Koirasta luopuminen

Samaa olen surullisena seurannut 😕 en voisi ikinä luopua koirulista.

Noku muutetaan yhteen sen rakkaan kanssa ja sitten keksitään hankkia lemmikki. Sitten erotaankin eikä kumpikaan muka pärjää yksin koiran kanssa. Suht nuoriahan näin käyttäytyvät ovat.

Vauva tulee, koira lähtee. Siinä.se elämäntilanne usein on.

Koirasta kasvaa aikuinen, joka ei enää ookkaan niin ihana, kun pentuna. Usein koiran vaatima koulutus kunnon koirakansalaiseksi tulee ihmisille yllätyksenä. Siihen ei viitsitä panostaa ja äkkiä ollaan siinä tilanteessa, ettei joko oikeasti pärjätä nuoren villikon kanssa tai ei jakseta edes yrittää. Useinhan nämä kotia tietyssä iässä vaihtavat koirat on sekarotuisia ja ostohetkellä halpoja. Toki rotukoirienkin kans ilmiötä näkee. Mut yleisemmin varmasti vähemmän harkittuja ja "koira ois kiva"-tapauksia.

Yleensä nämä koirat ovat joko 1-2vuotiaita jolloin murkkuikä iskee taikka sitten näitä vanhuskoiria. Halutaan vanhasta eroon jotta voi ottaa pennun tilalle.

Voi olla karua ymmärtää että koiran kanssa käydään joka pv ulkona 3 kertaa n 15 vuotta. Ja kun ei jakseta käydä niin koirasta luovutaan, koska se pissaa ja paskoo sisälle.

Ihmiset ovat idiootteja.

Vierailija kirjoitti:

Yleensä nämä koirat ovat joko 1-2vuotiaita jolloin murkkuikä iskee taikka sitten näitä vanhuskoiria. Halutaan vanhasta eroon jotta voi ottaa pennun tilalle.

Ihan kauheata. Meillä on kaksi keskikoista sekarotuista koiraa, 11- ja 12-vuotiaat enkä ikimaailmassa luopuisi niistä.

Miten hirveältä tuntuu vanhan koiran joutua pois tutusta ympäristöstä ja tuttujen ihmisten luota silloin kun erityistä tukea ja turvallisuutta vanhuutensa takia tarvitsisi..

Myös perheet vaihtuu joillain mykyään ja uusperheessä onkin allergikkoja.

Mikään noista syistä ei sovi ainakaan mun järkeen. :/ Kaikki olis ennakoitavissa. Allergiat tietysti eri juttu.

- ap

Murrosikäiset lapset usein haluaa koiraa, muttei jaksakaan sitä hoitaa ja kävelyttää. Sitten se lapsi aikuistuu ja muuttaa pois. Vanhemmat luopuu koirasta.

Vanhempien pitää käsittää, että se koira tulee lähinnä heidän itsensä vaivoiksi, ennen kuin päättävät ostaa.

No mulla kävi vähän niinku noin, tosin en ois koirasta luopunut jos se ei ois mennyt exälle, eli siis kokonaan uuteen kotiin en ois laittanut.

Mutta siis.. mun tilanne eteni niin, että päätettiin silloisen poikaystävän kanssa ottaa koira. No sit ero tulikin n 6kk tosta koiran hankkimisesta, ja koira jäi mulle koska exällä ei ollu uutta kämppää ja sillä oli paljon ongelmia siihen aikaan jne.

No mulla alkoi uusi suhde aikalailla lennosta, ja tulin raskaaksikin nopeasti, eli 1,5-vuotta koira olo ehtinyt olla kun mulle tuli vauva uuden miehen kanssa.

Ja tuo koira ei ollut mikään erityisen lapsiystävällinen, ei siis mitään pahaa ois tahallaan tehnyt mutta oli sellanen iso ja energinen hömppäkohlaaja.. ei siinä vielä mitään.

Sit alkoi ongelmat miehen ex-vaimon kanssa, heidän yhteiseen lapseen liittyen, ja siinä oltiin aikamoisessa pyörityksessä, oli aiheettomat lasut, tapaamisten hankaloittaminen, kiristämistä, sossuja, oikeudenkäyntejä.. no kaikkea siis mikä veti meidät aivan piippuun.

Tää koira karkaili meidän aidatulta pihalta ja joku naapuri uhkaili pariin otteeseen tekevän jonkun sortin ilmon ja meillä ei vaan riittänyt rahkeet enempiin ongelmienselvittelyihin joten tehtiin raskas päätös antaa koira mun exälle, joka oli saanut elämänsä johonkin järkevään jamaan ja jonka tiedettiin pitävän koirasta hyvää huolta ja antavan aikaansa tälle.

En tiedä mitä ois käynyt jos exä ei ois koiraa voinut ottaa.

Ja tosiaan vaikka meillä meni näin, niin veikkaan että iso osa noista "muuttuneistä elämäntilanteista" on vaan sitä et ei enää jakseta hoitaa sitä elukkaa. Emt, tai sitten ei.

Voi kun kaikki kasvattajat ottaisivat selvää, tietääkö koiran ostaja, mihin ryhtyy. :/ Mutta monet sekarotuisten myyjät eivät taida itsekään olla kovin vastuuntuntoisia, joten eivät sitä osaa ostajiltakaan vaatia. Raha ratkaisee.

- Ap

Mä en taas jaksa ymmärtää, miksi tätä koiran kodinvaihtamista niin kamalasti paheksutaan ja kauhistellaan. Aikuisille koirille on enemmän ottajia kun niitä on saatavilla (toki rodusta riippuen, mutta seurakoirista jos puhutaan) ja monta kertaa se kodinvaihto on kaikille win-win -tilanne, myös sille koiralle. Myös silloin kun vanha koira vaihtaa kotia. Koira sopeutuu uuteen kotiin ehkä parissa viikossa täysin, eikä ikävöi. On inhimillistämistä ajatella muuta.

Vierailija kirjoitti:

Mä en taas jaksa ymmärtää, miksi tätä koiran kodinvaihtamista niin kamalasti paheksutaan ja kauhistellaan. Aikuisille koirille on enemmän ottajia kun niitä on saatavilla (toki rodusta riippuen, mutta seurakoirista jos puhutaan) ja monta kertaa se kodinvaihto on kaikille win-win -tilanne, myös sille koiralle. Myös silloin kun vanha koira vaihtaa kotia. Koira sopeutuu uuteen kotiin ehkä parissa viikossa täysin, eikä ikävöi. On inhimillistämistä ajatella muuta.

Mun mielestä koiran hankkimisen hetkellä pitää sitoutua huolehtimaan siitä pienestä (tai vähän suuremmasta) elävästä olennosta. Sitä ei voi palauttaa, eikä pistää kiertoon. Tietysti koiraa kohdellaan koirana, ei lapsena, mutta silti siitä on vastuussa ja se on osa perhettä.

- Ap

Vierailija kirjoitti:

Mä en taas jaksa ymmärtää, miksi tätä koiran kodinvaihtamista niin kamalasti paheksutaan ja kauhistellaan. Aikuisille koirille on enemmän ottajia kun niitä on saatavilla (toki rodusta riippuen, mutta seurakoirista jos puhutaan) ja monta kertaa se kodinvaihto on kaikille win-win -tilanne, myös sille koiralle. Myös silloin kun vanha koira vaihtaa kotia. Koira sopeutuu uuteen kotiin ehkä parissa viikossa täysin, eikä ikävöi. On inhimillistämistä ajatella muuta.

Joillekin koirille (myös vanhoille) voi toki olla hyvä päästä uuteen kotiin mutta yleisesti ottaen loppukommentissasi olet väärässä.

Vierailija kirjoitti:

Olen seurannut ilmoituksia myytävistä koirista ja tuntuu että tosi moni luopuu koirasta "elämäntilanteen muutoksen vuoksi". Koirat ovat monesti nuoria, joten eivät ole kovin pitkään olleet perheessä. Kertokaa, miten se elämäntilanne nyt voi niin äkkiä muuttua, että koiraa ei voidakaan pitää? Ymmärrän, jos on omasta sairastumisesta johtuvaa, mutta se tuskin on syynä läheskään kaikilla. Eikö ihmiset mieti etukäteen, pystyykö siitä koirasta oikeasti huolehtimaan seuraavat 15 vuotta, sekä hyvinä että vaikeina aikoina?

En tahdo ketään syyllistää, jos on joutunut ongelmiin, mutta vähän karulta tuntuu kun tuolla ilmoituksissa myydään 5-8 vuotiaita koiria esim. muuton takia. Mitä helvettiä nämä ihmiset miettii?? Koira hylätään kuin kodinkone 8 vuoden käytön jälkeen ja vielä tahdotaan jonkun maksavan siitä koirasta.

Lisäksi yritään myydä sisälle kusevia koiria yms. ongelma koiria vaatimuslistojen kera, kun saisi olla onnellinen jos joku sellaista koiraa vielä viitsii yrittää kouluttaa elinkelpoiseksi. Ollaan vielä vaatimassa omakotitaloa yms. kun itse ollaan epäonnistuttu kasvattamaan siviilikelpoinen koira kerrostaloon. 

No, koiraihmisenä taas vähän leimahti sori siitä. Olen katsellut tuolla koira sivuilla noita pentuja taas kun oma kuoli viimevuonna.

Vierailija kirjoitti:

No mulla kävi vähän niinku noin, tosin en ois koirasta luopunut jos se ei ois mennyt exälle, eli siis kokonaan uuteen kotiin en ois laittanut.

Mutta siis.. mun tilanne eteni niin, että päätettiin silloisen poikaystävän kanssa ottaa koira. No sit ero tulikin n 6kk tosta koiran hankkimisesta, ja koira jäi mulle koska exällä ei ollu uutta kämppää ja sillä oli paljon ongelmia siihen aikaan jne.

No mulla alkoi uusi suhde aikalailla lennosta, ja tulin raskaaksikin nopeasti, eli 1,5-vuotta koira olo ehtinyt olla kun mulle tuli vauva uuden miehen kanssa.

Ja tuo koira ei ollut mikään erityisen lapsiystävällinen, ei siis mitään pahaa ois tahallaan tehnyt mutta oli sellanen iso ja energinen hömppäkohlaaja.. ei siinä vielä mitään.

Sit alkoi ongelmat miehen ex-vaimon kanssa, heidän yhteiseen lapseen liittyen, ja siinä oltiin aikamoisessa pyörityksessä, oli aiheettomat lasut, tapaamisten hankaloittaminen, kiristämistä, sossuja, oikeudenkäyntejä.. no kaikkea siis mikä veti meidät aivan piippuun.

Tää koira karkaili meidän aidatulta pihalta ja joku naapuri uhkaili pariin otteeseen tekevän jonkun sortin ilmon ja meillä ei vaan riittänyt rahkeet enempiin ongelmienselvittelyihin joten tehtiin raskas päätös antaa koira mun exälle, joka oli saanut elämänsä johonkin järkevään jamaan ja jonka tiedettiin pitävän koirasta hyvää huolta ja antavan aikaansa tälle.

En tiedä mitä ois käynyt jos exä ei ois koiraa voinut ottaa.

Ja tosiaan vaikka meillä meni näin, niin veikkaan että iso osa noista "muuttuneistä elämäntilanteista" on vaan sitä et ei enää jakseta hoitaa sitä elukkaa. Emt, tai sitten ei.

Haistan wt:n olevan vahvana sinussa ja perheessäsi :D

Yksi syy tähän myös on se että ihmiset kertakaikkiaan hankkivat vääränlaisia koiria.

Päädyin kerran uuden ihmisen kanssa keskusteluun, jonka hän aloitti kertomalla minulle, melko pienen koiran omistajalle, miten ärsyttäviä rottia pienet koirat ovat. Sitten lähes samaan hengenvetoon kertoi kuinka hänellä on ollut Husky-mix "joka tuli siellä meidän kerrostalokaksiossa ihan hulluksi niin annettiin se sitten pois". Käsittämätöntä.

Monet ihmiset tuntuvat tosin ajattelevan samoin. Koira on statussymboli ja valitaan esim. erikoisen ulkonäön perusteella välittämättä yhtään sopiiko rotu itselle.

Vierailija kirjoitti:

No mulla kävi vähän niinku noin, tosin en ois koirasta luopunut jos se ei ois mennyt exälle, eli siis kokonaan uuteen kotiin en ois laittanut.

Mutta siis.. mun tilanne eteni niin, että päätettiin silloisen poikaystävän kanssa ottaa koira. No sit ero tulikin n 6kk tosta koiran hankkimisesta, ja koira jäi mulle koska exällä ei ollu uutta kämppää ja sillä oli paljon ongelmia siihen aikaan jne.

No mulla alkoi uusi suhde aikalailla lennosta, ja tulin raskaaksikin nopeasti, eli 1,5-vuotta koira olo ehtinyt olla kun mulle tuli vauva uuden miehen kanssa.

Ja tuo koira ei ollut mikään erityisen lapsiystävällinen, ei siis mitään pahaa ois tahallaan tehnyt mutta oli sellanen iso ja energinen hömppäkohlaaja.. ei siinä vielä mitään.

Sit alkoi ongelmat miehen ex-vaimon kanssa, heidän yhteiseen lapseen liittyen, ja siinä oltiin aikamoisessa pyörityksessä, oli aiheettomat lasut, tapaamisten hankaloittaminen, kiristämistä, sossuja, oikeudenkäyntejä.. no kaikkea siis mikä veti meidät aivan piippuun.

Tää koira karkaili meidän aidatulta pihalta ja joku naapuri uhkaili pariin otteeseen tekevän jonkun sortin ilmon ja meillä ei vaan riittänyt rahkeet enempiin ongelmienselvittelyihin joten tehtiin raskas päätös antaa koira mun exälle, joka oli saanut elämänsä johonkin järkevään jamaan ja jonka tiedettiin pitävän koirasta hyvää huolta ja antavan aikaansa tälle.

En tiedä mitä ois käynyt jos exä ei ois koiraa voinut ottaa.

Ja tosiaan vaikka meillä meni näin, niin veikkaan että iso osa noista "muuttuneistä elämäntilanteista" on vaan sitä et ei enää jakseta hoitaa sitä elukkaa. Emt, tai sitten ei.

Mietittekö te sillon ku koiran hankitte, että mitäs sit jos ero tulee? Tai vauva? Tai ongelmia koiran koulutuksen kanssa? Ja että voitteko taata, että teillä on aikaa ja energiaa huolehtia koiran tarpeista sittenkin kun kaikki menee päin p***? En haluu syyllistää, enkä voi sun tilannettas arvostella. Onneks koiralle löytyi tuttu koti ja varma tulevaisuus. Tietysti viime kädessä pitää miettiä koiran parasta, ja jos sen on parempi jossain muualla, niin sillonhan asialle pitää jotain tehdä. Eikä kaikkea voi tietenkään ennustaa, elämä kohtelee joskus kohtuuttoman huonosti. Haluisin vaan, et ihmiset miettis asiaa oikeesti ja etsisivät tietoa, että tietävät mihin ovat ryhtymässä. Ja jos sen koiran ottaa ja ongelmia tulee, tekisivät sit parhaansa sen eteen, eivätkä luovuttais heti kun on vaikeeta. Ja jos se ei riitä ja koiran ei oo hyvä olla, niin sit etsiä parempaa vaihtoehtoa.

- Ap

Tiedän useamman perheen joissa koirasta on jouduttu luopumaan koiran luonteen takia, kun on ollut lapsia. Kun jotkut koirat ovat hyvin puruherkkiä esim. perheen pienimpien kohdalla. Vaikeaa jos lapsi ei voi edes silittää koiraa ilman että koira mahdollisesti puree. Yleensä koulutus on ollut kunnossa ja apua on haettu, mutta koira on eläin ja muokattavissa vain tietyn määrän. Itse olen ollut näissä tilanteissa auttamassa ja nähnyt koiria pennusta asti ja harjaantuneella silmällä olen nähnyt jo pennusta saakka mistä koirasta tulee hankala, mistä ei. Hankalampi kuitenkin muutaman kuukauden ikäisistä nähdä, joskus nekin herättää epäilyn huonosta luonteesta, joka pitää paikkansa. Kaikilla ei ole tarpeeksi isoja tiloja, joihin voisi rajata koiran ja lapsen eri tiloihin.

Valitettavasti nykyään on seurakoirissa todella paljon huonoluonteisia, koska jalostuksessa ei kiinnitetä tarpeeksi huomiota koiran luonteeseen, jonka seurakoiran kohdalla pitäisi aina olla lapsiystävällinen jne. Saati jos joku menee ottamaan lapsiperheeseen taistelurodun tai muun ei seurakoiraksi tarkoitetun koiran.