Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Mikä mussa on vialla? (ihmissuhteet)
20.01.2016 |
Olen ala-asteelta asti ollut se tyttö, jota on kiusattu jättämällä ulkopuolelle porukoista. Näennäisesti ja kahden kesken monikin on ollut ns. kaverini ja olen viettänyt aikaa kyllä vapaa-ajalla kavereiden kanssa jossain määrin. Aina kuitenkin jos oli jotain juhlia tai tapahtumia joihin kutsuttiin suunnilleen kaikki muut tytöt, ei minua ollut kutsuttu. Yläasteella kävi sama juttu, ja vain yksi tyttö porukasta jäi kaverikseni. Nämä muut kuitenkin vaativat häntä olemaan heidän kanssaan ja tällä tytöllä oli vaikeuksia päättää kenen kanssa viettäisi aikaansa. Päädyin siis viettämään yläasteella aikaani lähinnä joidenkin poikien kanssa.
Lukiossa sama kuvio toistui. Isot tyttöporukat eivät pitäneet minusta enkä saanut kutsuja mihinkään bileisiin tai tapahtumiin. Muutama kaveri oli, joista yksi sitten vaihtoi amikseen ja toinen jätti lukion kesken muiden ongelmien kanssa. Ja taas päädyin viettämään aikaani erään poikaporukan kanssa. Tämän jälkeen opiskelin hyvin naisvaltaisella alalla tutkinnon, ja siellä sattui olemaan parikin vanhaa tuttuani opiskelemassa. Täällä toistui taas sama kuvio, eli suurin osa ei kanssani halunnut viettää aikaa, mutta onneksi nämä pari tuttua sitten olivat kanssani siellä.
Tässä välissä tein sitten töitä yms, ja yhteydet moniin kavereihin hiipuivat sen verran että nähtiin ehkä kerran kuussa jos sitäkään. Tunsin itseni taas aika yksinäiseksi. Muutama vuosi sitten lähdin opiskelemaan uutta alaa yliopistoon. Lähdin sinne innolla ja ajatellen että nyt olisi varmasti helpompaa löytää uusia ystäviä, kun iso osa on sen verran aikuisia, ettei sellaista teinimeininkiä ja kummallista ulkopuolelle jättämistä varmastikaan enää esiinny. No, väärässähän minä tietysti olin. Huomasin pian, että muut löysivät itselleen ystäviä, joiden kanssa viettivät vapaa-aikaa, ja minä olin edelleen yksin. Menin mukaan kaikkeen mahdolliseen järjestötoimintaan, ja aina sama kaava toistui - muut löysivät yhteisen sävelen ja minä olin aina se ulkopuolinen. Yhdessä järjestössä ulkopuolelle jättäminen meni jossain määrin jo kiusaamisen puolelle. Kerroin sitten tästä eräälle ns ylemmässä virassa olevalle henkilölle siellä ja avauduin hyvin pitkälti henkilökohtaisista kokemuksistani ja niistä arvista jotka ne ovat jättäneet. Tämä henkilö oli sitä mieltä, ettei tällaista pitäisi tapahtua ja että asiaan pitäisi puuttua. Tästä ei mennyt kovinkaan montaa viikkoa, kun kyseinen henkilö alkoi käyttäytyä samalla tavalla kuin ne ihmiset, joista olin juuri hänelle kertonut.
En jaksa uskoa, että kaikki ympärilläni olevat ihmiset todella olisivat näin ikäviä syyttä, eli minussa on pakko olla jotakin pahasti vialla. En vaan ymmärrä mitä, ja siksi sen korjaaminen onkin kovin vaikeaa. En vain jaksaisi aina olla se, jolla ei ole kavereita ja joka jätetään yksin. Pitäisikö mun mennä johonkin terapiaan vai mikä ihme auttaisi?? Kellään muulla samanlaisia kokemuksia??
Kommentit (6)
mahdollisesti tunnekylmä asperger? Enkä tarkoita pahalla. Mun yksi kaveri oli just samanlainen. Hän aina vaan odotti että muut tekeevät kaiken sen ystävyyssuhteen säilymisen eteen, itte vaan otti vastaan ystävyyttä, mutta ei itse oma-aloitteisesti tarjonnut koskaan ystävyttä. Oikein itse piti hajurakoa. Esim. tiesi että olen viettämässä juhannusta yksin, hän taas menee mökilleen muiden tuttujen kanssa, mutta ei kutsunut minua koskaan mukaan. No, lopulta katkaisin välit lopullisesti häeneen. Osaa ottaa muttei antaa. otti aina sen mitä pystyi saamaan, muttei itse esim, soittanut koskaan jos oli mennyt kauan aikaa etten ollut ottanut yhteyttä.
Ehkä tää ei sopinut sinuun, mutta tietty kylmyys, nenänvartta muiden katsominen, ja itsensä parempana pitäminen, vaikka rikkaan suvun perusteella, se kyllä tulee hienovaaisistakin merkeistä ilmi.
Tässä vaan yksi mahdollinen syy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olet tavalla tai toisella erilainen, esim. hieman introvertti, vaikka yrität kovasti sosiaalinen ollakin.
Tekstisi on aika paljon kuin omasta elämästäni. Kärsin lapsena ulkopuolelle jäämisestä, kiusaamisestakin. Vähän vanhempana kärsin siitä että vaikkei enää kiusattu, ei haluttu seuraankaan erityisesti.
Vasta yli kolmekymppisenä tajusin mistä on kyse. Minä olen aika rauhallinen ja vakava introverttiluonne. Tuollaiset porukat yleensä koostuu ekstroverteistä, ja introverteillä päinvastoin on vain vähän mutta sitäkin syvempiä ihmissuhteita (jos ollenkaan). Minun kaltaiseni on ihan turha yrittää tunkea ektroverttien kepeisiin porukoihin, heistä minä olen outo, ja oikeastaan minustakin he. Mutta minä olen ollut onnellinen sen jälkeen kun tajusin että ei minussa ole mitään VIKAA, eikä minun tarvikaan päästä niihin porukoihin, vaan on ihan ok olla pääosin itsekseen ja ehkä vain yksi ihmissuhde kerrallaan (vaikka poikakaveriin).
Vierailija kirjoitti:
Sulla ei ole karismaa.
Tai sitten sitä on liikaa. Tosissaan karismaattiset ihmiset on harvoin laumojen suosiossa. Usein heidän on pakko oppia kulkemaan omia polkujaan, koska laumat eivät pidä heistä ja yrittävät vain kateuttaan tai oudoksuntaansa lytätä.
Itse kärsin nuorempana vastaavasta. Lopulta ymmärsin vain, että esim. opiskeluporukoissa ei juurikaan ollut minun tyylisiä ihmisiä. (Jonkun verran vaikutusta oli myös omalla huonolla itsetunnolla.)
Mutta ihmisiä on niin erilaisia. Edelleenkin jos menen esim. johonkin illanistujaisiiin, joissa kaikki pälättää suurinpiirtein yhtäaikaa ja saadakseen sanottua jotain sinne väliin pitää käyttää "kyynärpäätaktiikkaa", niin itse en nauti sellaisesta eikä se tunnu luontevalta. Mieluumin kommunikoin yhden hyvän ystävävän kanssa niin, että molemmat tulevat kuulluksi.
En kärsi asiasta enää, koska olen löytänyt ympärille ihmisiä joiden kanssa ollaan samalla aaltopituudella.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sulla ei ole karismaa.
Tai sitten sitä on liikaa. Tosissaan karismaattiset ihmiset on harvoin laumojen suosiossa. Usein heidän on pakko oppia kulkemaan omia polkujaan, koska laumat eivät pidä heistä ja yrittävät vain kateuttaan tai oudoksuntaansa lytätä.
Joo, en kyllä itseäni ainakaan kovin introverttina pidä. Ehkä olen sitten liiankin vahva mielipiteissäni ja omien oikeuksieni puolustamisessa (tosin en kyllä ollut tällainen silloin ala- ja yläasteella, vaan ehkä muutuin jossain vaiheessa kun kyllästyin siihen syrjityksi tulemiseen yms). Joka tapauksessa en ole sellainen kuin ilmeisesti pitäisi olla, että ei jäisi aina yksin :(
Niiden ihmisten takia, jotka ovat ystäviäni, olen valmis kyllä tekemään paljonkin. Käytän mielelläni aikaani auttamiseen ja tykkään kutsua ihmisiä kylään ja kokata ja leipoa. Ilmeisesti en vain ole ihmisenä kuitenkaan tarpeeksi kiinnostava, jotta kukaan jaksaisi olla ystäväni.
Alue: Aihe vapaa
Sulla ei ole karismaa.