Ihastun jokaiseen mieheen joka vähänkin huomioi minua

Samaistun täysin siihen mitä nro 2 kirjoitti... Valitettavasti

Minä olen aina ollut se näkymätön, ja silloin kun en ole ollut, olen ollut näkyvissä vain jotta minua voi haukkua, syrjiä, naureskella ja kaikin tavoin kiusata.

Kun olin 13 vuotias, tutustuin kirjepalstan kautta yhteen poikaan. Hän oli oikeasti ensimmäinen kunnon kosketukseni vastakkaiseen sukupuoleen, luokkani pojat eivät ottaneet mitään kontaktia minuun, eivät jutelleet, leikkineet, saatika sitten myöhemmin ihastuneet.

Tulkitsin tietenkin tämän kirjekaverin ystävällisyyden väärin, ja ihastuin häneen aivan täysin. Niin surullisesti ja lujaa kuin nyt kolhittu ja huonon itsetunnon omaava teini-iän myrkyissä vellova tyttö voi.. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan kamalaa, ihme että hän ei katkaissut välejä, olin niin epätoivoinen kun en saanut häneltä vastakaikua, että heittäydyin välillä aivan mahdottomaksi.. Oi voi..

Ja sama on jatkunut läpi elämän, minusta ei koskaan kukaan kiinnostu. Ei koulussa, ei eri opiskelupaikoissa, ei työelämässä, ei vapaalla, ei baarissa, ei missään. Se on todella surullista ja syö kyllä ihmistä.

Yhden ainoan pojan muistan yläasteajoilta, joka vilkuili muutaman kerran minun suuntaani, ja se on ollut niin "merkittävä asia" (huom.sarkasmi) elämässäni että ajattelen tuota poikaa välillä vieläkin lähes pakonomaisesti, kehittelen päässäni jotain vuosisadan rakkaustarinaa, että hänkin vieläkin ajattelisi minua, olemme "tarkoitetut toisillemme" ja jonain päivänä törmäämme jossain maailman vilskeessä ja sitten happily ever after tai jotain.. Miten säälittävä voi ihminen olla.

Sitä on vaikea selittää, miten paljon voi kaivata sellaista normaalia tutustumista ja ihastumista. Oli kamalaa kasvavana naisena kuunnella kavereita jotka kihersivät että ihastus oli tullut juttelemaan, tai etsinyt numeron ja laittanut tekstiviestin.. Välitunneilla ihastuneet hakeutuivat toistensa seuraan ja härnäilivät toisiaan, minä yritin vain kasvattaa kovaa kuorta.

Olen yrittänyt toisinaan epätoivoisesti kuvitella että joku olisi minuun ihastunut, opiskeluaikoina muistan yhden miehenalun johon olin ihastunut, ja tietysti häntä tuli sitten tuijotettua, ja tokihan ihminen vaistomaisesti katsoo takaisin kun joku töllöttää, ja tästä sitten aloin elätellä toivetta että josko hänkin... Kunnes hän alkoi hakeutua koko ajan kaverini seuraan ja jutella mukavia.

Nyt aikuisena jos joku esim. baarissa hakeutuu seuraan, alkaa hän poikkeuksetta iskeä kullonkin seurassani olevaa kaveria.

Olen jäänyt täysin vaille sellaista normaalia kehitysvaihetta. Nykyään kun netin kautta yritän löytää seuraa, se on aika mahdotonta huonon itsetuntoni vuoksi. Karkotan ihmiset jo epävarmuudellani (oikeasti kukaan EI jaksa kauaa katsella jotain nettituttua joka arvostelee ja suorastaan haukkuu itseään epävarmuuksissaan, tiedostan tämän mutten osaa lopettaa), jos homma jatkuu vähän pidempään niin sitten karkotan ihmiset takertuvuudellani. Kun joku osoittaa vähänkin sitä hurjasti kaipaamaani kiinnostusta, leimaudun ihmiseen aivan epänormaalin lujaa, vaikka ei oltaisi koskaan vielä edes tavattu jne.

Livenä en uskaltaisi ikinä ketään lähestyä.

Pahoittelut pitkä vuodatus, tämä aihe vain sattui niin kovin sopivasti kun juuri näitä asioita taas pyörittelin.

Läheisille on hyödytöntä näistä puhua, kaikki koittavat hämmentyneenä kömpelösti lohduttaa "No mistä sä tiedät, ehkä joku olikin ihastunut mutta ei vain koskaan näyttänyt sitä" joopa joo

Vierailija kirjoitti:

Samaistun täysin siihen mitä nro 2 kirjoitti... Valitettavasti

Minä olen aina ollut se näkymätön, ja silloin kun en ole ollut, olen ollut näkyvissä vain jotta minua voi haukkua, syrjiä, naureskella ja kaikin tavoin kiusata.

Kun olin 13 vuotias, tutustuin kirjepalstan kautta yhteen poikaan. Hän oli oikeasti ensimmäinen kunnon kosketukseni vastakkaiseen sukupuoleen, luokkani pojat eivät ottaneet mitään kontaktia minuun, eivät jutelleet, leikkineet, saatika sitten myöhemmin ihastuneet.

Tulkitsin tietenkin tämän kirjekaverin ystävällisyyden väärin, ja ihastuin häneen aivan täysin. Niin surullisesti ja lujaa kuin nyt kolhittu ja huonon itsetunnon omaava teini-iän myrkyissä vellova tyttö voi.. Jälkeenpäin ajateltuna se oli ihan kamalaa, ihme että hän ei katkaissut välejä, olin niin epätoivoinen kun en saanut häneltä vastakaikua, että heittäydyin välillä aivan mahdottomaksi.. Oi voi..

Ja sama on jatkunut läpi elämän, minusta ei koskaan kukaan kiinnostu. Ei koulussa, ei eri opiskelupaikoissa, ei työelämässä, ei vapaalla, ei baarissa, ei missään. Se on todella surullista ja syö kyllä ihmistä.

Yhden ainoan pojan muistan yläasteajoilta, joka vilkuili muutaman kerran minun suuntaani, ja se on ollut niin "merkittävä asia" (huom.sarkasmi) elämässäni että ajattelen tuota poikaa välillä vieläkin lähes pakonomaisesti, kehittelen päässäni jotain vuosisadan rakkaustarinaa, että hänkin vieläkin ajattelisi minua, olemme "tarkoitetut toisillemme" ja jonain päivänä törmäämme jossain maailman vilskeessä ja sitten happily ever after tai jotain.. Miten säälittävä voi ihminen olla.

Sitä on vaikea selittää, miten paljon voi kaivata sellaista normaalia tutustumista ja ihastumista. Oli kamalaa kasvavana naisena kuunnella kavereita jotka kihersivät että ihastus oli tullut juttelemaan, tai etsinyt numeron ja laittanut tekstiviestin.. Välitunneilla ihastuneet hakeutuivat toistensa seuraan ja härnäilivät toisiaan, minä yritin vain kasvattaa kovaa kuorta.

Olen yrittänyt toisinaan epätoivoisesti kuvitella että joku olisi minuun ihastunut, opiskeluaikoina muistan yhden miehenalun johon olin ihastunut, ja tietysti häntä tuli sitten tuijotettua, ja tokihan ihminen vaistomaisesti katsoo takaisin kun joku töllöttää, ja tästä sitten aloin elätellä toivetta että josko hänkin... Kunnes hän alkoi hakeutua koko ajan kaverini seuraan ja jutella mukavia.

Nyt aikuisena jos joku esim. baarissa hakeutuu seuraan, alkaa hän poikkeuksetta iskeä kullonkin seurassani olevaa kaveria.

Olen jäänyt täysin vaille sellaista normaalia kehitysvaihetta. Nykyään kun netin kautta yritän löytää seuraa, se on aika mahdotonta huonon itsetuntoni vuoksi. Karkotan ihmiset jo epävarmuudellani (oikeasti kukaan EI jaksa kauaa katsella jotain nettituttua joka arvostelee ja suorastaan haukkuu itseään epävarmuuksissaan, tiedostan tämän mutten osaa lopettaa), jos homma jatkuu vähän pidempään niin sitten karkotan ihmiset takertuvuudellani. Kun joku osoittaa vähänkin sitä hurjasti kaipaamaani kiinnostusta, leimaudun ihmiseen aivan epänormaalin lujaa, vaikka ei oltaisi koskaan vielä edes tavattu jne.

Livenä en uskaltaisi ikinä ketään lähestyä.

Pahoittelut pitkä vuodatus, tämä aihe vain sattui niin kovin sopivasti kun juuri näitä asioita taas pyörittelin.

Läheisille on hyödytöntä näistä puhua, kaikki koittavat hämmentyneenä kömpelösti lohduttaa "No mistä sä tiedät, ehkä joku olikin ihastunut mutta ei vain koskaan näyttänyt sitä" joopa joo

Luin koko vuodatuksen ja samastun niin paljon :(

Erona on, että minulla on ollut jotain miesjuttuja, mutta olen jokaisesta tullut aina dumpatuksi. Suurimmaksi osaksi oman takertuvuuteni ja säälittävyyteni takia. Toki miehet eivät sitä suoraan ole sanoneet, eli en varmuudella tiedä. Tuo jättämiskierre on vain entisestään antanut sen kuvan, etten ole välittämisen arvoinen kellekään. Sillä onhan niitä muitakin naisia suhteissakin, joilla on huono itsetunto ja ovat olleet takertuvia, eli tästä päättelen minussa olevan vain jotain, joka estää sen etteivät miehet kykene koskaan tuntemaan minua kohtaan mitään.

Aina se pienikin huomionosoitus tai alkava juttu tuntuu siltä, että siihen on pakko takertua, koska se voi olla elämän viimeinen. Kuulostaa karsealta, mutta niin tunnen. Nykyisin en enää edes uskalla tutustua kehenkään, koska tiedän taas ihastuvani, mies ei ja lopulta mies ottaa ja lähtee jollain tavalla.

Pyllykkä kirjoitti:

En jaksa edes selittää mutta olen jollain tapaa todella sairas mieleltäni. Sitten alan ihastuksen huumassani "vainota" näitä miehiä. Haluaisin vain rakkautta mutta tunteeni tuntuvat olevat 1000x intensiivisempiä kuin normaaleilla ihmisillä.

Harmi, etten ole sinua koskaan tavannut. Pitäisin sinua tosi hyvänä.

MInusta on kyllä parempi että ihmisellä on voimakkaat tunteet ihastusta kohtaan kuin että on "itsensä paras ystävä" ja kaikin puolin itseriittoinen, mikä tuntuu nykyään olevan normi ja jotenkin tavoiteltavaa.

Parisuhteeseen lähtisin ehdottomasti mieluummin voimakkaasti ihastuvan ihmisen kuin viileän analysoijan kanssa. Jotenkin minua suorastaan ellottaa ihmiset, jotka pohtivat tunteitaan loputtomasti eivätkä osaa sitoutua edes ihastumiseen! :)

Mulla on aina ollut sama. Nuorena lähdin melkein jokaisen miehen matkaan joka jollain tavalla osoitti kiinnostusta. Kun olin 21, seksikumppaneita oli jo 25. Mulla on aina ollut huono itsetunto ja jos joku koulussa vaikka puhui mulle, saatoin illalla lähes itkeä onnesta. Isäsuhteeni on normaali enkä usko että sillä on väliä, olen vain aina pitänyt itseäni rumana ja vastenmielisenä ja olen ajatellut etten ole minkään arvoinen. En tiedä miten itsetuntoa saisi parannettua.

Kun "ihastuu jokaiseen, joka vähänkin huomioi"... kyse ei olekaan siitä, että sinä ihastuisit ko. miehen persoonaan, vaan siitä, että sinä ihastut siihen huomion saamiseen. Kyse on siis tunteista, jotka pyörivät tasan tarkkaan sinun itsesi ja tarpeittesi ympärillä.

Tuollaisena et ole valmis suhteeseen, koska sellaiset miehet, jotka huomaavat sinun tarpeesi, joko pelästyvät takertuvuuttasi ja pakenevat, tai sitten käyttävät sinua hyväkseen.

Kukaan ulkopuolinen ei voi aikuisiässä enää täyttää tuota tyhjää aukkoa --- paitsi sinä itse. Sun pitäisi siis jättää suhdesekoilut ja  kehittää itseäsi sisäisesti. löytää jotain muita tapoja saada huomiota ja ihailua ja huolenpitoa, ja saada tuntea olevasi tarpeellinen.

Ei minulla miesten huomio parantanut itsetuntoa. Aina ajattelin, että lopulta jos joku mies haluaa kanssani seksiä tekisi se minut itsevarmaksi. No, ei tehnyt. Sitten ajattelin suhteen tekevän minut itsevarmaksi. No, ei tehnyt. Mikään ei auta, koska olo on aina riittämätön ja miehet tuntuvat sellaisilta, jotka ihastuvat aina kaikkiin muihin naisiin paitsi minuun.

Vierailija kirjoitti:

Luin koko vuodatuksen ja samastun niin paljon :(

Erona on, että minulla on ollut jotain miesjuttuja, mutta olen jokaisesta tullut aina dumpatuksi. Suurimmaksi osaksi oman takertuvuuteni ja säälittävyyteni takia. Toki miehet eivät sitä suoraan ole sanoneet, eli en varmuudella tiedä. Tuo jättämiskierre on vain entisestään antanut sen kuvan, etten ole välittämisen arvoinen kellekään. Sillä onhan niitä muitakin naisia suhteissakin, joilla on huono itsetunto ja ovat olleet takertuvia, eli tästä päättelen minussa olevan vain jotain, joka estää sen etteivät miehet kykene koskaan tuntemaan minua kohtaan mitään.

Aina se pienikin huomionosoitus tai alkava juttu tuntuu siltä, että siihen on pakko takertua, koska se voi olla elämän viimeinen. Kuulostaa karsealta, mutta niin tunnen. Nykyisin en enää edes uskalla tutustua kehenkään, koska tiedän taas ihastuvani, mies ei ja lopulta mies ottaa ja lähtee jollain tavalla.

Juu tuon unohdinkin itse mainita, että sitä tosiaan tulee sitten (siinä netin kautta) tartuttua jokaiseen tilaisuuteen, koska tuntuu että pakko kun en muutakaan saa.. Ja se taas sitten on johtanut todella huonoihin suhteisiin, jotka ovat vain haavoittaneet entisestään. En osaa vaatia itselleni hyvää kohtelua tai yhtään mitään, alistun vain kynnysmatoksi kun pelkään hylätyksi tulemista, ja sitten en "ikinä enää löydä ketään"

T: nro 21

Vierailija kirjoitti:

Kun "ihastuu jokaiseen, joka vähänkin huomioi"... kyse ei olekaan siitä, että sinä ihastuisit ko. miehen persoonaan, vaan siitä, että sinä ihastut siihen huomion saamiseen. Kyse on siis tunteista, jotka pyörivät tasan tarkkaan sinun itsesi ja tarpeittesi ympärillä.

Tuollaisena et ole valmis suhteeseen, koska sellaiset miehet, jotka huomaavat sinun tarpeesi, joko pelästyvät takertuvuuttasi ja pakenevat, tai sitten käyttävät sinua hyväkseen.

Kukaan ulkopuolinen ei voi aikuisiässä enää täyttää tuota tyhjää aukkoa --- paitsi sinä itse. Sun pitäisi siis jättää suhdesekoilut ja  kehittää itseäsi sisäisesti. löytää jotain muita tapoja saada huomiota ja ihailua ja huolenpitoa, ja saada tuntea olevasi tarpeellinen.

 

Puhut asiaa.

En ole ap, mutta tuo huolenpito ja itsensä arvostaminen on kova tie. Minulla on takana jo vuosia suhteettomuutta ja itseni kehittämistä, mutten tunne edistyneeni juuri lainkaan vaan sama emotionaalinen kuvio pyörii taustalla.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Luin koko vuodatuksen ja samastun niin paljon :(

Erona on, että minulla on ollut jotain miesjuttuja, mutta olen jokaisesta tullut aina dumpatuksi. Suurimmaksi osaksi oman takertuvuuteni ja säälittävyyteni takia. Toki miehet eivät sitä suoraan ole sanoneet, eli en varmuudella tiedä. Tuo jättämiskierre on vain entisestään antanut sen kuvan, etten ole välittämisen arvoinen kellekään. Sillä onhan niitä muitakin naisia suhteissakin, joilla on huono itsetunto ja ovat olleet takertuvia, eli tästä päättelen minussa olevan vain jotain, joka estää sen etteivät miehet kykene koskaan tuntemaan minua kohtaan mitään.

Aina se pienikin huomionosoitus tai alkava juttu tuntuu siltä, että siihen on pakko takertua, koska se voi olla elämän viimeinen. Kuulostaa karsealta, mutta niin tunnen. Nykyisin en enää edes uskalla tutustua kehenkään, koska tiedän taas ihastuvani, mies ei ja lopulta mies ottaa ja lähtee jollain tavalla.

Juu tuon unohdinkin itse mainita, että sitä tosiaan tulee sitten (siinä netin kautta) tartuttua jokaiseen tilaisuuteen, koska tuntuu että pakko kun en muutakaan saa.. Ja se taas sitten on johtanut todella huonoihin suhteisiin, jotka ovat vain haavoittaneet entisestään. En osaa vaatia itselleni hyvää kohtelua tai yhtään mitään, alistun vain kynnysmatoksi kun pelkään hylätyksi tulemista, ja sitten en "ikinä enää löydä ketään"

T: nro 21

Minäkin olen aina tehnyt kaikkeni, että mies haluaisi minua tai välittäisi. Pikemminkin tuntuu, että se on ajanut miehet entisestään kauemmaksi ja saanut miehet halveksumaan sitä miten paljon yritän niitä miellyttää ja "ostaa" sitä välittämistä :/ Oma persoonani on vain niin mitätön, että en ole saanut miehiä koskaan kiinnostumaan itsestäni edes hetkeksi, vaan aina se huomio on tullut joko seksuaalisia asioita tekemällä tai myötäilemällä miestä. Joo, sanoinko jo miten säälittävä olen?

En vain voi sille mitään, että pelkään kokemuksieni takia sitä, että jos sanon edes mitään miehen mielipiteestä eroavaa ei toinen voi sitä kestää vaan lähtee taas jälleen kerran. Tilanne on kestänyt koko elämän ja nykyisin vaan itkettää kun näkee pariskuntia. Tuntuu koko ajatuskin sellaisesta omalle kohdalle absurdilta. Liekö sillä vaikutusta, että vanhemmat erosivat ollessani pieni (isä lähti pois) ja myöhemmin kuoli joten en koskaan saanut mitään isäsuhdetta elämääni.