Pitkästä suhteesta yllättäen jätetyt - miten selvisitte?

Kuinka te jätetyt olette selvinneet erosta? Milloin olette alkaneet toipua?

Olimme mieheni kanssa yhdessä yli 15 vuotta, yksi yhteinen 5-vuotias lapsi. Mieheni ilmoitti yllättäen viime kesänä että haluaa erota. Oli tavannnut uuden naisen vain pari viikkoa aiemmin ja ilmeisen ihastunut tähän. Kertoi asiasta kasvotusten ja lähti sen siliän tien asumaan uuden naisen luo.

Koen, että minulla ei ollut mahdollisuutta tajuta asiaa tai hyvästellä häntä kunnolla. Eroamisen tapa tuntui epäinhimilliseltä. Erosta on nyt aikaa jo yli 6 kuukautta, ja edelleen herään aamuyöllä ahdistukseen ja epäuskon tunteeseen erosta. Vaikka ymmärrän että hän on poissa, en silti voi käsittää sitä tunnetasolla. Päivät menevät usvassa. Teen väkisin asioita, olen ottanut uusia harrastuksia ja saanut uusia ystäviäkin elämääni, mutta mikään ei tunnu edelleenkään miltään. Kaipaan sitä tuttua ja turvallista ihmistä rinnalleni. Lapseni on ainoa positiivisia tunteita herättävä valo. En voi käsittää, että ihminen jonka kanssa kasvoin aikuiseksi ja joka oli minulle ennen kaikkea perhe, on lähtenyt ja petti luottamukseni. En ollut hänelle enää arvokas.
Tiedän että minussa oli paljon vikoja: en mm. huomioinut häntä tarpeeksi. Hellyydenosoitukset olivat salakavalasti pikku hiljaa vain huvenneet ja unohtuneet omien työkiireideni ja stressin alle. Luotin silti siihen sokeasti, että asioista puhuttaisi vakavasti kun tilanne alkaa olla liian tukala toiselle. Toisin kävi. Tilanne oli toiselle jo niin yksinäinen, että hän löysi uuden. Tunnen että olen omalla välinpitämättömyydelläni ajanut suhteen hitaasti alas. Antanut tilaa toiselle tulla väliin. Tiesin siis, ettei suhteemme voinut hyvin, mutta halusin silti uskoa suhteemme kestävyyteen ja keskinäiseen luottamukseen. Miten tyhmä olinkaan.
Tunteiden kirjo on ollut aivan ylitsevuotavaa. Alkuaikoina oli useasti tunne että sekoan tunnemyrskyn alle. Tällä hetkellä päällimmäisenä on tunne kuin minut olisi ammuttu sisäisesti kuoliaaksi tai henkeäni uhattaisi jatkuvasti. Alan olla aika epätoivoinen tulevaisuuden suhteen tunteideni kanssa. Eikö tämä lopu tai helpota? Hirvittävä kaipuu, mustasukkaisuus, suru, ahdistus. Itsesyytökset tekemättä jättämisistä.
Isä näkee lastansa säännöllisesti viikottain. Minua kohtaan hän on ollut eron jälkeen hyvinkin vihainen, ja syytellyt minua. Olen itse pyrkinyt olemaan asiallinen ja rauhallinen ja olen toivonut sitä häneltäkin, ettei lapsemme tarvitse kuulla vanhempiensä riitelevän. Tuntuu, että hän ei toivo minulle mitään hyvää. Ihmisarvoni tuntuu olevan hänelle olematon. Elatusmaksuja ei ole suostunut vielä maksamaan. Ne päivät kun lapsi on isällään tuntuvat kidutukselta. En osaa arvostaa omaa aikaa, en nauti siitä. Suhteessa ollessa oman ajan saanti oli ihanaa. Miten asiat kääntyvätkin näin nurinkurin.
Te jotka olette päässeet irti ja eteenpäin, mitkä ovat olleet ne konkreettiset toimet tai ajatuksenmuutokset miten olette selvinneet? Kauanko teillä on mennyt aikaa siihen, että ette enää haikaile exän perään? Oletteko tunteneet aitoa onnellisuutta lopulta erosta selviyttyänne? Entä oletteko tavanneet kolmatta osapuolta, ja kuinka olette suhtautuneet häneen? Haluaisin olla onnellinen joku päivä exäni puolesta, mutta tämä eroamisen tapa ja kolmas osapuoli tekevät asiasta huomattavasti hankalamman. En haluaisi tuntea katkeruutta tai vihaa heitä kohtaan, mutta totuus on että minua on loukattu, petetty ja henkisesti isketty puukolla selkään. Miten sen pystyn antamaan aidosti anteeksi?