Muilla äitiä, jolla on aina jotain huonoa sanottavaa sinusta?

No nuorempana monen kaverin äideillä oli jotain huonoa sanottavaa musta. Nykyään saattaa jotkut tuntemattomatkin äidit sanoa jotain huonoa minusta. Äidit ei tykkää musta, eikä kannatakaan, oon vittumainen setä. 

No mun äitini on kotoaan saanut sellaisen kasvatuksen, että missään asiassa ei voi kehua tai rohkaista, ja sen oma isä tapasi piruilla ja nokerrella joka asiasta, lapsena sai remmiä jne. Niinpä äitini ei pahemmin ole osannut olla mitenkään kovin kannustava, ei toki niin paha ole kuin oma isänsä (isoäiti on ihan ok, kehuukin jopa, mutta aikanaan oli varmaan paljolti papan tossun alla) mutta ihan vasta viime vuosina on oppinut jopa joskus sanomaan melkein kauniisti tai kehumaan, kun olen hänelle välillä suuttunut ja raivonnut, että pitääkö aina olla niin hemmetin lannistava ja keksiä vaan huonoa sanottavaa! Välillä tuntui että kaikki valinnat mitä tein, oli vääriä, ja vaikka kuinka parhaasi koitit, mikään ei ollut hyvä mitä sait aikaan. Jos teit hänelle kauniin käsityön, jota oli pyytänyt, niin kiitos oli lähinnä "no onhan tämä ihan hyvä", nykyään voi jopa sanoa "oi, ompa ihana tai kaunis" ja se on paljon se. Enää en pyri niin paljoa edes miellyttämään, kun olen jo kolmekymppinen ja itsekin äiti, olen rohkea ja teen itse omat valintani, arvostan itse itseäni, äidin arvostus on toki plussaa, mutta ei välttämätöntä. Omille lapsilleni olen päättänyt olla täysin erilainen, kannustava ja hyväksyvä äiti, ja katkaista tuon äitini suvun puolelta tulevan sukupolvien mittaisen lannistamisen ilmapiirin heti alkuunsa. Lapseni ovat sellaisenaan ihan parhaat ja rakkaimmat, mitä voi olla, se riittää nyt kun ovat pieniä. Toki kun kasvavat niin kannustetaan kehittämään itseään ja että osaisivat tehdä hyviä päätöksiä ja olisivat onnellisia, tyytyväisiä elämässään, mutta se, että hyväksytään omana itsenään ja saa hyvää palautetta siitä, missä on luontaisesti hyvä ja mistä on itse kiinnostunut, on paljon tärkeämpää kuin mitkään isot meriitit.

Kyllä kyllä, en ole hankkinut miestä, siitä jaksetaan aina sanoa. Harrastuksilleni ja suunnitelmilleni hymähdellään.

Tekee mieli sanoa tuohon, että en kovin tervettä mallia saanut parisuhteesta kotona, että hieman vaikeaa on ollut siksikin miessuhteissa.

Samanlaisia kokemuksia taallakin. Ja tuon #2 viestin kirjoittajan kommenttikin kosketti, tosin silla erotuksella, etta oma aitini EI VIELAKAAN kehu, kannusta tai mitaan muutakaan. Perheessani olin aina se sylkykuppi, joka "aiheutti" riitoja, ongelmia yms. pienesta pitaen. Ja olen nain vanhemmiten huomannut, etta sama juttu jatkuu. Eli vanhempani eivat kykene katsomaan omia tekemisiaan ja niiden vaikutusta muihin, vaan jos esim. hermostun heidan kommenteistaan tai muuten vaan oma mittani tayttyy ja reagoin, aitini alkaa syyllistamaan minua heti. "Miksi SINA riitelet?" "Miksi SINA aksyilet?" Eli mikaan huuto, raivoaminen, keskustelu, asiasta itkeminen ei ole muuttanut asiaa miksikaan. Talla(kaan) hetkella aitini ei ota minuun mitaan yhteytta, koska tuntee tulleensa niin loukatuksi (kun mina otin harkaa sarvista ja sanoin miten pahalta hanen jatkuva nokkimisensa tuntuu)... Ja minakin olen jo pitkasti yli 30-vuotias. Etta sellasta...

Ei saa ampua päähän äitiä.

Vierailija kirjoitti:

Ei saa ampua päähän äitiä.

Ei niin, tuhmaa ampua päähän äitiä.