Lue keskustelun säännöt.
Miten voi päästä yli siitä että inhoaa omaa äitiään?
20.01.2016 |
Ahdistaa tosi paljon tämä tilanne. Erinäisistä syistä on pakko olla usein tekemisissä, ja mitä enemmän olen hänen kanssaan tekemisissä, sitä ahdistuneempi olen. Kaikista pahinta on, että äitini on niin yksinkertainen, että luulee olevansa oikein hyvissä väleissä kanssani ja luulee minun nauttivan hänen seurastaan.
Kommentit (27)
Kerro vähän taustoja, mitä on tapahtunut, miksi vihaat jne….
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
En tiedä. Itsellä vähän sama ongelma. Olen toisaalta vasta 19 joten ehkä pääsen tästä joskus yli.. Oon vaan niin vihanen monesta asiasta ja hän pn luonteeltaan sellainen ihminen etten muutenkaan hakeudu hänenlaistensa seuraan.. Rasittavaa.
Vierailija kirjoitti:
Kerro vähän taustoja, mitä on tapahtunut, miksi vihaat jne….
Oikeastaan yksi isoimpia syitä on se, että äitini on aina ollut sellainen, ettei näe itsesssään mitään vikaa ja luulee että on aina oikeassa. Joskus kun asuin vielä kotona ja riideltiin, vanhempani pakottivat minut aina pyytämään anteeksi äidiltä, vaikka äiti olisi loukannut minua. En ole ikinä kokenut olevani tärkeä tai hyväksytty sellaisena kuin olen. Olen aina ollut pyöreä, ja varsinkin äitini on jaksanut huomautella siitä aina. Äitini on vähätellyt minua niin paljon teininä, etttä kärsin vielä aikuisenakin erittäin huonosta itsetunnosta.
Älä kuule välitä. Itsellä sama ongelma ja ikää on kertynyt jo julmetusti. Olen selvittänyt asian siten, että kaikista ihmisistä ei tarvitse pitää, oli sitten vaikka oma äiti kyseessä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hei äitihullu
öö?
Eipä siitä pääse yli muuten kuin miettimällä kaikessa rauhassa omia tunteitaan ja syitä niihin. Sitten pitäis pystyä tuntemaan myötätuntoa äitiään kohtaan ja ymmärtää, että hän on yrittänyt parhaansa, mutta äitiys ei vaan ole kaikkien juttu. Ota etäisyyttä ja mieti isompaa kuviota. Eikä äitisikään todennäköisesti ole umpimätä, kyllä siitä joku hyväkin puoli kovan pohtimisen avulla löytyy. :-)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mnä olen 38v nainen.
Olen jo huojentunut koska olen ymmärtänyt ettei sukulaisuussuhde velvoita mihinkään.
Sinun ei tarvitse olla äitisi kanssa tekemisissä jos et halua.
Mutta älä polta siltoja, saatat joskus tarvita häntä.
Jos joku kehuu Äitiäsi ,niin puhuuko siitä mielissään kymmenen vuotta putkeen?!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos joku kehuu Äitiäsi ,niin puhuuko siitä mielissään kymmenen vuotta putkeen?!
Kyllä, tutulta kuulostaa...
Itse pääsin äitini kanssa "sinuiksi" harrastamalla psykoterapiaa yksin. Menin tietoisesti ajatuksissani lapsuuteni ikäviin tilanteisiin, kuulostelin mitä silloin tunsin ja miksi. Kuulostelin, miksi äiti teki niin kuin teki. Tutkiskelin, millaiset taustat äidillä oli, ja tajusin, että hän on tavallaan huonon kasvatuksen uhri eikä osaa olla sen parempi äiti, kuin mitä oli.
Kesti pitkään, ennenkuin olin valmis päästämään irti vihastani, mutta lopulta tuntui, että olen valmis siihen, ja samalla annoin äidilleni mielessäni anteeksi. Ikinä en äidilleni tunteistani puhunut, koska jossain kirjassa suorastaan kiellettiin tekemästä niin. Äiti ei olisi kuitenkaan osannut ottaa palautettani vastaan, ja siitä olisi tullut minulle entistä pahempi mieli. Nykyisin lähinnä säälin äitiäni, en enää takerru hänen typeriin juttuihinsa.
Suosittelen tällaista ajatustyötä sinullekin :)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vihaaminen varmaan tuntuu raskaalta ja kuluttavalta? Tietäen, millainen minun äitini oli ja on, minun pitäisi vähintään vihata häntä. Mutta en vihaa, enkä ole vihannut, koska ajattelin sen olevan merkityksetöntä. Näin ja koin kaikin tavoin, ettei hän toimi kuten äidin pitäisi. Siitä sain tietoa enemmän aikuisena., kun itse aloin selvittämään tätä äidin sairasta suhtautumista lapseensa. Ongelmat ovat sen suhteen hänen, ei minun. Pitkään otin nöyränä sitä pa*kakohtelua osakseni, kun en itse ymmärtänyt sitä täysin torjua ja pitää itseäni edes hitusen arvokkaana. Yritin jopa kertoa äidille, miten hän vahingoittaa minua ja elämääni, siitä ei ollut mitään hyötyä, ennemminkin äiti sai lisäpotkua lisävahingoittamiseen. Mutta jos olisin saman kirjoittanut lehteen yleisönosastolle kaikkien tietoon tulleena, olisi äiti välittänyt selitellä = maalata kauniimpaa kuvaa itsestään, vaikka valheilla. Äiti jatkaisi huonoa kohtelua, jos en olisi paennut, eli en reagoi enää mihinkään, enkä ole hänen kanssaan missään tekemisissä. Näin pystyn itse elämään normaalisti, normaalissa ympäristössä normaaleissa elämäntoiminnoissa.
Älä anna hänen kohdella itseäsi huonosti, ellei hän sitä itse ymmärrä niin ota etäisyyttä niin pitkälle, kun tunnet itsesi olevan ns. turvassa.
Miksi siitä pitää päästä yli? Tiedostat tilanteen ja olet tekemisissä niin vähän kuin mahdollista.
Oma äiti kuoli syksyllä....hautajaispuheista päätellen en tuntenut äitiäni lainkaan, puheista olisi voinut kuvitella hänen olleen mukavaa seuraa ja ystävällinen ihminen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ihan samaa, pahinta on juuri tuo, että äiti kehtaakin kuvitella, että olemme ihan väleissä, ja ettei hän ole loukannut minua.
Hän loukkaa minua myös siitä, että hän on loukannut minua ja minä olen siitä loukkaantunut. Eli hän on loukkaantunut siitä, että minä olen loukkaantunut. Hän pitää minua ihan paskana, mutta silti kuvittelee olevansa hyvissä väleissä kanssani.
Katkaisin välit, mutta "lakko" ei ole pitänyt ihan täydellisesti, mutta se on silti auttanut paljon.
Hae apua terapiasta. Mutta oman kokemukseni mukaan perusterapeutit eivät ymmärrä tuollaisten äitien aiheuttamia vaurioita täysin, vaan olettavan meidän heidän lastensa vain voivan valita hyvän itsetunnon kun unohdamme äidin sanat. Ei se niin mene, vaan meille tulee osata antaa tukea, joka korjaa ne vauriot, eikä vain koita opetella niiden päälle uusia tapoja ajatella.
Ap, oletko lukenut sen megapitkän "te joiden äiti on syntynyt 60-luvulla" -ketjun? En muista tarkkaa nimeä, mutta suosittelen etsimään ja selailemaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Hei äitihullu
öö?
Luin kerran av:ltä pitkän ketjun äitinsä vihaajasta, etkö se ollutkaan sinä? Olen hanakka tekemään hätiköityjä johtopäätöksiä, sen verran hyvä ihmistuntija.
Vierailija kirjoitti:
Ap, oletko lukenut sen megapitkän "te joiden äiti on syntynyt 60-luvulla" -ketjun? En muista tarkkaa nimeä, mutta suosittelen etsimään ja selailemaan.
Eikäkun se olikin "70-luvulla syntyneiden äidit". :D Mutta tässä siis ketju, kannattaa lukaista miten muut ovat pärjänneet (tai eivät edelleenkään pärjää):
http://www.vauva.fi/keskustelu/4217894/ketju/70_luvulla_syntyneiden_aid…
Tää on ihan outo ketju. Eihän syntymävuoden perusteella voi ihmisiä niputtaa " kaikki 40-luvulla syntyneet"- tyyliin. Ja miten teillä on aikaa ja rahaa ravata terapiassa jauhamassa? Oma äitini oli maailman herttaisin ja yritti aina kaikkensa kolmen lapsensa eteen, mies oli juoppo kusipää. Minä syntynyt 1964, äitivainaa 1941.
Vierailija kirjoitti:
Tää on ihan outo ketju. Eihän syntymävuoden perusteella voi ihmisiä niputtaa " kaikki 40-luvulla syntyneet"- tyyliin. Ja miten teillä on aikaa ja rahaa ravata terapiassa jauhamassa? Oma äitini oli maailman herttaisin ja yritti aina kaikkensa kolmen lapsensa eteen, mies oli juoppo kusipää. Minä syntynyt 1964, äitivainaa 1941.
Niin, miten se on mahdollista, kun sulla oli mukava äiti, ei siis mitenkään.
Mä ainakin menin terapiaan ennen opiskeluja ja työuraa Kelan korvaamana. Hyvin oli aikaa ja rahaakin. Koska mulle ei sopinut ammatiksi joku Siwan kassa, joksi olisin ilman terapiaa maksimissaan yltänyt.
Oon varmaan sun äitisi :(