Onko teidän perheessä sisarukset olleet "samanarvoisia"?

Meillä kehitysvammainen sisarus sai vanhempiemme kaiken huomion. Jäimme muut aika lailla oman onnemme nojaan, kun tätä vammaista sisarusta hyysättiin, koska olihan hän erityinen. Eivät vanhempamme varmasti tarkoittaneet pahaa. Heille tärkeintä oli näyttää että tämä vammainen lapsi on yhtä arvokas kuin muutkin, ja sen takia hän sai eniten huomiota, aikaa ja ylistystä. Muut lapset jäimme monesta asiasta paitsi, kun vammaisten lapsen terapiat sun muut olivat aina tärkeimpiä. Hänestä aina huolehdittiin, ei varmaan riittänyt ajatuksia sitten enää muille.

Tottakai, ja meillä oli kuitenkin uusperhe, sekä äidilläni että isäpuolella oli lapsi ennestään, isäpuolen lapsi asui äitinsä kanssa ja äitinsä meni myös uusiin naimisiin ja sai vielä lapsia. Meillä ei ole ketään sanottu puolikkaiksi, kaikki ollaan oltu sisaruksia ja sillä hyvä.

Äidilleni olimme kaikki lapset samanarvoisia, isälle emme. Poikia nostettiin jalustalle isäni toimesta, tytöt ei olleet mitään.

Anoppilassa taas perheen tytärtä suositaan, pojat ovat selkeästi vähempiarvoisia. Lisäksi anopille tuntuu ikä ratkaisevan: mitä vanhempi, sitä vähempiarvoinen.

Ainakin minun mielestäni olimme samanarvoisia vanhemmillemme. En tiedä, oliko sisarukseni kokemus sama. Vasta isän kuoleman jälkeen sain tietää, ettei isä pitänyt minua omana lapsenaan ollenkaan. Hän osasi kyllä peittää sen hyvin, tai sitten tuo sukulainen, joka asiasta kertoi, valehteli minulle. Äiti sanoo, ettei asiassa ole mitään perää. 

Emme olleet samanarvoisia: suosikki, hiljainen ja minä syntipukki. Toivoisin, että missään perheessä ei ikinä tuota asetelmaa tapahtuisi ja että siihen puututtaisiin ulkopuolelta. Aikuisuuteen asti.

Vanhempien ja kahden sisaruksen mielestä olemme olleet samanarvoisia, mutta veli on tullut toisiin ajatuksiin sen jälkeen, kun meni naimisiin. Käly mittaa kaiken , joten jos äiti neuloo minun lapsilleni (3 kpl) jokaiselle yhdet villasukat, täytyy veljen lapselle tehdä sama määrä sukkia eli yhdelle kolmet, että pysytään tasapuolisina. Veli on myäs ryhtynyt muistelemaan, miten on lapsena saanut vähemmän kuin muut ja ryhtynyt jo ääneen miettimään, miten vanhimman veljen esikoistytön isovanhemmiltaan saama 900 euron ylioppilaslahja pitää laskea osaksi ennakkoperintöä.

Se lahja oli kahden kuukauden vuokravakuuden suuruinen...

Mun miehen perheessä aika räikeästi suositaan yhtä lapsista. Etenkin hänen isänsä suosii. Muita haukutaan, mutta kaikki mitä tämä yksi tekee on täydellistä. Se on järkyttävää katseltavaa, kun meillä ainakin (tietääkseni) kaikki ovat olleet samanarvoisia.

Ei ole. Veljeni, esikoinen oli se paras ja muita ylempi. Häntä paapottiin ja kehuttiin. Hän ikävä kyllä teki itsemurhan 28 vuotiaana. Yhä edelleen hän on se lahjakkain ja paras lapsi vanhemmille, varsinkin äidille. Minä ja veljeni ollaan ihan sinut asian kanssa, ollaan puhuttu läpi.

Vierailija kirjoitti:

Meillä kehitysvammainen sisarus sai vanhempiemme kaiken huomion. Jäimme muut aika lailla oman onnemme nojaan, kun tätä vammaista sisarusta hyysättiin, koska olihan hän erityinen. Eivät vanhempamme varmasti tarkoittaneet pahaa. Heille tärkeintä oli näyttää että tämä vammainen lapsi on yhtä arvokas kuin muutkin, ja sen takia hän sai eniten huomiota, aikaa ja ylistystä. Muut lapset jäimme monesta asiasta paitsi, kun vammaisten lapsen terapiat sun muut olivat aina tärkeimpiä. Hänestä aina huolehdittiin, ei varmaan riittänyt ajatuksia sitten enää muille.

Tämä on aika yleistä erityislasten perheissä.

Oma näkemykseni on että ollaan oltu saman arvoisia.

Meillä on eri isät, mutta biologinen isäni on kasvattanut siskoani viisi vuotiaasta saakka.

Sitä en osaa sanoa miten siskoni kokee asian, mutta aina on muistettu samanarvoisilla asioilla ja jos toinen on saanut jotain, on saanut myös toinenkin.

Meillä on mielestäni maailman parhaimmat vanhemmat, oikeuden mukaiset ja aina tukena vaikeissa tilanteissa.

Minä ja siskoni olimme samanarvoisia, vaikka olimme luonteiltamme tosi erilaisia. Sisko meikkasi paljon ja ajoi mopolla ja juoksi kylillä, minä taas hissuttelin kotona ja luin kasapäin kirjastonkirjoja. Silti oli aina tosi tarkkaa, että kumpikin esimerkiksi sai saman verran joululahjoja (ja samat tavarat). Kummankin opiskeluja tuettiin, ajokortit ja ensiautot maksettiin ja aikuisenakin vielä on kumpaakin tuettu monin tavoin.

Kyllä ainakin mun mielestä. En ole varma, ovatko sisarukseni samaa mieltä. Ketään ei ole dissattu eikä nostettu jalustalle, kaikkia on aina muistettu ja autettu. Me kaikki olemme tärkeitä vanhemmillemme.

Olen itse perheen kuopus, ja ikäeroa sisaruksiin on aika paljonkin. Sen voin myöntää, että olen luultavasti saanut jonkin verran enemmän materiaa tai rahallista apua kuin sisarukseni, mutta tämä johtuu jo siitäkin, että vanhemmillani on ollut parempi taloudellinen tilanne siinä vaiheessa, kun minä olin pieni. Ei nyt mitään räikeää suosimista (tyyliin annetaan yhdelle "ennakkoperintöä", josta ei kuitenkaan tehdä mitään virallista ilmoitusta mihinkään). Lahjat ovat suunnilleen samaa hintaluokkaa kaikille.

Toivon, etteivät sisarukseni ole katkeria minulle. Joskus mietin, onko meistä keskimmäinen kokenut jääneensä jotenkin vähemmälle huomiolle, mutta toisaalta hänellä on ollut meistä helpoin elämä. Hän on meistä ainut, jolla on omia lapsia, ja lapsenlapset ovat todella tärkeitä vanhemmillemme. Lapsia huomioidaan myös rahallisesti, joten ehkä tämä tasoittaa tilejä, jos tämä sisarukseni nyt jotain kaunaa sattuukin kantamaan.

En usko, että täysin samanlainen ja samanarvoinen kohtelu on parhaillekaan vanhemmille täysin saavutettavissa. Voin itse keksiä helposti kourallisen eroja, miten minua (pikkusisko) ja isoveljeäni kohdeltiin eri tavalla, mutta suurin osa oli varmasti tiedostamattomia. Yhtä paljon meitä on varmasti rakastettu.

Isoveljeni oli ilmeisesti pikkulapsena haastava temperamentiltaan. Oli hyvinkin itkuinen vauva ja omaehtoinen taapero. Minä olin ilmeisesti puolestani perustyytyväinen, "helppo" lapsi. Veljeäni oltiin siis pienenä koko ajan kieltämässä ja komentamassa, minä pääsin tässä suhteessa hyvin vähällä.

Veljeni oli puolestaan koulussa hyvin lahjakas ja sai mielettömän hyviä arvosanoja, vaikkei kauheasti opiskellut. Siitä tuli minulle paineita, koska en menestynyt koulussa ihan yhtä hyvin. Tuli sellainen olo, että varsinkin isäni mielestä olen jotenkin laiska, kun en kyennyt samaan kuin veljeni. Oikeasti olin hyvinkin tunnollinen, mutta siitä ei juuri kiitosta tullut.

Veljeni myös sai vanhempana lapsena helpommin omaa vapautta. Sai jo melko nuoresta asti kyläillä kavereilla melko vapaasti, lähteä bussilla läheisessä isossa kaupungissa käymään jne. Myöhemmin lähti välivuoden aikana reppureissaamaan, eivätkä vanhempani juuri tätä vastustelleet. Minua kohtaan vanhemmat olivat kovin ylisuojelevia, missään en esim. saanut kulkea pimeän aikaan yksin. Festarireissuja yms. varten piti vanhempia kovastikin pehmittää, että "uskalsivat" minut päästää. Myöhemmin vaikuttivat kovinkin huolestuneilta ja vastustelevilta, kun päätin lähteä Helsinkiin opiskelemaan, vaikka veljeni muutto ei ollut aiheuttanyt ihan samanlaisia reaktioita.

Ja tuossa vain muutama esimerkki.

Heh, just muistelin kuinka veljeni sai yhtenä jouluna nukkekodin lahjaksi. Lahjoja jakanut mummomme ei vaivautunut lukemaan nimeä pakettikortista, koska suurin paketti on tietenkin pojalle eikä tyttärelle. Sama meno oli kyllä muutenkin, koska pojat olivat toivottuja lapsia. Myöhemmällä iällä veli sai joululahjaksi sähkökitaran. Minä sain 20 euroa, kun " ei me tiedetä mitä sulle hankkisi ". No älkää toki...öö, kysykö?