Minkä ikäisenä / missä elämäntilanteessa päätit olla vela?

Olin muistaakseni 15 kun ensimmäisen velan otin. Serkultani lainasin 20 markkaa tupakkaa varten.

Velattomia ollaan. 

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän vela, mutta lopullisesti tunsin olevani sinut päätökseni kanssa n. 20-vuotiaana, kun en tuntenut enää tarvetta todistella haluamattomuuttani, enkä kaivannut varsinaista tukea ja keskustelukumppania asian kanssa. Ja tosiaan, tuo sinut asian kanssa oleminen tarkoittaa siis sitä, että tunnen olevani hyvä ja aito ihminen lapsettomana ja että elämäni tulee näillä näkymin olemaan aina valoisampi ilman lapsia kuin niiden kanssa. Mieheni löysin 17-vuotiaana, hän oli asian suhteen ihan sama-fiiliksillä.

pulutossu kirjoitti:

Olen aina ollut enemmän tai vähemmän vela, mutta lopullisesti tunsin olevani sinut päätökseni kanssa n. 20-vuotiaana, kun en tuntenut enää tarvetta todistella haluamattomuuttani, enkä kaivannut varsinaista tukea ja keskustelukumppania asian kanssa. Ja tosiaan, tuo sinut asian kanssa oleminen tarkoittaa siis sitä, että tunnen olevani hyvä ja aito ihminen lapsettomana ja että elämäni tulee näillä näkymin olemaan aina valoisampi ilman lapsia kuin niiden kanssa. Mieheni löysin 17-vuotiaana, hän oli asian suhteen ihan sama-fiiliksillä.

Minkä ikäinen olet nyt?

En ole koskaan päättänyt olla vela, vaan olen aina ollut vela ja tiennyt sen niin kauan kuin yleensä olen tiennyt etä ihmiset voivat saada lapsia. Lapsenakaan en halunnut esimerkiksi leikkiä nukeilla. Vapaaehtoislapsettomuuttani voisi parhaiten kuvailla niin, että aivoistani puuttuvat kokonaan ne asiat, joita muut ihmiset tuntevat lapsia kohtaan, kuten hoivaamisvietti, hellyys tai yleensäkään kiinnostus.

En ole koskaan halunnut lapsia, mutta ikävuodet 27-29 kypsyttelin asiaa toden teolla ja mietin, mitä lapsettomuus merkitsisi loppuelämäni kannalta. Ennen tuota lasten hankinta tuntui ylipäätään niin etäiseltä asialta, ettei siihen tuntunut tarpeelliselta muodostaa mitään pitävää kantaa. Mutta pohdintojen tuloksena kyllä kirkastui, että minä olen todella sellainen ihminen, joka nauttii elämästä enemmän lapsettomana, eikä se tee minusta viallista. :)

Nuorempana kuvittelin haluavani lapsia sitten myöhemmin, minusta se oli itsestään selvää. Myöhemmin jouduin tunnustamaan, että se ei ole mun juttuni. Lapset on kyllä ihania, kunhan ne on toisten.

Olen aina ollut vela. Jos voi niin sanoa niin lapsesta lähtien. En ole koskaan ajatellutkaan että haluaisinpa lapsia. 28-30v kävin pientä taistoa siitä kun ihmiset ympärillä alkoi viimeistään lisääntyä että haluanko oikeasti olla lapseton. Tämäkin pohdinta johtui siitä kun asioita kuuluu tehdä kun muutkin tekevät. Tunsin suorastaan syyllisyyttä siitä että en halua lapsia. Nyt siis 32v. enkä koe syyllisyyttä tai pohdi asiaa enää.

Ei se ole niinkäään päättämistä. Heti kun nuorena tajusin, että lapsia ei ole pakko tehdä, niin se tuntui oikealta ratkaisulta. Se vietti ja halu vain puuttuu minulta ja minä en saisi lapsiperhe-elämästä yhtikäs mitään, päin vastoin, luultavasti päätyisin jättämään perheeni. Kärsin myös synnytyspelosta ja en missään nimessä suostuisi siihen kidutukseen, en missään nimessä. Plus minun geeniperintöäni ei tarvitsisi muutenkaan jaella eteenpäin. Tavatessani mieheni tiesin heti, että tuossa on elämäni mies ja tuntui kauhealta, että siihen muka pitäisi tehdä jotain ylimääräisiä pyöriä sotkemaan onneamme. Konkreettisen päätöksen olla vela sain tehdä mieheni kanssa kun lääkärin asentama ehkäisy petti ja vaikka miten yritin saada jotain äidillisiä tunteita pinnistettyä katsomalla ultrakuvaa ja ajattelemalla asiaa, niin ei, abortti tuntui todella hyvältä asialta ja sitä teki mieli jopa juhlistaa jälkikäteen kun siitä oli selvinnyt ja meidän onnellista elämää ei uhannutkaan enää mikään. Heti sen rääkin jälkeen mieheni, minua vanhempi ja silloin jo "täysi ikäinen" sterilisaatioon, kävi laittamassa piuhansa poikki. Kai minäkin voisin joskus, jos viitsin, ihan varmuuden vuoksi. Olen kuitenkin kuullut, että suht. nuorena teetetty vasektomia voi pettää, mutta katsotaan nyt.

Pidän kuitenkin muuten lapsista ja olen päättänyt olla maailman paras täti sisarusteni lapsille ja miehen sisarten lapsille myös. Tietääpä kenelle jättää perinnönkin ja kenestä sen vanhuuden turvankin saa, jos se mukamas joku huolenaihe olisi, mutta kun aina joku sitä jaksaa ihmetellä. Autan myös kavereitani parhaani mukaan. Tuntuu, että näin saa molemmista elämäntavoista parhaat puolet ja eipä nuo äiditkään ole valittaneet pienestä lisäavusta ja vapaa-ajasta.

Lapsena kuvittelin, että kaikkien on jossain vaiheessa tehtävä tai ainakin yritettävä tehdä lapsia. Oli suuri huojennus kun tajusin ettei näin olekaan. Lähestyessäni kolmeakymppiä mietin vakavasti vielä viimeisen kerran, mutta päätös oli itsestäänselvä. Hakeuduin sterilisaatioon heti kun olin täyttänyt 30.

Tiesin jo lapsena, että en halua koskaan perustaa perhettä. En ole ikinä potenut vauvakuumetta, en myöskään halua mennä naimisiin. N37

Julistin jo pienenä tyttönä sitä että minulle ei lapsia tule ja olen kuunnellut koko ikäni enemmän tai vähemmän sen jälkeen että "Kyllä se mieli siitä muuttuu" tai "Odotahan vaan kun sullekin se vauvakuume iskee". Lisääntyneet ihmiset myös nostelevat auliisti vauvojaan syliini ja tutkailevat ilmettäni aivan kuin nähdäkseen josko se vauvakuume vaikka syttyisi sillä sekunnilla. Lisäksi monesti todetaan vielä että kyllä sullekin sopisi tuollainen.

Pari vuotta sitten kamppailin asian kanssa kovin, sillä viimeisetkin lapsettomat ympärilläni lisääntyivät. Eli oikeastaan se sosiaalinen paine oli kovimmillaan silloin. Äitinikin totesi pikku vinkkinä, että jos niitä lapsia aijot tehdä, niin yritä nyt kun moni muukin saa vauvoja, niin on sitten sitä seuraa ja vertaistukea.

Kaikenkaikkiaan tuntuu siltä että ihmisiä ympärilläni ärsyttää vapaaehtoinen lapsettomuuteni, koska olen kuitenkin varsin äidillinen luonne, viihdyn kummilasteni kanssa, jaksan leikkiä jne.

Mutta näin on minulle hyvä.

Lapset eivät ole koskaan kiinnostaneet minua. Olen yhtä luontevasti "vela" kuin uskonnotonkin: asia ei ole koskaan kiinnostanut eikä ole ollut millään tavalla tarpeellinen, joten ei se minua liikuta. Ikää on 50 vuotta.

Ei mitään päätöstä tarvittu vaan se on aina ollut luonnollista.

Elän nyt niitä vuosia, kun kaverit ja sisarukset saavat ensimmäisiä lapsiaan (kohta 30v). Itse en halua enkä ole halunnut, joten olen kai vela. En ole tuntenut tarvetta olla tässä asiassa mitenkään vakaumuksellinen, vaan juuri niin kuin moni aikaisempi kommentoija on sanonut: en vain halua lapsia. Jos mieli muuttuu, sitten muuttuu, eikä se ole mikään arvovaltatappio, kuten jotkut tuntuvat ajattelevat.

Yleisesti inhottaa se, että toiset ihmiset ovat liian kiinnostuneita elämästäni. Loukkaannun siitä, että vartaloani katsellaan arvioiden, että onkohan tolla nyt pullat uunissa, tai seurataan sitä, juonko alkumaljan serkun ylioppilasjuhlissa. Ihan samalla tavalla ärsyynnyn siitä, jos jollain sukulaisella on tarkka mielipide siitä, millainen työ minun pitäisi hankkia, missä ja miten pitäisi asua, kenen kanssa mennä naimisiin ja mitä tehdä vapaa-aikana. Siis niistä, jotka eivät ymmärrä, että minäkin elän elämäni omilla ehdoillani enkä muita varten.

Olen aina ollut vela, vaikka joskus ala-asteikäisenä leikin ajatuksella omasta lapsesta. Koskaan se ei kuitenkaan tuntunut itselleni luonnolliselta tai omannäköiseltä vaihtoehdolta. Niin seurustelu- kuin ystävyyssuhteitakin on mennyt poikki asian takia ja toisinaan on hankalaa poiketa näin perustavanlaatuisella tavalla enemmistöstä. Toisaalta olen esim. eri nettiryhmien kautta oppinut tuntemaan ihania kanssaveloja ja minusta on hienoa, että nykyään suunta on se, että erilaisia elämäntapoja ja -valintoja pidetään täysin käypinä.

Suhtautumiseni lapsiin noin yleensä riippuu täysin ikäryhmästä ja kontekstista. Esimerkiksi taaperoista en yleisesti ottaen pidä, sillä en jaksa huutoa, kiukkuamista, sotkua tai sitä, että en voi kommunikoida toisen kanssa kunnolla. Monien kammoksumat teinit ovat taas ehdottomia lemppareitani, etenkin sellaiset yläkouluikäiset. Pidän teinien sanavalmiudesta, oivaltavuudesta, ulospäinsuuntautuneisuudesta sekä siitä, että heistä näkee jo selkeästi, kuinka se oma persoona alkaa pikku hiljaa muotoutua ja kehittyä täyteen mittaansa. Joskus esim. opettajan sijaisena toimittuani olen saattanut kärsiä vauvakuumeen sijaan aika pahasta teinikuumeesta :D mutta tiedostan, että introverttina ja tietyllä tavalla vapaudenkaipuisena minusta ei ole minkään ikäisen vanhemmaksi. Näin on hyvä. :)

nosto

Olen ollut elämäni sitä mieltä että haluan lapsia jossain vaiheessa. Tottakai, sehän on luonnollista, tai näin ainakin perustelin sitä 'tarvetta' itselleni. Avovaimoni kanssa asiasta keskustelimme ja hän oli sillä kannalla että lapsia emme ala yrittämään vain siksi että niin kuuluisi tehdä ja silloin ensimmäistä kertaa aloin todella miettimään asiaa. Tajusin että olin koko elämäni koittanut elää niin että sitten kun ne lapset tulee kuvioihin niin voi sitten itse päivystää vain kotona vailla omia kuvioita vuosi tolkulla. Tai näin tuttavapiirissämme on käynyt. Älysin että elämäni voisi jatkua samanlaisena kuin tähänkin asti, koska niitä lapsia ei tosiaan ole mikään pakko tehdä, emmekä ole tehneetkään vaan sen sijaan olaan keskitytty toisiimme ja onnellista yhteiseloa on takana ensivuonna 15 vuotta.

En usko, että kukaan päättää elävänsä lapsettomana (vierastan tuota vela-sanaa, mutta siis: "olevansa vela"). Sama kuin päättäisi olevansa huumorintajuinen tai musikaalinen tai ruskeasilmäinen.

Ei se ole päätösasia, se vain on jotakin, minkä tietää. Kuten moni muukin, olen itse tiennyt asiasta lapsuudestani lähtien: haluan elää elämäni yksin, ilman lapsia. Koskaan, missään vaiheessa mieleeni ei ole tullut, että jos kuitenkin. Yhtä hyvin olisi voinut tulla mieleeni, että ryhdynpä avaruusolioksi. Minä vain kuulun lapsettomiin ihmisiin ja olen kuulunut  57 viime vuotta.

Kuusivuotias kummityttäreni uskoutui minulle viime tapaamisellamme ja kertoi, ettei hänkään hanki lapsia. Siinä missä muut naureskelevat asialle, minä ymmärrän, että hän voi olla täysin tosissaan, tiesinhän itsekin asian omalta kohdaltani jo pari vuotta nuorempana.

Omien lasten hankkimatta jättäminen ei sulje pois sitä, että yleensä ottaen rakastan lapsia ja viihdyn heidän seurassaan. Onneksi minulla onkin paljon sukulais- ja kummilapsia.

35 pistin takarajaksi. Ei kiinnosta vaarina juosta lapsien perässä.

Mies