Lue keskustelun säännöt.
3kk vauva asuu rinnalla
17.02.2016 |
Onkohan muilla tälläistä? Syö kyllä usein (1,5-2h välein) ja kasvaakin sen mukaan. Tuntuu että notkuu kyllä rinnalla muutenkin, hakee varmasti läheisyyttä. Meidän päivät kuluu suurimmaksi osaksi niin että vauva haluaa vain olla rinnalla. Syö ja nukkuu. Ei viihdy yksinään juurikaan, käytännössä hetkeäkään. Pidän häntä vieressä ja kannan välillä liinassa/repussa.
Isän kanssa ei ole samanlaista ja pärjää vaikka mun kauppareissunkin ajan. Lisäksi isän seurassa kelpaa myös sitteri tai puuhamatto.
Neuvolasta sanoivat että asialle täytyy tehdä jotain jos väsyn. No en ole väsynyt, pieni hetkihän tämä on elämässä kun on näin kovin pieni. Ainut että meillä ei kauheasti liikuta juuri tästä syystä.. Harvakseltaan saattaa kahvittelujen ajan vaunuissa nukkua. Olen kuitenkin ajatellut että jos vauva kovin paljon haluaa läheisyyttä hän sitä saa.
Mietin vain että olenko itse totuttanut vauvan rinnalle kun aivan pienenä tarjosin sitä vähän joka tilanteessa?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveää :( Olen raskaana tällä hetkellä ja olen aivan paniikissa. en usko, että pystyn tuohon ja ajatuskin jatkuvasti rinnalla roikkuvasta vauvasta ällöttää. Onko mitään tahoa, jolle voisi puhua näistä ajatuksista? Olen itkenyt koko raskausajan, vauvamaha oksettaa, raskaus ällöttää, synnytys se vasta ällöttääkin ja ällöttää ajatella tätä vauvaa rinnalla. Parisuhde on riekaleina, kun en anna miehen koskea ja kiljun ja huudan hänelle joka päivä, että menee pettämään ja tekee mulla jotain hirveää niin saan ansioni mukaan, kun olen niin oksettava.... Raskaus on herättänyt kaikki lapsuuden traumani pintaan, mitä teen? Neuvolassa vaan vittuillaan ja tungetaan väkisin äitimuottiin, johon en kuulu. Mitä pitää tehdä? Neuvolatäteihin en luota, olen saanut törkeän ala-arvoista kohtelua ja en ole mennyt edes sovittuihin tapaamisiin enää.
Älä huoli, mulla oli ihan samanlaista. Olisin halunnut kuristaa lässyttävän neuvolantädin! Menee ohi kun vauva syntyy ja pääset niistä hormoneista eroon!! Huom! Imetys ylläpitää niitä hulluushormoneja eli pidä tämä mielessä. Minä lopetin imetyksen kun ahdisti ja v**i rinnalla 'roikkuva' vauva ja olisi tehnyt mieli paiskata seinään. Ja kas, kun loputkin hormonit oli poistuneet, kaikki oli taas hyvin ja saatiin parisuhdekin korjaantumaan.
Eli odota rauhassa ja usko parempaan!
Äläpä anna tuollaisia neuvoja, koska nämä ovat niin ihmiskohtaisia. Useimmilla äideillä imetyksen yhteydessä erittyvät hormonit auttavat jaksamaan ja tasaavat mielialaa. Niillä on myös tärkeä rooli kiintymyssuhteen muodostumisessa vauvaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kuulostaa tutulta. Meidän poika kohta 5 kk ja syönyt syntymästään asti noin kahden tunnin välein.
Kasvoi kuitenkin hyvin ja maito tuntui riittävän. Nukkui myös yöt hyvin ja söi vain yhden kerran. 3,5 kk iässä alkoi syödä myös öisin tiheästi. Soseita maistelu 4 kk iästä ja nyt päivisin tuo syöntiväli on 2-3 tuntia.
Kyse voi tosiaan olla siitä, että vauva tilailee lisää maitoa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Rintamaito ei riitä? Kiinteitä ja pulloa kokeillut
Tässä yleisin syy, miksi monelta maito "loppuu" 3kk kieppeillä. Ei se lopu. Vauvan tissillä asuminen ja muut mahdolliset oireet ovat juuri sitä tiheää imua ja maidon määrän nostattamista. Mutta jos äiti itse uskoo maidon loppuneen ja syöttää lisäksi korviketta, niin sitten se maito pikkuhiljaa loppuukin oikeasti.
Siis, jos vauvan paino nousee... itselle kävi niin, että uskoin lujasti, että vauva vain tilaa maitoa ja imetin ja imetin.. paino nousi 100g/kk, eli ei riittäny.. nyt pienintä oon täysimettäny puoli vuotta.. hyvin kasvaa ja on perustyytyväinen..
3 kk iässä on tiheän imun kausi, joilloin vauva tilaa lisää maitoa tarpeisiinsa. Rinnalla roikkuminen on siis ihan normaalia.
Suosittelen liittymään Imetyksen tuen fb-ryhmään, sieltä saa neuvoa koulutetuilta tukiäideiltä juuri tällaisiin kysymyksiin.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveää :( Olen raskaana tällä hetkellä ja olen aivan paniikissa. en usko, että pystyn tuohon ja ajatuskin jatkuvasti rinnalla roikkuvasta vauvasta ällöttää. Onko mitään tahoa, jolle voisi puhua näistä ajatuksista? Olen itkenyt koko raskausajan, vauvamaha oksettaa, raskaus ällöttää, synnytys se vasta ällöttääkin ja ällöttää ajatella tätä vauvaa rinnalla. Parisuhde on riekaleina, kun en anna miehen koskea ja kiljun ja huudan hänelle joka päivä, että menee pettämään ja tekee mulla jotain hirveää niin saan ansioni mukaan, kun olen niin oksettava.... Raskaus on herättänyt kaikki lapsuuden traumani pintaan, mitä teen? Neuvolassa vaan vittuillaan ja tungetaan väkisin äitimuottiin, johon en kuulu. Mitä pitää tehdä? Neuvolatäteihin en luota, olen saanut törkeän ala-arvoista kohtelua ja en ole mennyt edes sovittuihin tapaamisiin enää.
Et ole ainoa, jolla on tuollaisia tuntemuksia raskausaikana, itsellänikin oli, tosin lievempiä. Perheneuvola tai neuvolapsykologi on ehkä nyt se paikka, josta voisit saada keskusteluapua. Mutta sen verran lohdutan sua tässä, että kaikkein todennäköisimmin tunteesi muuttuvat täysin, kun vauva syntyy. Se ei silti tarkoita sitä, ettei nyt kannattaisi käydä juttelemassa, etenkin, kun puhut lapsuuden traumoista.
Kerroin kyllä, että toivoisin jutteluapua, mutta neuvolatäti sanoi, että näitä olisi pitänyt ajatella ennenkuin raskaaksi tulee. apua ei siis ole ainakaan helsingissä tarjolla.. ja nyt on myöhäistä abortoidakaan tai muutakaan, joten en voi enää perua koko juttua :( enkä haluaisikaan vaikka koin tuon juuri niin, että minun pitää abortoida lapsi.
Tuo on todella epäammattimainen vastaus neuvolalta. Kyllä sulla on oikeus neuvolapsykologiin, ei th sitä päätä, kuuluuko sinun jutella tuntemuksistasi vai ei. Ja perheneuvolaan ei mennä neuvolan kautta, soitat vain sinne ja varaat ajan.
Voiko mun mies varata? Pelkään kuollakseni, mitä neuvolasta sanotaan seuraavaksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveää :( Olen raskaana tällä hetkellä ja olen aivan paniikissa. en usko, että pystyn tuohon ja ajatuskin jatkuvasti rinnalla roikkuvasta vauvasta ällöttää. Onko mitään tahoa, jolle voisi puhua näistä ajatuksista? Olen itkenyt koko raskausajan, vauvamaha oksettaa, raskaus ällöttää, synnytys se vasta ällöttääkin ja ällöttää ajatella tätä vauvaa rinnalla. Parisuhde on riekaleina, kun en anna miehen koskea ja kiljun ja huudan hänelle joka päivä, että menee pettämään ja tekee mulla jotain hirveää niin saan ansioni mukaan, kun olen niin oksettava.... Raskaus on herättänyt kaikki lapsuuden traumani pintaan, mitä teen? Neuvolassa vaan vittuillaan ja tungetaan väkisin äitimuottiin, johon en kuulu. Mitä pitää tehdä? Neuvolatäteihin en luota, olen saanut törkeän ala-arvoista kohtelua ja en ole mennyt edes sovittuihin tapaamisiin enää.
Et ole ainoa, jolla on tuollaisia tuntemuksia raskausaikana, itsellänikin oli, tosin lievempiä. Perheneuvola tai neuvolapsykologi on ehkä nyt se paikka, josta voisit saada keskusteluapua. Mutta sen verran lohdutan sua tässä, että kaikkein todennäköisimmin tunteesi muuttuvat täysin, kun vauva syntyy. Se ei silti tarkoita sitä, ettei nyt kannattaisi käydä juttelemassa, etenkin, kun puhut lapsuuden traumoista.
Kerroin kyllä, että toivoisin jutteluapua, mutta neuvolatäti sanoi, että näitä olisi pitänyt ajatella ennenkuin raskaaksi tulee. apua ei siis ole ainakaan helsingissä tarjolla.. ja nyt on myöhäistä abortoidakaan tai muutakaan, joten en voi enää perua koko juttua :( enkä haluaisikaan vaikka koin tuon juuri niin, että minun pitää abortoida lapsi.
Tuo on todella epäammattimainen vastaus neuvolalta. Kyllä sulla on oikeus neuvolapsykologiin, ei th sitä päätä, kuuluuko sinun jutella tuntemuksistasi vai ei. Ja perheneuvolaan ei mennä neuvolan kautta, soitat vain sinne ja varaat ajan.
Voiko mun mies varata? Pelkään kuollakseni, mitä neuvolasta sanotaan seuraavaksi.
En tiedä, miten Helsingissä suhtaudutaan siihen, että joku toinen varaa aikaa toiselle aikuiselle, täällä asuinpaikkakunnallani kyllä onnistuu (olen varannut miehelleni aikaa), mutta kyllä ehdottomasti miehesi kannattaa soittaa! Ja jos miehesi vain pääsee mukaan neuvolakäynneille muutenkin, voit ottaa hänet tueksesi.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveää :( Olen raskaana tällä hetkellä ja olen aivan paniikissa. en usko, että pystyn tuohon ja ajatuskin jatkuvasti rinnalla roikkuvasta vauvasta ällöttää. Onko mitään tahoa, jolle voisi puhua näistä ajatuksista? Olen itkenyt koko raskausajan, vauvamaha oksettaa, raskaus ällöttää, synnytys se vasta ällöttääkin ja ällöttää ajatella tätä vauvaa rinnalla. Parisuhde on riekaleina, kun en anna miehen koskea ja kiljun ja huudan hänelle joka päivä, että menee pettämään ja tekee mulla jotain hirveää niin saan ansioni mukaan, kun olen niin oksettava.... Raskaus on herättänyt kaikki lapsuuden traumani pintaan, mitä teen? Neuvolassa vaan vittuillaan ja tungetaan väkisin äitimuottiin, johon en kuulu. Mitä pitää tehdä? Neuvolatäteihin en luota, olen saanut törkeän ala-arvoista kohtelua ja en ole mennyt edes sovittuihin tapaamisiin enää.
Älä huoli, mulla oli ihan samanlaista. Olisin halunnut kuristaa lässyttävän neuvolantädin! Menee ohi kun vauva syntyy ja pääset niistä hormoneista eroon!! Huom! Imetys ylläpitää niitä hulluushormoneja eli pidä tämä mielessä. Minä lopetin imetyksen kun ahdisti ja v**i rinnalla 'roikkuva' vauva ja olisi tehnyt mieli paiskata seinään. Ja kas, kun loputkin hormonit oli poistuneet, kaikki oli taas hyvin ja saatiin parisuhdekin korjaantumaan.
Eli odota rauhassa ja usko parempaan!Äläpä anna tuollaisia neuvoja, koska nämä ovat niin ihmiskohtaisia. Useimmilla äideillä imetyksen yhteydessä erittyvät hormonit auttavat jaksamaan ja tasaavat mielialaa. Niillä on myös tärkeä rooli kiintymyssuhteen muodostumisessa vauvaan.
Äläkä sinä tule tunkemaan tänne neuvolatädin tavoin väittämään, että "kyllä sustakin kuule saadaan kunnon äiti, kun se lapsi vaan syntyy!". Tiedän ja tunnen itseni ja siksihän mua ahdistaakin ja itsekkää, kun saan koko ajan sun kaltaisia neuvoja! Ihan kun se vauvansyntyminen olisi joku taikaisku, joka muuttaa ihan kaiken. Ei se ole. On todella helpottava kuulla, että imetys ei ehkä sovi kaikille psyykkisesti ja ne hormonit ei välttämättä sovi mulle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hirveää :( Olen raskaana tällä hetkellä ja olen aivan paniikissa. en usko, että pystyn tuohon ja ajatuskin jatkuvasti rinnalla roikkuvasta vauvasta ällöttää. Onko mitään tahoa, jolle voisi puhua näistä ajatuksista? Olen itkenyt koko raskausajan, vauvamaha oksettaa, raskaus ällöttää, synnytys se vasta ällöttääkin ja ällöttää ajatella tätä vauvaa rinnalla. Parisuhde on riekaleina, kun en anna miehen koskea ja kiljun ja huudan hänelle joka päivä, että menee pettämään ja tekee mulla jotain hirveää niin saan ansioni mukaan, kun olen niin oksettava.... Raskaus on herättänyt kaikki lapsuuden traumani pintaan, mitä teen? Neuvolassa vaan vittuillaan ja tungetaan väkisin äitimuottiin, johon en kuulu. Mitä pitää tehdä? Neuvolatäteihin en luota, olen saanut törkeän ala-arvoista kohtelua ja en ole mennyt edes sovittuihin tapaamisiin enää.
Älä huoli, mulla oli ihan samanlaista. Olisin halunnut kuristaa lässyttävän neuvolantädin! Menee ohi kun vauva syntyy ja pääset niistä hormoneista eroon!! Huom! Imetys ylläpitää niitä hulluushormoneja eli pidä tämä mielessä. Minä lopetin imetyksen kun ahdisti ja v**i rinnalla 'roikkuva' vauva ja olisi tehnyt mieli paiskata seinään. Ja kas, kun loputkin hormonit oli poistuneet, kaikki oli taas hyvin ja saatiin parisuhdekin korjaantumaan.
Eli odota rauhassa ja usko parempaan!Äläpä anna tuollaisia neuvoja, koska nämä ovat niin ihmiskohtaisia. Useimmilla äideillä imetyksen yhteydessä erittyvät hormonit auttavat jaksamaan ja tasaavat mielialaa. Niillä on myös tärkeä rooli kiintymyssuhteen muodostumisessa vauvaan.
Äläkä sinä tule tunkemaan tänne neuvolatädin tavoin väittämään, että "kyllä sustakin kuule saadaan kunnon äiti, kun se lapsi vaan syntyy!". Tiedän ja tunnen itseni ja siksihän mua ahdistaakin ja itsekkää, kun saan koko ajan sun kaltaisia neuvoja! Ihan kun se vauvansyntyminen olisi joku taikaisku, joka muuttaa ihan kaiken. Ei se ole. On todella helpottava kuulla, että imetys ei ehkä sovi kaikille psyykkisesti ja ne hormonit ei välttämättä sovi mulle.
En mä niin sanonut, se selviää, kun luet viestini. Mä oon se, joka on antanut tuolle ahdistuneelle tulevalle äidille noita tsemppineuvoja.
Sinulle jolla raskaus nostanut lapsuudentraumat pintaan, se on aivan luonnollista. Neuvolassakin se pitäisi ymmärtää. Itselläni oli rankka lapsuus ja mulle neuvolassa painottivat että raskaus voi tuoda ikäviä ajatuksia ja tunteita pintaan. Sellaisiakin joita ei tiennyt edes olevan. Hormoonithan nyt luonnollisesti sotkevat pään enempi tai vähempi varmasti meillä kaikilla jotka olleet raskaana.
Vaadi apua! Pyydä keskusteluapua, hae vertaistukea ja usko että asiat järjestyvät vaikka nyt tuntuisi synkältä. Et ole asian kanssa yksin. Ja imetys vapauttaa niitä mielihyvä hormooneja, ihan vain tiedoksi tälle joka puhui näistä "hulluus hormooneista".
Luulen että rakastut lapseesi ja vaikka raskausaika onkin ollut vaikeaa löydät tasapainon. JOS et haet silloinkin apua ja sitten jo täytyy miettiä muita ratkaisuja...
Mutta älä luovuta. Älä itsesi äläkä vauvasi takia. Älä anna menneiden vainota ja varjostaa tulevaisuuttasi vaan kohtaa ne "möröt" ja kipeät asiat. Olet vahvempi tämän kaiken jälkeen. Voimia! <3
Minulla oli suihkutissit. Laitoin toisen rinnan päälle maidonkerääjän liivin sisään, että pystyin imettämään istualtani ilman rättisirkusta. Oletko kokeillut?
Kukapa tässä maailmassa avuton elämänalku ei asuisi helpoimman ruokalähteen vieressä? + että isi ei haise maidolle.
Ps. sinulle ahdistunut: kunnan perheterapiaan voi itse soittaa ja pyytää aikaa. Ei siihen neuvolaa tarvita. Myös neuvolan th:n voi pyytää vaihtamaan ja valittaa hänestä! Sinun pitää lapsesi takia käsitellä asiat tai harkita, onko sinusta koko äidin hommiin vai lapsi adoptioon. Lapsi ansaitsee tasapainoisen äidin.