En siedä enää äitiäni...

No juuri siitähän se johtuu, että olette läheisiä ja että olet riippuvainen. Sinä olet epävarma, mikä on luonnollista, ja projisoit epävarmuutesi ja kaiken sen, mitä itsessäsi pelkäät, äitiisi - näet hönet tavallaan kaiken sen kuvana, mitä alitajuisesti pelkäät olevasi. Sekin on luonnollista ja usein nousee esii juuri ensimmäisen lapsen syntymän jälkeen, mitta hyvä asia tai erityisen kypsä piirre sinussaa se ei ole.

Ei sun tarvitse nöyrtyä, sun pitää kasvaa. Kasvaa huomaamaan, että ei tarvitse olla täydellinen ollakseen riittävä. Ei sun äitisi tarvitse, eikä sun tarvitse eikä sen sun lapsenkaan tarvitse. Eikä tarvitse pärjätä yksin, jos kerran muitakin on. Se olisi vähän sama kun yrittäisi kivineinän läpi vaikka vieressä olisi ovikin.

Kiitos tästä, pisti ajattelemaan, tuo on varmaankin totta. -ap

Mulla on ollut samantyyppinen tilanne. Minulla se johtuu siitä, että en täytä äitini toiveita - hän on yrittänyt itse olla täydellinen äiti, mutta teki minusta jossain määrin ahdistuneen ja syömishäiriöisen, veljeni on pahemmin psyykkisesti sairas. Isäni oli väkivaltainen, äitini ei suojellut meitä riittävästi. Itse hän harrasti varmaan tahattomasti henkistä pahoinpitelyä, koska oli itse perfektionisti. Nyt hän suorittaa isoäitiyttä samalla lailla, ja siihen kuuluu vaatia minulta täydellistä äitiyttä. Minun kuulumiseni eivät häntä kiinnosta pätkääkään, lapset menevät kaiken edelle, ja vaikka itseäni on lapsena hakattu, ja olen katkaissut sen kierteen, niin äitini pitää minua hirviönä, jos edes huudan lapsille joskus harvoin.

Olen lakannut odottamasta liikoja äidiltäni - annan hänen olla lasten kanssa, ja puran omaa sydäntäni miehelleni ja ystävilleni. Puutun äidin huseeraukseen vain, jos asia koskee lasten turvallisuutta. Asia on tasaantunut. Kaipaan välillä äitiäni sellaisena kuin sain hänestä turvaa ja seuraa joskus aiemmin, mutta näin menee maailma. Osaltaan asia varmaan johtuu siitäkin, että äiti vanhenee, vaikka on hyväkuntoinen. Ehkä seitsemänkymppisen mieli ei enää jousta ja muutu tyttären toiveiden ja tarpeiden mukaan, ei kannata hakata päätä seinään. Ja itsekin nyt nelikymppisenä on vähemmän tarvitseva äidin suhteen, kuin parikymppisenä, ja niinhän sen kuuluu mennäkin.

Mitä ikinä onkaan mahdollisesti tapahtunut lapsuudessasi tms - niin anna olla ja päästä irti. Keskity tulevaan, tähän hetkeen, sillä käyt muutenkin raskasta aikaa läpi ja menneisyyden penkominen ei edistä asiaa. Äitisi ei lapsuudessasi varmastikkaan ollut täydellinen äiti, niin kuin et varmaan sinäkään (eikä kukaan, mutta parhaamme yritämme)? Uskon, että jos rentoudut, hellität ja "annat olla", niin välisi äitiisikin paranevat ajan myötä. Äitisi virheiden kaivelemisen sijaan keskity olemaan hyvä äiti lapsellesi. Ole myös iloinen, että äitisi hoitaa ja auttaa lastenhoidossa. Jos hän heittäytyy liian marttyyrimaiseksi esim lastenhoidon suhteen, niin silloin on hyvä pitää taukoa näkemisestä ja mahdollisesti pyytää lastenhoitoapua muualta.

Me ollaan äitini kanssa hyvin läheisiä ja voidaan puhua kaikesta, mutta vain niin kauan, kun etäisyyttä on tarpeeksi. Puhumme puhelimessa melkein päivittäin, mutta jos vietämme aikaa samassa tilassa liian kauan, syttyy riita ennen pitkää. Olisiko mahdollista joko ottaa etäisyyttä tai jos se ei onnistu niin jutella tästä asiasta ja päättää, että molemmat yrittävät hillitä tunteensa ja kunnioittaa toisen mielipidettä.

nostan

Enpäs osaa auttaa... minäkin inhoan sekä äitiäni että miestäni. Äitiin voi kätevästi pitää etäisyyttä, mies on hankalampi juttu. Ero tietysti auttaisi, mutta kun omat periaatteet ja lasten toive sotii sitä vastaan...