Miksi silloin kun on elämä kaikkein vaikeinta, vielä ystäviksi luulemasi ihmiset hylkää?

 Ystävät nyt aina "hylkäävät", se tuppaa vaan menemään niin. Heillä on omat kiireet ja omat murheet. Sillä, jolla menee hyvin, harvemmin on käsitystä siitä mitä se huonommin pärjäävä ystävä häneltä kaipaa. Se vaan ei tule mieleen siinä omassa arjessa. 

Jos yhtään lohduttaa,niin todennäköisesti sinäkin olet tuottanut pettymyksen jollekin ystävillesi ja olet silti ihan hyvä tyyppi.

Voimaannu. Keneenkään toisen lupauksiin ja tukeen et voi 100%:sti luottaa, kuin itseesi ja omiin voimavaroihisi.  Käy läpi surusi, itke itkusi ja lopulta pyyhi silmäsi, vahvistut päivä päivältä. Ole hyvä ja lempeä itsellesi. Anna surulle aikaa.

Mä olen ajatellut että ne ystävät, jotka eivät jaksa kulkea rinnallasi elämän vaikeissa tilanteissa, ovat niin heikkoja etteivät kestä edes katsoa vierestä tilanteita, joissa elämä kulkee omaa kiduttavaa rataansa eikä siihen voi itse vaikuttaa.

Helpon elämän eläneet ihmiset olettavat että kaikki vaikeudet on voitettavissa. ... no ei ne ole.

Ai kaikki ei kestä heikkoina ihmisinä elämän vastoinkäymisiä vaan haluaa vaan pintaliitoelämää?

Voihan toisellakin ihmisellä olla vaikeaa samaan aikaan. Oletko läsnä ystävillesi muutenkin kuin silloin kun kaipaat heiltä tukea? Eräs entinen ystäväni nimittäin muisti olemassaoloni vain kun kaipasi olkapäätä, jota vasten itkettiin. Muutoin seurani ei enää vuosiin ollut kiinnostanut.

Helppo tapa toimia joillekin ihmisille.

Lapsuudenystäväni hylkäsi minut, kun sain erittäin huonon ennusteen syövästä.

Ymmärsin, ettei hän jaksanut auttaa. En ymmärtänyt sitä, ettei hän voinut sanoa asiasta.

Onneksi sain tiedon asiasta hänen omaiseltaan soitettuani ystävälleni useita kertoja ja saatuani lopulta luurin korvaan.

Vierailija kirjoitti:

Voihan toisellakin ihmisellä olla vaikeaa samaan aikaan. Oletko läsnä ystävillesi muutenkin kuin silloin kun kaipaat heiltä tukea? Eräs entinen ystäväni nimittäin muisti olemassaoloni vain kun kaipasi olkapäätä, jota vasten itkettiin. Muutoin seurani ei enää vuosiin ollut kiinnostanut.

No eikai kukaan täysijärkinen toimi niin, että on yhteydessä vain silloin kun on vaikeaa? Tottakai sitä ollaan puolin ja toisin toinen toistensa tukena.

Ehkä joskus myös ystäviltä odotetaan liikaa ja se tuki, jota ystävä olisi valmis antamaan, ei vaan riitä tukea tarvitsevalle. Olin alakouluikäinen, kun ystäväni sairastui vakavaan anorexiaan. Minusta leivottiin koulun terveydenhoitajan ja ystävän äidin toimesta"tukihenkilö". Ystävän pitkän sairaalajakson aikana en jaksanut olla tarpeeksi läsnä ystävälleni ja välit viilentyivät. Olen kantanut asiasta syyllisyyttä viimeiset 30 vuotta. Kun omien lasten koulun alku lähestyy, olen alkanut vasta nyt ihmetellä, että miten 10-vuotiaan edes oletetaan jaksavan kantaa näin raskasta taakkaa.

Vierailija kirjoitti:

Helppo tapa toimia joillekin ihmisille.

Lapsuudenystäväni hylkäsi minut, kun sain erittäin huonon ennusteen syövästä.

Ymmärsin, ettei hän jaksanut auttaa. En ymmärtänyt sitä, ettei hän voinut sanoa asiasta.

Onneksi sain tiedon asiasta hänen omaiseltaan soitettuani ystävälleni useita kertoja ja saatuani lopulta luurin korvaan.

ei tuo mikään ihminen ole. joku ihan pelle hermanni. Jos ei ole voimaa auttaa niin kuka tahansa pystyy kuuntelemaan ,ja aina väliin sanomaan no voi ei. Ei sen kummempaa tarvita. Hyvä kun kävi ilmi tuo ääliö. Löydät parempia ihmisiä jotka ei hyväksikäytä sinua. Kyllä se heille joskus osuu omalle kohdalleen, ja saaavat samaa pas***aa itselleen sitten muilta!. itse olen iloinen kun on tullut ilmi ne entiset ystävät joitka olikin pelkkiä pellejä, tosi paikan tullen, enpähän itselkään tuhlaa apuani heihin enää, säästyn. Huvittaa nähdä kuvia nyt heidän lapsista kun oireileevat rajusti, alkaa tulla heille itselleen samoija ongelmia, mutta ei olekaan ketään tukemassa.siinäpähän itkette yksinänne eikä ole ystäviä auttamassa.