Omat menot avioliitossa?

Avioliitossahan on juuri se idea, että eletään niin tiiviisti mahdollisimman lähellä toista, että aletaan kasvaa ihan fyysisestikin kiinni. Minne mies menee, sinne menee vaimokin, ja toisinpäin. Kaikissa muissa tapauksissa on mahdollista, että siitä toisesta kasvaa itsenäinen, aikuinen ihminen, jonka kanssa on silti hyvä elää vaikka se ei ihan joka hetki vieressä olisikaan.

Me ollaan avioliitossakin ihan omia, erillisiä ihmisiä. Molemmilla on harrastuksia sekä kotona että kodin ulkopuolella, joihin toinen ei osallistu. Tulisin hulluksi jos pitäisi koko elämä elää käsi kädessä.

Vierailija kirjoitti:

Te jotka olette naimisissa. Onko teillä omia harrastukseen, esim liikuntaan, liittyviä menoja iltaisin? Vai kuuluuko viettää illat yhdessä?

Käyttekö joskus yksin syömässä ravintolassa tai leffassa illalla, tai ihan vain kävelemässä kaupungilla?

Kumpi on normaalia, se että tekee noin vai että ei ole mahdollista tehdä?

Ei tietenkään kuulu viettää kaikkea vapaa-aikaa yhdessä. Saa toki, mutta ei ole mikä pakollinen asia.

Ja hervoin sitä tulee käytyä yksin leffassa tai ravintolassa yksi. Joko vaimon tai sitten jonkun kaverini kanssa.

Meillä on molemmilla myös omia menoja. Tosi minulla vähemmän kuin vaimolla. Se ei minua haittaa. Minua kiusaa se yhteisen ajan puute. Joskus pitäisi olla ihan vain kahdestaankin.

Mä olen sinkkuvuosien ajan tottunut käymään kaikkialla yksin, esim syömässä illalla ravintolassa joskus. Se on ihan kivaa ja huomaan kaipaavani sellaista. Mies epäilee, että yritän iskeä muita miehiä tai käyn treffeillä, jos käyn jossain yksin illalla, joten se on jäänyt. Jonkun kaverin kanssa voisin mennä, mutta tykkäisin käydä nimenomaan ihan yksin, se vapaudentunne, kun vaan menee jonnekin, mihin nenä näyttää ja kävelee ihan rauhassa, ei tarvitse puhua kenellekään tai huomioida ketään muuta, olla vaan itsekseen.

Hyvä kuulla, että se on normaali ajatus muiden mielestä.

Ap

Miten vaan teettekin niin sopikaa selväkielisesti miten teette.

Meillä oli yhteiset rahat niin kauan kun minä (mies) ansaitsin enemmän. Sitten emännän ura repesi ja yhtäkkiä omasta rahasta tuli vaimolle todella tärkeää.

Eihän siinä kauaa menny niin eroa halusi..

20 vuotta avioliittoa ja lapset.

Käymme molemmat yksin tai kavereiden kanssa, tottakai. Juuri palasin Berliinistä matkalta hyvien ystävieni kanssa. Käyn myös yksin kaupungilla useinkin, ja välillä leffassa, teatterissa tai konsertissa.

Ja takana 30 vuotta hyvää avioliittoa:)

Ei ole normaalia mustasukkaisuutta, jos toinen haluaa rajoittaa kaikkia toisen omia menoja. (Asia erikseen, jos esimerkiksi toinen on menossa kaikki illat ja viikonloput ja se kotona oleva sitten esittää vienon toiveen, että olisi kiva viettää välillä aikaa yhdessäkin.)

Minä ja mieheni viihdymme keskenämme kotona vähän liiankin hyvin. Vaikka sekin on mukavaa ja ihan oikeasti tykkäämme toisista ja viihdymme yhdessä, olemme huomanneet, että suhde paranee, kun meillä on myös omia menoja toisistamme erillämme.

Olen tässä pohdiskellut, jos kävisin jossain shoppailumatkalla yksin. Mies ehkä lähtee omalle matkalle kavereidensa kanssa, joten mä voisin mennä yksin. Olen vähän erakko ja se olisi kivempi mennä yksin kuin jonkun muun kanssa, kun pitäisi olla koko ajan ns sosiaalinen.

Viimeksi matkalla miehen kanssa oli parhain kohta se, kyn mies sairastui ja joutui jäämään hotelliin lepäämään ja mä kävin yksin kiertelemässä kaupoissa. Epäsosiaalista ehkä joo... Selkeästi on alkanut kasautua tarve enempään itsenäisyyteen viime aikoina. Ehkä kaikki ei vaan ymmärrä sitä, että joku voi ihan oikeasti haluta olla yksin.

Ap

Vierailija kirjoitti:

Olen tässä pohdiskellut, jos kävisin jossain shoppailumatkalla yksin. Mies ehkä lähtee omalle matkalle kavereidensa kanssa, joten mä voisin mennä yksin. Olen vähän erakko ja se olisi kivempi mennä yksin kuin jonkun muun kanssa, kun pitäisi olla koko ajan ns sosiaalinen.

Viimeksi matkalla miehen kanssa oli parhain kohta se, kyn mies sairastui ja joutui jäämään hotelliin lepäämään ja mä kävin yksin kiertelemässä kaupoissa. Epäsosiaalista ehkä joo... Selkeästi on alkanut kasautua tarve enempään itsenäisyyteen viime aikoina. Ehkä kaikki ei vaan ymmärrä sitä, että joku voi ihan oikeasti haluta olla yksin.

Ap

Mä ymmärrän hyvin. Suosittelen että puhut asiasta kunnolla miehesi kanssa, niin että hän ymmärtää miksi yksin meneminen on sulle tärkeää. Mä tarvitsen myös omat irtiottoni; tykkään käydä esim. viikonloppumatkalla Euroopan kaupungeissa, katsomassa taidenäyttelyitä tai esityksiä, joista mieheni ei ole niin kiinnostunut. Enkä tykkää matkustaa kavereiden kanssa, haluan nimenomaan mennä yksin ja nauttia vapaudesta ja omasta aikataulustani. 

Käyn myös usein leffassa tai teatterissa yksin, ja minusta se on täysin luonnollista. Miehelläni on myös sellaisia kiinnostuksen kohteita, jotka eivät minua kiinnosta, ja hän käy niissä yksin.

Vierailija kirjoitti:

Me ollaan avioliitossakin ihan omia, erillisiä ihmisiä. Molemmilla on harrastuksia sekä kotona että kodin ulkopuolella, joihin toinen ei osallistu. Tulisin hulluksi jos pitäisi koko elämä elää käsi kädessä.

Näinhän se menee ja näin usein sanotaankin, mutta silti jostain syystä aina vierastan tätä. Itse nimittäin koen, etten ole erillinen ihminen miehestäni koska minun on niin vaikea kuvitella elämää ilman miestäni. Hän on se toinen puoli minusta. Olen ehjempi, parempi ja onnellisempi hänen kanssaan kuin yksin. Näin ei tietenkään saisi sanoa enää nykypäivänä kun kaikessa korostetaan individualismia ja yksin pärjäämistä ja että onnellisen liiton salaisuus on erillisyyden säilyttäminen. Emme mekään joka ilta istu käsi kädessä. Kummallakin on omat harrastuksensa (miehellä 4krt/vko, minulla 3krt/vko) ja varsinkin mies tapaa usein ystäviään tai käy lyhyillä reissuilla heidän kanssaan. Silti koen voimakkaasti, etten ole kokonaan erillinen ihminen miehestäni. Hänen hyvät ominaisuutensa tulevat jollain tapaa myös minun hyviksi puoliksi ja päinvastoin. 

Elämää ei tietenkään voi ennustaa eteenpäin, ja erokin on tulevaisuudessa aina mahdollinen. Olen todella heittäytyvä ja tunteilla elävä ihminen ja siten elän tässä suhteessanikin. Jos joskus ero tulee, on varmasti kipeää erota tavallaan omasta itsestä, mutta ihan varmasti siitä selviän ja rakennan uuden minän. Se on varmaan aina osa eroprosessia. 

Mä olen tosiaan totaalisen erillinen ihminen kuin mies, en oke koskaan kokenut tuollaista yhteensulautumista. En koe hänen olevan puolisko minusta tms. Meitä on näköjään moneen junaan ja sehän on vain hyvä. Luulen että mies ei käsitä tarvettani olla yksin, hän tekee kaiken "oman juttunsa" kavereidensa kanssa.

Me taas olemme yhdessä lähes aina vapaa-ajalla. Meillä on yhteiset harrastukset eli sama kuoro ja orkesteri.

Minulla on lapsuudenystäviä, joita tapaan muutaman kerran vuodessa yleensä brunssilla. Suurin osa on yhteisiä jo opiskeluajoilta peräisin olevia ja heidän kanssaan tavataan perheittäin, koska lapsetkin ovat kavereita.

On omia menoja ja on yhteisiä menoja. Tykkäämme kyllä olla toistemme seurassa mutta ei aina tartte toisessa roikkua... saamme molemmat mennä tahoillamme jos niin haluamme.