Tuleeko muillekin läheisen poismenon...
jälkeen joskus syyllinen tunne, kuinka olisi pitänyt käydä kylässä tai pitämässä seuraa paljon useammin kuin mitä kävi? Vaikka olisikin käynyt ihan reippaasti... välillä on niin kurja olo syyllisyydestä, että kuolema tuntuisi helpotukselta. Aika tiiviisti kyllä elettiin samassa pihapiirissä mummon kanssa ja vierailuilla hoitolassa silloin kuin itselle sopi, mutta aina vaivaa se miksi en sanonut enemmän... jäähyväiset ehdimme kuitenkin jättää.
Vähän sekavaa puhetta mutta iski vaan niin heikotus päälle. Ainakin sitä aina noina hetkinä tajuaa mikä on tärkeintä, kumpa vielä osaisi elääkin sen mukaan.
Kommentit (7)
Varmaan se helpottaakin, mutta meneekö tämä aina näin.
Olisinpa syntynyt aivojen kanssa.
Kuin omasta kynästä tuo teksti. Mummo kuoli kymmenisen vuotta sitten ja tuli huono omatunto ku ois voinu käydä enemmän, vaikka samassa pihapiirissä asuttiin ja aina ku olin opiskelupaikkakunnalta käymässä kotona niin yritin järkätä aikaa käymiseen. Aina ei ehtinyt/jaksanut. Mut oon murehtimisen sijasta nyt yrittäny ajatella että kaikilla omat menonsa ja kävinhän kuitenkin joskus. Huono omis tuli myös ajoittaisista kiukustumista mutta nyt oon ymmärtäny et olin murkku silloin ja mummo vähän kuin yksi vanhemmista kun asui lähellä.
No en minä ainakaan haluis että joku tulee velvollisuudesta. Olen myös ollut yksin viihtyvää sorttia, niin sairaana kuin terveenäkin. Kiva toki on että muistrtaan ja huolehditaan mutta ei sitä aina tarvii.
Tulee. Lähes päivittäin vielä näin 5v jälkeen
Kiitos kuitenkin kaikille sympatioista. Turhaa se syyllistäminen on, voi vain ottaa jotain opikseen.
Kyllä. Äiti kuoli alle 6 kk sitten. Nyt heräilen öisin, ja mielessä pyörii vain ne hetket elämästä, jolloin tiuskin hänelle tai en ehtinyt kylään. Vaikka em hetkiä oli vain pieni murto-osa onnellisista ja hauskoista yhteisistä ajoista. Itkettää ja on ikävä. Tuntuu pahalta, jos joku ystävä esim toteaa, että "vitsi en jaksa äitiäni..." tms.
Kuuluu asiaan. Helpottaa ajan myötä.