Henkisesti uupunut?

Nyt vasta alan ymmärtää, että olen ehkä henkisesti ihan uupunut. Mitään selvää syytä tälle ei ole, eikä minulla ole syytä olla masentunut. Mutta mitään en jaksaisi tehdä. Kaikki pienikin tekeminen tuntuu ylitsepääsemättömältä. Haluaisin elämääni enemmän tekemistä, haluaisin elää ja kokea. Mutta "tiedän", etten kuitenkaan jaksa mitään toteuttaa.

Minulla on 8 kk vauva, jonka kanssa oli ensin imetys- ja allergiaongelmia, sitten uniongelmia kuukausien ajan. Päälle sairastelukierre, joka koko perheellä ollut päällä alkutalvesta. Esikoinen on viisi ja osan ajasta päivähoidossa. Onneksi on, koska en halua, että hänen lapsuutensa menee kotona makoillessa kun äiti jaksaa juuri ja juuri hoitaa lapset. Mihinkään ylimääräiseen minulla ei ole jaksamista tai intoa. Esikoisen vapaapäivinä pakotan itseni retkelle lasten kanssa esim. museoihin tai lastentapahtumiin. Mutta joudun pakottamaan itseni, ja ehkä jonain päivänä en enää pysty siihenkään?

Päivät menevät samaa rataa. Aamulla herään ja ajattelen, että helvetti, uusi päivä pitäisi taas jaksaa. Alkaa illan odotus. Silti nautin lapsista, ja vaikka vauva on suuritarpeinen, hänen hymynsä ja halaamisensa on päiväni piristys. Silti kun kuutelee jatkuvaa kitinää, olen ihan poikki. Päikkärit ovat todella odotettu hetki minulle. Silloin vain olen. En jaksa aloittaa mitään "projektia", kotikin on ihan sotkuinen. En tiedä johtuuko univajeesta tai siitä, että olen kunnon flunssassa nyt. Vai olenko vain kiittämätön ja laiska? Jo sen ajatteleminen, että tukka pitäisi pestä tai peiliin katsoa ja itsensä epätäydellisyys kohdata ahdistaa. Lapsen hakeminen hoidosta, ruoan laitto, vauvan syöttäminen. Sen jälkeen olen ihan poikki. Vaan en fyysisesti vaan pikemminkin henkisesti.

Mistä tämä johtuu? Yöunien vähyyden ja sairastelujen lisäksi on joitain todellisia murheita, kuten pelko oman ja miehen työpaikan säilymisestä. Miehellä YT:t, omaan työpaikkaan pitäisi palata kesällä, mutta en tiedä haluanko sinne takaisin. Töissä sai jatkuvasti olla johdon mielivallan alaisena, työkavereista osa sai yllättäen kenkää, vaatimukset olivat kovat, kiitosta ei saanut koskaan ja päivät olivat järjettömän pitkät. Ennen äitiyslomaa siis olin ihan aikaansaava ihminen, akateeminen koulutus, kunnianhimoa töissä, tein pitkää päivää.

Ja nyt. Nyt itseluottamukseni on murentunut. Ajattelen, että olen kyvyvtön ja lahjaton, sekä niin rupsahtanut, etten koskaan enää kelpaa töihin. Ulkonäölleni en jaksa juuri tehdä mitään. Joku ruumiinkuvan häiriö minulla on, koska pelkään sairaalloisesti mm. hiusteni lähtevän kokonaan. Pelkään välillä myös vähän mitä milloinkin: rintasyöpää, muita sairauksia. Käyn pienestäkin syystä lääkärissä. Se on oikeastaan ainoa paikka, jossa käyn säännöllisesti yksin.
Elämäni on niin supistunut, että stressaan ihan pienistä asioistakin. Kuten siitä, että joudun vaihtamaan vauvan neuvola-aikaa.

Kaiken päälle huono omatunto. Tiedän, että kuitenkin asiat ovat ihan ok, että minun pitäisi lopettaa kelailu, analysointi ja pahimman pelkääminen. Samalla pelkään, että "rangaistukseksi" kohdalle osuu pian jotain todella pahaa, kuten oman sairastuisen ohella lasten sairastuminen.

Aika psykiatrille on varattu. Mutta mitä hänelle sanon? En tiedä mikä minussa on vialla. Olenko masentunut, ahdistunut, vai olenko vain laiska, tylsistynyt ja itsekeskeinen. Hävettää mennä.