Miten selvitä, kun lähipiirin " pelätyimmät raskausuutiset" ovat totta?

Silloin kun alettiin " tekemään" vaavia, vain yhdellä ystävällä oli lapsia. Nyt reilun kahden vuoden päästä kaikilla on lapsi/lapsia..sellaisllakin jotka eivät edes halunneet lasta :( Kaikki tutut paksuna, työpaikalla jatkuvasti joku jää äitiyslomalle jne..

Vaikea oli alussa kuulla ne uutiset, mutta nyt oon tottunut niihin! Eli ajan kanssa helpottaa!! *virtuaalihali*

Me yritetty kaksi vuotta rankkojen hoitojen kanssa, tuloksetta.

Miehen veljen vaimo nyt raskaana, eivätkä edes halunneet lasta, vahinko!!!!!!!!!! Kolmas tulossa.

Heikkona hetkenä toivoin jo keskenmenoa ym kaikea pahaa heille!

Mikä hel...tti täsä maailmassa mättää, kun mikään ei mene niinkuin toivoisi?

Miehen molemmilla veljillä lapsia, joten itsesyytöksen mulla melkoiset.

Olen välillä tosi kypsänä meidän tilanteeseen.

Onhan se niin KIVA kun sukuun tulossa kesällä vauva!!!!!!!!!!!!!!!!!!

lapsettomuutta eli vauvan yritystä takana pari vuotta ja hoidot alkamassa. Anoppi kanssa hinkunut mummuksi jo iäisyyden, kun miehellä on 8 vuotta vanhempi siskokin, joka tosin on tähän mennessä uhannut jäädä vanhaksipiiaksi eikä tehdä koskaan lapsia. No, vuosi sitten tämä sisko tapasi itseään 8 vuotta nuoremman miehen, muuttivat viime kesänä yhteen, menivät joulukuun alussa kihloihin ja vuodenvaihteessa meille ilmoitettiin, että vauva tulossa. Jipii.. Ja kuulemma ihan ekasta kerrasta, melkein vahinkona. Eli mulla täällä kanssa semmonen olo, että en todellakaan halua nähdä hänen vatsansa kasvavan. Siis.. tottakai olen iloinen hänen puolestaan, tavallaan, mutta kun eivät edes tosissaan (kai?) yrittäneet lasta. Ja tämä sisko tiesi tasan tarkkaan meidän ongelmista. Kysyi se multa, että olenko katkera, kun he saavat lapsen ennen meitä. Grr....

vaikka minä (suureen ääneen, valitettavasti) ensimmäisenä ilmoitin vauvantekoprojektin alkaneen pari vuotta sitten, silti kaikki ystäväni, siskoni ym. ovat tällä välin saaneet vauvan tai ovat tällä hetkellä raskaana ennen minua. Olin ensimmäinen koko porukasta, jolla edes oli vauvakuume...nyt kaikilla on vauvat, ja suurin osa heistä on tullut kertalaakista raskaaksi! Varsinkin tämä asia ärsyttää ja katkeroittaa minua suunnattomasti, vaikka yrittää ajatella, ettei se ole itseltä pois...on se joskus.

Hei!



Meillä sama tilanne, paitsi että mieheni sisko saa vauvan keväällä. Ajatukseen on ehtinyt jo tottua, alussa raskausuutinen teki todella kipeää. Meillä tuolloin 2 vuotta yrittämistä, eikä yhtään alkanutta raskautta =(

Täytyy myöntää, että karttelin tietoisesti tilanteita, joissa olisin jäänyt kahden hänen kanssaan. Välillä vieläkin kirpaisee, kun katselen hänen pyöristynyttä vatsaansa ja mietin, millaista olisi olla raskaana =´(



Nyt kuitenkin olen sinut ajatuksen kanssa, johtuneeko ehkä siitä, että me olemme menossa lapsettomuushoitoihin (alkaa parin kk:n päästä) ja pääsemme asiassa eteenpäin, eikä tarvitse olla enää epätietoisuudessa...



Mutta luulen, että silloin kun vauva syntyy, tunnen itseni masentuneeksi sekä epäonnistuneeksi. Ja varmasti tunnen myös syvää kateutta.. Mutta uskon kuitenkin, että pääsen noista tunteista nopeasti yli, sillä onhan vauvat kertakaikkiaan ihania =)

Eikä tuoreiden vanhempien onni ole minulta pois ; )



Mukavaa kevättä kaikille! Ja tsemppiä, kyllä se haikara vielä meillekin löytää =)

Kyllä siitä luultavasti selviää, vaikka välillä koville ottaa.

Meillä se tilanne, että meillä on yksi lapsi ja toista ollaan yritetty yli 2 v. Nyt huhtikuussa vasta eka inssi, vikaa ei ole löytynyt kummastakaan ainakaan vielä.



Myös miehen siskolla lapsi ja tiesin odottaa vauvauutista heidän perheeltä, mutta sitten kun se tuli, niin tuntui kuin jalat olis lähtenyt alta. Odottavat kevätkaksosia ja vouhotus odotuksen ympärillä senkun kiihtyy. Välillä meikäläisen fiilikset on ihan ok, kun alkujärkytyksestä selvisin, mutta mulla ei kuitenkaan olisi voimavaroja miettiä vauvojen imetystä anopin kanssa yms. Se miten nyt imettäisin kaksosia tuntuu tosi pieneltä huolelta sen rinnalla, kun en saa imettää ollenkaan.



Toisaalta ymmärrän anoppia, tämä asia on niin iso juttu hänen elämässään, että mun pitäs jaksaa ymmärtää ja kuunnella. Miksi se on niin vaikeaa??? Itse olen jo melkein luopunut toivosta vauvan suhteen, ikääkin on jo 36 ja yhtään plussaa en ole saanut tämän yrityksen aikana, kuin ovistestistä.



Luulen kuitenkin, että vaikein aika on meillä juuri loppukeväästä, on ristiäiset ja meillä yritys kovimmillaan ja jos ei tule toivottua tulosta, niin vaikeaa on. Luulen, että anoppi on säästänyt mua vauvajutuilta aika hyvin, mutta nyt kun synnytys lähestyy, niin kaikki esteet on kadonnut ja nyt saan kuulla kaikki asiat, eikä valitettavasti kamalasti kiinnosta.



Meillä lähipiirissä olevat raskautuvat ekasta kierroksesta ja me ollaan ainoita, joille tämä on näin vaikeaa. Ja tuntuu kyllä ettei tätä tilannetta ymmättä kukaan muu kuin sellainen, joka on itse sen läpikäynyt.



Tsemppiä vaan, yritetään jaksaa anoppejemme ja sukulaistemme kanssa:)))

Kiitos kaikille kokemusten jakamisesta ja tsempityksistä! Onneksi tällä

palstalla voi purkautua ja saada tukea... Tämä raskausuutisen ajoitus oli siinä mielessä pahin mahdollinen, että itse olin menossa ekalle

ivf-vastaanotolle samana päivänä kun kälyllä oli ensimmäinen ultra. Tuli sellainen olo, että nyt kyllä lyödään lyötyä.



Minniskalle voimia tuleviin ristiäisiin, itsekin odottelen kauhulla

kokemusta! :( Vaikka onhan tässä varauduttava siihenkin, että käly ehtii saada vaikkapa toisenkin lapsen eikä meillä silloinkaan vielä ole yhtään -en sitten tiedä, onko silloin aika tehnyt tehtävänsä ja suhtautuminen helpompaa.



Angutin tapaan itsesyytöksistä kärsin minäkin, meillä kun ainoa havaittu vika on mun endo, joka sekään ei ole missään ' kriittisessä paikassa' mutta ilmeisesti aiheuttaa sitten kemiallisesti tuhojaan... tai sitten meidän solut ei vain tykkää toisistaan. Sitä kokee olevansa todella epäonnistunut, kun ei kykene ns. täyttämään odotuksia. Anoppi siis on tietämättään onnistunut luomaan hirveät paineet tämän muun tuskan päälle -tekisi joskus mieli sanoa sille päin naamaa, että poikasi valitsi väärän vaimon. Saa nähdä, mitä kaikkea tässä täytyy kevään ja kesän aikana kuunnella -ja toisaalta, eiväthän muut ihmiset voi tietää miltä meistä tuntuu, kun he eivät tiedä mikä oma tilanteemme on. Anopilla on oikeus onneensa, mutta olen ajatellut sen niin että itsellänikin on oikeus suojautua eli jos käy liian

raskaaksi, sitten vähennetään kyläilyjä radikaalisti.



Tsemppiä kaikille, ja ennen kaikkea niitä kovasti kaivattuja

plussauutisia...

mullakin aikoinaan samaa kokemusta. Ja täytyy sanoa, ettet mielestäni ole erityisen kateellinen! Älä kanna turhaa syyllisyyttä tunteitasi! Sinulla on niihin täysi oikeus! Ihmiset ovat niin ajattelemattomia eikä osaa ihmisiä voi mitenkään suunnata, vinkata olemaan edes vähän hienotunteisia. Itse ainakin huomasin, että just se hampaan pureminen on ainoa keino. Kenties, jos sun miehesi on hyvässä suhteessa painostajiin ja ilosta tuulettajiin ja kykenee selviytymään tilanteessa paremmin (ei meidän tilanteessa), hän voisi puhua ko. henkilöille asiasta hienotunteisesti ja asia korjautuisi? Tai sitten kenties voisit itse ilmoittaa, ettet kestä omien kokemustesi tähden kuulla moisia puheita? Meillä tosin mies ei antanut mun sanoa mitään keskenmenostakaan. Tosin olen puhunut omille sukulaisilleni - eivätkä ole ymmärtäväisesti kommentoineet. Tää lapsettomuussuo on sellainen, etten tiedä, mikä tähän auttaa! Olen nyt itse selvinnyt kriisistä mutta ymmärrän tosi hyvin enkä aio antaa itseni unohtaakaan, olihan se elämäni tärkeimpiä tilanteita. Sellainen lohdutus, että meitä saman kokeneita, jotka varmaan ymmärrämme sinua useimmat tosi hyvin, on varmasti paljon. Itse etsin netistä aikoinaan lapsettomuudesta kärsiviä naisia meilikavereiksi ja pääsin siten asiassa eteenpäin. Olen sitä mieltä, että siinä tilanteessa saisi olla mahdollisimman paljon ymmärtäiväisiä tukijoita! On olemassa Lapsettomien tuki ry-puolella myös lapsettomia tukiryhmiä. Tosin en itse saanut ainakaan heidän nettisivuillaan yhtäkään ymmärtävää kommenttia suruuni tai muuhunkaan enkä sitten mennyt tukiryhmään. Oli varmaan huonoa tuuria! Paljon sen sijaan sain netin kautta löytyneitten ystävien kautta tukea ja voimaa! Voimia ja halaus! Mun sydämeni itkee teidän kaikkien lapsettomien puolesta!

Tällaisen tilanteen kokee tietysti jokainen omalla tavallaan, vaikka paljon noita yhteisiä piirteitäkin löytyy (esim. kateus vasten tahtoaan, katkeruus, raivo elämän epäoikeudenmukaisuutta kohtaan ym. ikävät tunnetilat). Nuo ovat ainakin mulle tulleet tutuiksi tässä reilun vuoden aikana, kun lähipiiristä on kuulunut raskausuutisia. Olen itkenyt monet kerrat kun oon nähnyt niitä ihania pyöristyviä masuja ja miettinyt, että onkohan mulla koskaan mahdollisuutta siihen onneen. Tuttua varmasti.



Mutta asia, jonka halusin tulla kertomaan on se, että ainakin mun kohdalla se katkeruus ja kateus on loppuneet kuin seinään siinä vaiheessa kun vauva on syntynyt. Koitin aluksi lykätä sitä eka kertaa kun " piti mennä" katsomaan vauvaa, mutta nyt olen todennut monet kerrat että siinä tilanteessa pystyn olemaan täysin cool. Kun oon nähnyt vauvan ja saanut sen syliin, niin ei mulle oo tullut mitään niistä ikävistä tunteista joita olin etukäteen pelännyt. Onhan ne vastasyntyneet vauvat aivan ihastuttavia, mutta jotenkin sen asian konkretisoituminen vie ainakin multa pois kateuden ja katkeruuden, ja oon sen jälkeen ollut paljon paremmalla mielellä ja halunnut taas kyläillä paljon useammin kuin raskauden aikana. En ymmärrä itsekään mistä tämä johtuu. Ehkä osittain siitäkin, että kun näkee ettei se vauvan saaminen pelkkää autuutta olekaan vaan ihan normaalia elämää itkujen, kakkavaippojen, mahavaivojen jne. kanssa, niin ehkä se auttaa suhtautumaan tilanteeseen paremmin. Ja sitten sitä vaan aattelee, että toivottavasti pääsisi pyörittämään sitä arkea joskus, mutta ei se mitään niin taianomaista ole kuin ehkä pahimmassa vauvakuumeessa on kuvitellut. Eli läheisten raskausaika (ja etenkin ne uutiset aluksi) on ollut paljon raskaampaa mulle kuin mitä todellisuus sen jälkeen. Tämä on siis ainakin mun kokemus ja toivottavasti lohduttaisi edes pikkuisen...



Tsemppiä ja voimia kaikille!

Itsekin olen miettinyt tätä samaa - tiedän, että se päivä vielä tulee varmasti lähiaikoina kun mieheni veli ilmoittaa saavansa lapsen. En tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Mitään valmista reseptiä siihen tuskin on.



Kukaan ei tiedä yrityksestämme ja sitäkin on kohta vuosi takana. Tilanteemme alkaa olemaan puoleltani jo aika sietämätön mutta koitan sinnitellä eteenpäin. Joka puolelta kuuluu, että odotamme vauvaa vkolla se ja se. Osaan iloita sydämestäni muiden puolesta, mutta silti kateellisuus tulee esille.. Ja sitten mua harmittaa kun ajattelen mielestäni väärin. Vaikka todellisuudessa olen iloinen - ja ajattelen että mehän ollaan yritetty vaan vuosi, monet on yrittäneet kauemmin - mutta kun en edes tiedä mitään ovulaatiosta, en jaksa olla päivätolkulla makuukammarin puolella... En enää jaksa.



Vauvauteluihin vastaan naurahtaen ettei vielä - katsotaan sitten joskus kun on molemmat valmistuneet ja vakkarityöpaikat. Tai että halutaan nyt olla kahdestaan vielä. Oikeesti mun tekis mieli sanoa, että meille tulee vauva sitten kun niitä saa ostaa kaupan hyllyltä. Ja niinkuin syyssäde kertoi niin tekisi mieli sanoa anopille, etten kuule ole tarpeeksi hyvä vaimo pojallesi kun en voi antaa hänelle lasta. Ja joskus mietin, että mitä jos mun mies oiski ottanu toisen vaimon itselleen niin olisko hän nyt onnellinen isä jollekin taaperolle.



En siis tiedä miten pitäisi reagoida - mutta siihen yritän valmistautua. Sydämestäni toivon, että isoveljeni saisi lapsen ennen meitä mutta taitaapa meitä vaivata molempia lapsettomuus.. Tiedän, että joku päivä se täytyy kohdata, että muut raskautuvat helpommin - mutta silti täysyisi muistaa että olemme jokainen arvokkaita ihmisiä ja saamme tuntea niinkuin tunnemme. Lähinnä läheisen ihmisen raskaus saa minussa aikaan kateellisuuden tunteen ja pienen surun, joka kestää ehkä vähän aikaa.. Mutta ihanaa on nähdä se lapsi!