksperttejä. Joskus kun joku oikeasti tuijotti mun alussa kömpelöä sitomista niin sanoinkin sitten että uusi vehje eikä oikeen suju. Yleensä sitten oli niin päin että tuijottaja olikin ihmetellen katsellut että miten tuollaista voi ylipäätään sitoa jotenkin =) Ja kerran minua tuli joku neuvomaan kun liina oli vähän hassusti mutta sillonkin sanoin olevani alottelija ja meille tuli oikeen hyvä juttutuokio, tämä neuvoja todellakin vaan halusi auttaa.

Esikoisen äitinä minua jännitti kaikki vauvan hoitotoimenpiteet muiden silmien edessä muutaman ensimmäisen kuukauden ajan. Sittemmin jännitys on hävinnyt (poika nyt 7 kk), kun on jo vähän kokemusta tullut. Erityisen stressavaa minusta oli se, kun poikamme söi ja pulautteli koko ajan, ja monet sanoivat pojan huutaessa nälkäänsä että " Ei sillä vielä voi olla nälkä, vastahan se pulautteli edellisiä" . Totta asiassa oli se ettei pojalla varmasti aina ollutkaan nälkä, vaan mahavaivaisena söi usein lohtuunsa. Mutta minkäs siinä teit kun rinta oli ainoa mikä rauhoitti vauvan, etenkin kun poikamme ei ensikuukausina osannut syödä tuttia. En minäkään aluksi tiennyt mitä vauva itkee (enkä tiedä vielä aina nykyäänkään), mutta pikkuhiljaa kokeilujen avulla oppi antamaan oikean " avun" .

En siis ole ainut (en kyllä uskonut olevanikaan..) Osaan ottaa kyllä suurimmaksi osaksi ihan rennosti, varsinkin kotona ja uskon kyllä olevani ihan hyvä ja taitavakin äiti. Osittain se taitaa olla sellanen luonnekysymyskin, lähinnä anoppini ja minun. Eli eniten rassaa anoppilassa käynti. Anoppi on luonteeltaan hyvin vahva. Hän antaa tosi herkästi oman mielipiteensä kuulua ja sanoo sen yleensä totuutena, että näin asia on ja näin on toimittava. Jos meinaa tehdä toisin, niin tuntuu, että perustelut pitää olla tosi hyvät. Vaikka perusteluksi pitäisi riittää, että olen lapsen äiti ja tunnen parhaiten lapseni tarpeet, tai ainakin päätän nyt kokeilla näin. No, toki näin yleensä teenkin, mutta pitemmän päälle on tosi raskasta aina olla perustelemassa. (Ollaan pariin otteeseen oltu reilu viikonkin jakso siellä). Sitten oon huomannu myös sen, että kylässä tulee puututtua paljon herkemmin vauvan itkuun, kun aistii, että muut hermostuvat lapsen itkuun. Vauvalle toitotellaan että älä nyt itke, ja mikä sulla on ja hätäillään, että mitä nyt pitäis tehdä. Niin se rassaa kans välillä. Kotioloissa pieniin ähinöihin en heti puuttuisi, mutta varsinkin anoppilassa tulee hetikohta huolestuneita arvailuja itkun syystä.. Plääh. Anteeks kun näin vuodatan, taitaa olla seuraava anoppilakäynti taas niin lähellä että tuppaa hermostuttamaan. Mut aina kirjoittelu helpottaa. Pitää vaan luottaa itteensä. Ehkäpä ne itkuun hermostuvat ovat vaan itse epävarmoja ja tuntevat olonsa hankalaksi kun eivät oikein osaa auttaa (vaikka ei apua niin tarvittaisikaan).