Lue keskustelun säännöt.
Onko tässä suhteessa enää järkeä?
02.12.2015 |
Tämä on varmasti todella puhkikaluttu aihe, mutta se napsahti nyt omalle kohdalle ja tuntuu, että tarvitsee hieman tuulettaa omia tuntemuksia johonkin.
Olemme miehen kanssa n 30v ja yhdessä pian 7 vuotta. Lapsia ei ole, eikä näillä näkymin ole tulossa. Tämä oli miehen toive ja vaikka itse ehkä olisin lapsen halunnut, en silti kokenut niin suurta tarvetta hankkia lasta, että olisin halunnut erota. Punnitsin asiaa kauan ja tulin siihen tulokseen, että pystyn elämään ja jatkamaan parisuhdetta.
Nyt olen ilmaissut miehelle haluni mennä naimisiin tulevaisuudessa. Asialla ei ole kiire, eikä minulla ole mitään tarvetta alkaa sopimaan päivämääriä ja kirkkoa varata. Miehen vastaukset ja asiasta käydyn keskustelun perusteella minulle jäi tunne, että mies tuskin haluaa koskaan mennä kanssani naimisiin. Olemme jo kumminkin suhteellisen "varttuneita" ja pitkähkö vakituinen parisuhde takana. Eli mistään hetken huumassa tehdystä hätiköidystä päätöksestä ei olisi kyse. Mies ei omien sanojensa mukaan ole vielä valmis avioliittoon. Koitin kysyä, että miksi hänestä näin tuntuu, mutta en saanut mitään vastausta. "Ei vain tunnu siltä vielä."
Vaikka en itsekään ole vielä hääpukuja sovittamassa, kyllä silti TIEDÄN haluavani hänen kanssaan naimisiin. Mies ei tunnu olevan ollenkaan varma minusta tai meidän suhteesta. Tuleekohan mies ikinä muuttamaan mieltään tästä asiasta? Onko kyse oikeasti vain siitä, että mies ei ole valmis avioliittoon vielä, vai onko vika ns minussa eli ei vain ole valmis avioliittoon MINUN kanssani?
En halua missään tapauksessa painostaa miestä naimisiin. Haluan, että halu ja tahto avioliittoon tulee aidosti häneltä, ei vain minun pakottamana.
Tiedän olevani onneton, jos en pääse naimisiin ja katuvani, jos jään suhteeseen, jolla ei minun silmissäni ole tulevaisuutta. En vain saa miehestä selkoa ja osaa sanoa onko tämä suhde juuri sellainen.
Kommentit (23)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kai siinä pelkästään, ettei toinen halua naimisiin, ole mitään. Mutta jos tulee tunne, ettei toinen olekaan varma, että haluaa yhteisen tulevaisuuden. Tiedän tapauksia, joissa mies ei ole halunnut lapsia eikä naimisiin, mutta kas kummaa, kun on erottu, onkin sitten aika pian halunnut niitä jonkun muun kanssa. En tietenkään väitä, että ap:n mies kuuluisi tähän ryhmään.
Minulla tuli mieleen ihan tämä asia. AP on varmasti katkera, jos mies vaikka 5 vuoden kuluttua rakastuu nuorempaan ja tekee tämän kanssa lapsia. AP:llä tu7lee kiire hankkia uusi ennen kuin hedelmällisyysikä on ohi.
Onko teillä omistusasunto? Onko mies sitoutunut silläkään tavalla sinuun?
Asumme vuokralla. Mies on puhunut asunnon ostamisesta, mutta ei yhteisestä. Hän haluaisi asunnon ostaa yksin, omiin nimiinsä. Tämä myöskin on hieman aiheuttanut pahaa mieltä minulle, koska tämäkin viestittää minulle, että mies ei halua sitoutua minuun.
-Ap
Avioliittoa karsastan, sillä ei mielestäni ole mitään tekemistä rakkauden kanssa, sen merkitys on perusteellisesti tuhottu nyky-yhteiskunnassa, eikä paluuta ole. (Ei homoliittojen takia, ne on hyvä asia.) Naisille on ehkä vaikea ymmärtää miehen näkökulma asiaan, eikä tarvitse kunhan tiedostaa ja hyväksyy että se eriää naisen näkökulmasta. Tuo asuntoasia onkin sitten ihan oikea huolestumisen aihe, aivan toista luokkaa kuin avioliitto.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jos ei ole lapsia niin mikä hyöty tulee avioliitosta? Periminen jos toinen kuolee? Taloudellinen etu pienituloiselle mahdollisessa erossa? Vai onko tässä tosiaan kyse vain statuksesta ystäväpiirissä?
Onpas omituinen näkemys. Kaikkea sitä kuuleekin aina. Miksi ihmeessä lapsia tekevienkään kannattaa oikeastaan? Eihän vanhemmuus ole siitä kiinni mitenkään.
Me, vapaaehtoisesti lapseton pariskunta, menimme naimisiin ihan vain siksi, että haluamme elää loppuelämämme yhdessä ja ajatus avoparina elämisestä on vieras ja outo, saamme kantaa sormuksia, voimme kutsua toisiamme mieheksi ja vaimoksi ja että voimme rakkaimpiemme läsnäollessa lupautua toisillemme kunnes kuolema erottaa ja tulla juridisestikin tunnustetuksi pariksi. Periminenkin on tietenkin tärkeä asia, kumpikin haluaa toisen elämän olevan turvattu jos käy köpelösti, omistamme myös paljon yhdessä. Asioiden hoitaminenkin on muuten helpompaa naimisissa kun voi paljon vapaammin hoitaa niitä toisen puolesta. Yhteistä sukunimeä emme ottaneet, mutta sekin voisi olla yksi peruste.
Sanoisin miehelle, että haluan mennä kolmen vuoden kuluessa naimisiin ja viiden vuoden kuluessa yhden lapsen. Hänellä on kolme kuukautta aikaa miettiä, haluaako hän olla näissä suunnitelmissa mukana.