En uskalla alkaa seurustelemaan! Enkä ole vielä koskaan seurustellut.

Kirjoitan seuraavan viestin tälle palstalle siitä huolimatta, etten olekaan äiti ja tämä on vauva palsta, mutta enpä tiedä hirveesti muitakaan keskustelupalstoja ja olen huomannut täällä paljon muitakin ei vauvoihin tai äitiyteen liittyviä keskusteluja.

Olen siis lapseton sinkku nainen ja ongelmani on seuraavanlainen:

Olen 24-vuotias, enkä ole elämäni aikana vielä koskaan seurustellut, mutta yhdenillan juttuja ja irtosuhteita olen harrastanut jostain 18-vuotiaasta alkaen muutaman vuoden verran, mutta sitten lopetin nekin, kun ei enää tuntunut hyvältä.

Minulla on miehistä paljon huonoja kokemuksia, oma isä oli etäinen ja väkivaltainen, kuten myös isoveljeni sai ihan luvan kanssa olla väkivaltainen minua kohtaan ja sitten teini-iästä lähtien olen kokenut seksuaalista häiriköintiä ja ahdistelua poikien ja miesten tahoilta. Yhdenillan jutuissakin tulin välillä toistuvasti kylmästi hyväksikäytetyksi/objektisoiduksi.

Omien vanhempieni suhde oli aika riitainen, tosin isä ei ollut koskaan väkivaltainen äitiäni kohtaan, muutamaa tönäisyä lukuun ottamatta. Äitini taas harrasti paljon henkistä väkivaltaa isääni kohtaan.

Kotonani en saanut kasvaa hyvissä, turvallisissa ja rakkaudellisissa oloissa, koin paljon henkistä ja fyysistä väkivaltaa, minua haukuttiin paljon ja tehtiin selväksi, ettei minusta tykätä ja minussa on jotain vikaa (nykyisin kuitenkin ymmärrän näiden olleen vanhempieni omia ongelmia, ei oikeasti minusta johtuneita). Pääsin kuitenkin kurjien kotiolojeni vuoksi huostaanoton yhteydessä kotoani pois joskus varhais teininä. Ja olen saanut sen jälkeen apua lapsuus traumojeni käsittelyyn. Tosin sijoitusaikani ei myöskään ollut mikään kultainen, en saanut sitä kaikkea todellista tukea ja rakkautta mitä olisin tarvinnut, vaihtelin sijoituspaikkoja paljon, mutta sain kuitenkin tuolloin aina välillä kokea joidenkin aikuisten taholta, että minusta todella välitetään, tulin nähdyksi ja hyväksytyksi sellaisena, kuin olin.

16-vuotiaana sairastuin syömishäiriöön ja sitä sairastan jollakin tasolla edelleen, stressaan kehoani, että olenko liian lihava ja rupsahtanut, en käy mielelläni uimassa tai sekasaunoissa (en halua näyttää itseäni lähes nakuna yleisesti miehille, kun on tota ahdistelu taustaa), välillä edelleen mietin turhaa syömisiäni ja harrastan pakkoliikuntaa, mutta tämä on vähentynyt vuosien aikana todella paljon. Olen ihan normaalipainoinen, mutta nyky päivän kovat ulkonäkö "vaatimukset" vaikuttaa minuun juuri tämän syömishäiriötaustan ja vanhempieni lapsuudessani huonosti rakentaman itsetuntoni johdosta ja koen usein olevani ruma (äitini on minulle lapsena monta kertaa näin sanonut) ja mietin, ettei kukaan mies huoli minua varmaan sen takia tai pysty pitämään minua kauniina ja katselisi tai haluaisi suhteessa ollessa kanssani muita naisia ja vertaisi minua mediakuvaston naisiin.

Syömishäiriötaustani johtuen en halua alkaa enää muokkaamaan hirveällä vimmalla kehoani johonkin ulkoapäin saneltuihin, rahastukseen/kulutus kapitalismiin pohjautuviin, kauneusihanteisiin, sillä en koe sitä ainakaan pidemmän päälle kannattavana tai kestävänä, vaan mielumminkin olen ottanut suunnaksi elämälleni opetella hyväksymään itseäni tällaisena, kuin olen.

Olen vierestä saanut seurata monien kavereitteni huonoja suhteita, joissa miehet ovat kohdelleet heitä huonosti ja tiedän monia raiskattuja sekä seksuaalisesti hyväksikäytettyjä nuoria naisia. Nämä kaverieni kokemukset, omat kokemukseni sekä jatkuvasti mediassa pyörivät uutisoinnit raiskauksista, hyväksikäytöistä ja miesten naisiin kohdistuvista henkirikoksista sekä parisuhde väkivallasta, saavat minut pelkäämään miehiä ja parisuhteeseen ryhtymistä. Minulla on kuitenkin tarve ja halu olla parisuhteessa, olenhan siinä iässä oleva nuori, hetero nainen. Haluaisin jakaa rakkautta, arkea, elämän iloja ja suruja, sekä nukkua yöt yhdessä jonkun kivan miehen kanssa, mutta välillä tai nykyisin tosi usein tuntuu siltä, ettei tämä ole mahdollista, kun miehet tuntuvat tekevän naisille niin paljon pahaa ja halveksuvan heitä ja pitävän heitä jonain seksiobjekteina, etten uskalla ryhtyä suhteeseen. Kun pelkään alkavani saamaan taas kaltoinkohtelua osakseni ja, että mieheni paljastuisikin joksikin luonnehäiröiseksi hulluksi, joka terrorisoisi minua tavalla tai toisella. Nyt kun kirjoitan näitä ajatuksiani ylös, minua alkaa vähän nolottaa ja tunnen itseni vainoharhaiseksi tai epäluuloiseksi. Mutta tähän on traumani johtanut, tiedän sen. Minun on vaikea luottaa miehiin, koska omaan heistä niin paljon huonoa kokemusta.

Olen kuitenkin saanut ymmärtää, että jotkut parisuhteet oikeasti toimivat ja niissä on molemmin puolista syvää kunnioitusta ja hyväksyntää sekä rakkautta. Ja että on olemassa miehiä, jotka kykenevät suhtautumaan naiseen ihmisenä, jota kunnioittavat ja rakastavat kokonaisuutena syvästi, eivätkä lähde tekemään tästä mitään seksiobjektia tai haikaile toisten "kiihottavamman" näköisten naisten perään, vaikka se oma vaimo tai tyttöystävä olisikin "vain" ihan tavallisen näköinen. Omassa elämässäni ja lähipiiristäni ei löydy käytännön kokemuksia tästä, siksi minun on jotenkin vaikea uskoa tällaisen olemassa oloon. Olen vain saanut lukea siitä kirjoista ja kuulla terapeutiltani.

Lisäksi olen ollut kiinnostunut psykologiasta käsitellessäni lapsuustraumojani ja olen sitä kautta perehtynyt vähän parisuhdedynamiikkaan ja siihen, kuinka alitajuisesti pyrimme aikuisena löytämään vähän tai vähän enemmän vanhempiemme kaltaisen puolison, jonka kanssa yritämme saada ratkotuksi niitä lapsuudessa ilmenneitä ongelmia. Tämä pelottaa minua, koska olen miettinyt, että etsinkö alitajuntaisesti jotain hullua ja väkivaltaista narsisti puolisoa, joka halveksii minua yms. Toivon tuhannesti, ettei näin käy ja jollain tasolla uskonkin kykeneväni tunnistamaan jo ne sairaimmat tyypit ja välttymään heidän seuraltaan, olen kohdannut elämäni aikana niin paljon kaltoinkohtelua ihmissuhteissani, että minulle on niiden seurauksena kehittynyt voimakkaat ns. "tuntosarvet" aistimaan ihmisten ongelmallisuutta.

Lisäksi vietän tosi paljon aikaa itsekseni, minusta on tullut arka, en liiemmin käy missään, opiskeluitakin suoritan etänä, enkä täten edes oikein käy missään, missä voisin tavata miehiä siten, että olisi luontevaa alkaa tutustua heihin. Minulla on myöskin mielenterveysongelmia, kuten tuossa aijemmin tuli mainittua syömishäiriöstä, josta olen kuitenkin jo reippaasti toipumaan päin, mutta kärsin myös masennuksesta, ahdistuksesta ja sosiaalisten tilanteiden pelosta. Olen miettinyt, ettei monikaan kunnolliseksi miellettävä mies, jonka kanssa voisi mahdollisesti pystyä rakentamaan tervettä suhdetta, huolisi minua näiden mielenterveysongelmieni vuoksi, kun kulttuurissamme on suht vahva stigma mielenterveysongelmiin liittyen. En kuitenkaan koe olevani mitenkään vaarallinen tai ilkeä ihminen, olen käsitellyt paljon menneisyyttäni, oppinut pitämään huolta ja ottamaan vastuuta itsestäni, enkä myöskään koskaan ole muodostunut empatiakyvyttömäksi tai sadistiseksi kokemastani kaltoinkohtelusta huolimatta, koska olen saanut elämässäni myös hyvää kohtelua ihmisiltä ja puoliani on pidetty ja minulle on selkeästi pistetty rajoja ja opetettu mikä on oikein ja väärin.

Mietityttää miten tilanteessani voisin löytää hyvän puolison.. Minäkään en tietysti ihan ketä tahansa miestä huoli, en voisi lähteä olemaan kenenkään kanssa ilman vahvaa ihastuksen tunnetta, eli tunnetta siitä, että mies on minua miellyttävä ja tietysti sen miehen pitää olla mahdollisimman selväpäisen oloinen, jotta voisi välttyä kaikilta mahdollisilta kauheuksilta, joita naiset voivat suhteessa miehiin joutua kokemaan.

Tällaisia ajatuksia minulla. Toivottavasti kertomuksestani saa jotain selkoa, olen lähinnä vain pyöritellyt näitä juttuja päässäni, en siksi osaa muodostaa näistä ajatuksistani ehkä mitään kauhean selkeää kerrontaa.

Mutta mitä mieltä te tilanteestani olette? Onko vastaavia kokemuksia ja onko vinkkejä miten mennä tästä eteenpäin?

Mitään haukkuja tai halveksuntaa en osakseni halua lukea.