Lue keskustelun säännöt.
Moka hautajaisissa :)
07.01.2016 |
Tuli pikkasen munattua hautajaisissa.
Tiedättehän kun joskus käy niin, ettei nauru lopu millään?
Veljeni kanssa nähtiin hautajaisissa sukulainen, joka oli pukeutunut sellaiseen todella psykedeeliseen, vihreäpunaiseen 1960luvun pukuun. Solmio oli leveä kuin ladonovi ja siinä oli oransseja ja sinisiä raitoja. Kyse on vanhasta miehestä joka on erakoitunut, varmaan oli päällä ainoa puku minkä ikinä hankkinut.
Veljeni ja minä vilkaisimme toisiamme (istuimme jo kirjonpenkissä kun tuo psykedeelinen otus taapersi ohitsemme) ja aloimme nauraa aivan huutonaurua molemmat.
Kamalan noloa. Sitä jatkui koko hautajaismenojen ajan. Me molemmat ulvoimme paperinenäliinoihin ja kyyneleet roiskuivat.
Onneksi oli lyhyt toimitus.
Jälkeenpäin eräs vanha täti sanoi meille, ettei hän tiennyt että olimme olleet Aunen kanssa niin läheisiä - he olivat kaikki ilmeisestikin luulleet, että olimme itkeneet.
Onko kellekään muulle käynyt samalla tavalla? Et on nauranut vaikkei missään nimessä olisi pitänyt?
Kommentit (7)
Kertoo vain siitä , kuinka wt-sakkia aloittaja ja hänen veljensä ovat. Se on tässä se ainoa moka.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamala tilanne :D Itselläni on myös vakavissa tilanteissa nauraa, läheisen mummini hautajaisissa myös piti pidättää naurua. Täällä oli joskus hulvaton ketju missä sopimattomissa paikoissa on hajoillut. No onneksi meni sitten itkun piikkiin :D
Minulle kävi teininä sama siskoni kanssa, en tosin muista mistä syystä. Silloin päätin, että en käy puolituttujen tai etäisempien sukulaisten hautajaisissa, kun kerran vaarana tuollainen kohtaus eikä itketä. Oikeasti läheisen hautajaisissa ei varmasti naurattaisi vaikka mikä olisi.
No jos olisikin ollut sellaista yritetään selvitä tästä surusta vaikka nauramalla -naurua. Mutta ap:ta ei kuollut henkilö kiinnostanut ja kaiken lisäksi koulukiusaajamaisesti nauroi sukulaisen vaatteille. Vit#n idiootti minusta.
Olin mummoni hautajaisissa, ja meinasin revetä todella pahasti kun pappi ei jotenkin luontevasti osannut paperista lukemisen ja välillä yleisön katsomisen yhdistämistä. Tuli mieleen Frendien Ross siinä missä oli juuri saanut itselleen opetustyön: ensin tiukasti lukeminen paperista, sitten tauko ja tiukka katse yleisöön ja taas nenä kiinni paperiin. Olin oikeasti surullinen, mutta silti nauratti. Kai se on sellaista tunteiden vuoristorataa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Suurimmat näkemäni mokat on näitä, missä vainajan puolison jälkeen kukkia kiirehtii laskemaan joku kaukainen serkunlapsi vedoten siihen, että heillä on kiire seuraavaan tilaisuuteen. Ja sitten tietty ne tilaisuudet, joissa lapset juoksee ympyrää ja hihkuu, kun pappi yrittää siunata vainajaa viimeiselle matkalleen. Isät ja äidit myhäilevät, että kyllä pieni ilonpilkahdus tekee hyvää surujuhlassakin.
Ihan hyvä vähän keventää naurulla muuten niin vakavahenkistä tunnelmaa.