Mikä mua vaivaa? En meinaa sietää vanhemman lapseni syliin tulemista jne. :(

Kyllä mullakin on joskus, etenkin väsyneenä, sellainen tunne, etten haluaisi koskea keneenkään, olla vain rauhassa. Ei kyllä kohdistu keneenkään erityisesti.

Rakastan lasta ihan mahdottomasti mutta välillä tekis mieli vaan huutaa että "älä koske muhun, mene kauemmas" nyt kun tarkemmin ajattelen niin kyllä tätä samaa tapahtuu nuoremmankin kanssa, samoin kuin miehen, mutta ehkä eniten jostain syystä just tän vanhemman tytön kanssa. Välillä iskee ahdistus just jos tyttö tulee vaikka sohvalla makoilemaan mun päälle ja hänen käsi esimerkiks jää jotenkin niin että se koskettaa kokoajan mun rintaa. Tuntuu et oon päästäni sekaisin kun tällästä edes mietin :(

Mulla on ollu samoja tuntemuksia ja syyllisyyttä niiden tuntemisesta. Meillä lapset 4 ja 1 v. Suurin syy siihen että isomman syliin tulo ärsyttää on se että hän on on usein raju ja arvaamaton liikkeissään. Välillä vaistomaisesti laitan käden eteen kun hän "hyökkää". Olen yrittänyt korjata tilannetta pyytämällä häntä välillä syliini jossakin rauhallisessa tilanteessa, esim. tv:tä katsoessa. 1-vuotiasta pidän minäkin vielä "vauvana" ja hänen sylittely on luontevampaa.

Olette ällöttäviä äideiksi.

Jos se johtuu vaikka Porvoon ilmastosta? Rikkipitoista?

Hyvä merkki on, että mietit omia tunteitasi, että jotain on ns. vialla. Lapsi kun rakastaa vilpittömästi vanhempaansa, luottaa häneen, hakee läheisyyttä ja turvaa. Vika ei siis ole lapsessa. Älä torju lastasi tai aseta heitä epäarvoisuuteen, jos niin teet jää torjuttuun lapseen tunnejälkiä ja negatiiviset vaikutukset luonnollisesti ilmenevät myöhemmin. Ehkä olet stressaantunut ja stressin syytä pitäisi miettiä.

Minulla ei ole omia lapsia ainakaan vielä, mutta voisin kuvitella että välillä ärsyttäisi jos joku koko ajan survoisi syliin - tai vaikkei sitä koko ajan tekisikään, niin kai se tietyissä tilanteissa ärsyttäisi. En minä lapsiani yhtään vähempää rakastaisi, vaikka esim edellä mainittu asia varmasti välillä ottaisikin päähän.

Ja tästä huolimatta uskon, että minusta tulisi ihan ok äiti :) saa olla erimieltä.

Eihän ihminen jaksa olla koko ajan olemassa muita varten. Nuo ovat tuttuja tuntemuksia minullekin. Joskus pakenen vaivihkaa makuuhuoneeseen "olemaan rauhassa". Sitten jaksan taas silitellä ja sylitellä. Minullakin tunne kohdistuu enemmän esikoiseen.

Tunne kohdistuu myös lemmikkeihin. Joskus sekin on liikaa, kun kissa tulee syliin. Nostan sen pois. Rauhallisesti, vaikka tekisi mieli monottaa se seinään. Huom. Niin kissa kuin ne lapsetkin ovat rakkaita enkä kohtele kaltoin ketään. Tunteet ja tekoihin ryhtyminen on kaksi erillään pidettävää asiaa.

Äiditkin on vaan ihmisiä.

Mun tyttö on pari vuotta sun lastasi vanhempi, mutta haluaisi edelleen nyhjätä kyljessä koko ajan. Enimmäkseen se on mulle ok, halaaminen ja sellainen normaali lempeä silittäminen on kivaakin mutta se tietynlainen kiehnäys ja jatkuva hipsuttelu on ihan kamalaa. Lisäksi tytär näyttää todella paljon isältään jonka kanssa olemme eronneet, ja on vaikeaa välillä suhtautua positiivisesti kun tulee ikäviä flashbackeja. :(  Toivon, että lapsi ei ole huomannut mitään, en tiedä miten tästä tunteesta voisi päästä eroon kokonaan.

Hirveetä lukee tälläsiä entisenä lapsena :D Entäjos munki äiti ajatteli tolleen?

Tuttavallani samankaltaisia tuntemuksia.. Hän on päätellyt niiden johtuvan tilanteesta jonka vaikea synnytys aiheutti. (Hätäsektio, tehohoito, piinaava epävarmuus ja pelko lapsen menettämisestä.) Fyysistä kosketusta/sylissäpitämistä pystyi toteuttamaan vasta myöhemminToisten lasten kanssa ei tällaisia tunteita tunne.

Huh! Mukava lukea etten ole ainoa ja ihan yksin näiden ajatusten kanssa. En edes miehelle ole kehdannut tästä puhua. Ja miks pitää tulla provoa huutamaan kun yritin ainakin ihan asiallisesti esittää asiani. Ap

Meillä  lapset on jo isoja, mutta nyt kun mainitsit, niin kyllä, joskus joku lapsista "inhotti". Meillä on 4 lasta ja nyt en enää edes muista kuka lapsista oli tämä joka aiheutti ristiriitaisia tunteita. Mutta minulla oli sama tunne myöskin joskus miestä kohtaan. Varsinkin seurustelu vaiheessa. Välillä vain inhosin miestä. Ja jo teininä huomasin,että jos joku poika oli minusta kiinnostunut, jostai syystä aloin inhoamaan poikaa.  Nämä tunteet ovat aina olleet ohimeneviä.  Joku päivä se tyttö ei enää sinua inhota.  Hyvin minä ainakin olen elämässä pärjännyt vaikka tälläinen "inhoaja" olenkin. Koskaan en kyllä "kohde raukalle " ole tunteita paljastanut tai näyttänyt.

Olen ollut lapsi, jota äitimme torjui siitä lähtien, kun lapsuudestani muistan ja kaiken. Olen esikoinen ja varhaisia muistojani on, että kun äidillä oli minua pienempi, hän torjui kaiken muun. Minä en ollut se pienin, kiltti kyllä ja yksinäinen, isä oli iso ja yksinäinen. Äidillä oli omistamisen halu, mikä häntä itseään milloinkin miellytti, mistä hän sai iloa, hätähuutoa kutsumuksessa olla vain hädän hallitsijana, auttajana. Silloin kun pyytettömän tarve on vain olla niin elinehdoissa, silloin äitiä miellytti. Äiti oli vastuuton, vastuuta hänen ei ollut koskaan elämässään tarve opetella, aina oli vanhemmat uskomassa selityksiä ja tukemassa. Niin hän äiti, tapasi isän ja lapsia tekivät, isä välitti lapsista äidinkin puolesta. Äiti ei välitä tänä päivänäkään, koska hänen ei tarvitse. Äitini kohtelee kaikkia läheisiään samalla tavalla, mitä kohteli minua lapsena, äidillä on alkanut olemaan yksinäistä. He jotka tukivat äidin epätasa-arvoista kohtelua lapsiaan kohtaan, he ovat jotenkin kaikkoneet. Isällä on edelleen kestämistä, isä on tiensä valinnut, nössönä.

Tämä oli lyhyt ja pieni osa siitä, mitä todellisuudessa oikeasti tapahtuu, kun äiti torjuu lastaan. Voisin kirjoittaa romaanin siitä, mitä äidin torjuminen lastaan kohtaan oikeasti aiheuttaa ja kuinka paljon se on syvimpinä syynä monen aikuisen elämässä. Romaanissa olisi minä, sisarukseni ja isäni päähenkilöinä. Myös sukulaissuhteet aikuisina, kun äiti on tehnyt työnsä koko elämän ajan, yhtä tai kahta lastaan tuomiten, omissa ongelmissaan. Voisin kertoa pitkät pätkät, mikä yleensä on suomalaisen huonovointisuuden ydinogelma.

Sama täällä. Varsinkin, jos itse on väsynyt tai jotenkin stressaantunut, vanhemman lapsen äkilliset halit yms. saa aikaan tunteen, että melkein pakko työntää lapsi pois. On isokokoinen 5v usein tahtomattaan turhan kovakourainen (hyppää täysillä päälle, taputtaminen on lähempänä hakkaamista yms.)

Rauhallisempi syliin tuleminen on melkeinpä aina mukavaa..

Tunnistin tuon tunteen, kun sen kerroit. Kiitos, että uskalsit puhua siitä! En vaan jaksanut aina olla lähellä ja nyhjätä lasten kanssa. Varsinkin sellainen "roikkuminen", josta en ymmärtänyt, mitä se oikein oli, mitä minusta halutaan... Ehkä halusin, ja haluan yhä edelleen mieheni kanssa ladata niihin kosketuksiin jotain. En tykkää siis edelleenkään, että mies hiplaa puolihuolimattomasti minua. Lähden pois niistä tilanteista. 

MUTTA: toisaalta tämä on aiheuttanut syyllisyydentunteita. Olen ajatellut juuri niin, että nyt kun pojat ovat jo nuoria aikuisia, he eivät juuri halua jakaa kanssani mitään. Onko tämä oman tunnekylmyyteni syytä? Miksi en kestä jatkuvaa läheisyyttä? Onko oma äitini tuntenut samoin, ja olen vain jatkanut tätä? Onko tämä normaalia? En muista kovasti rapsutelleeni lapsiani, enemmän juttelin ja kerroin asioista, olen enemmän sanallinen kuin koskevainen kaiken kaikkiaan.

Onko sulla ap taustalla seksuaalista hyväksikäyttöä tms? Itselläni on ja ongelmat ilmenee myös lapselta tulevissa kosketteluissa.

Oltiin vuosia kolmestaan, minä, mies ja lapsipuoli.

Nyt yhteisiäkin lapsia 2 ja lapsipuolen kosketus ärsyttää.. Haluaa halata tai jotain, niin tuntuu" vastenmieliseltä". Mutta pahimmillaan tuo olo oli raskaus aikana.

Miettikää mulla on 15v lapsi, joka haluaisi koko ajan olla lähellä, sylissä ja pussailla jne.. Tykkäsin halia ja pussailla lasta kun hän oli alle viisivuotias. Sitten siitä pikkuhiljaa halusin sitä koko ajan vähemmän ja vähemmän. Nyt en halua enää ollenkaan. Yritän silti vastata halaukseen ja annan lapsen olla lähellä. Mutta en nyt joka hetki. Kun on jo noin vanhakin.