Tilanneviesti

Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Huoh! Auttakaa tai tsempatkaa, ihan mitä vain!

Vierailija

Olemme olleet yli 10 vuotta naimisissa ja meillä on pari alle kouluikäistä lasta ja ihana koti. Mieheni on ollut jo pidempään todella loppu. Olen ajatellut sen johtuvan kovasta työnteosta. Vapaa-aikaa ei juurikaan ole. Yleensä pitää yhden päivän viikossa vapaata, silloinkin voi joutua illalla valmistelemaan seuraavaa päivää. On myös paljon työmatkoilla. Hän on yksityisyrittäjä. Hän on aina väsynyt, nukkuminenkaan ei auta. Hänen mukaansa mikään ei tunnu miltään. Olen epäillyt, että hän on loppuunpalanut työnteostaan ja lisäksi masentunut.

Nyt ongelman ytimeen. Hän sanoo, ettei rakasta mina enää. On jopa sanonut, että naimisiin meno oli nuorella iällä tehty virhe. Vähän aikaa sitten päätimme, että yritämme saada asiamme kuntoon (siihen asti hän ei edes halunnut saada meidän välejä kuntoon, halusi erota, mutta pelkäsi että näkisi lapsia vielä entistäkin vähemmän ja siksi jäi). Ongelmana on nyt se, että häne ei siis edelleenkään tunne minua kohtaan mitään. Minä koitan kaikin keinoin olla hänelle ystävällinen, mukava, iloinen, rakastava, mitä olenkin silloin kun voin vapaasti olla oma itseni ilman hirveää ahdistusta asiasta. Minusta tuntuu, että hän ei panosta asiaan millään tavalla. Haluaisin seksiäkin niin kovasti, mutta hän ei suostu oikein edes pussailemaan, ei kuulemma halua eikä haluta. Ei tule koskaan itse halaamaan vaikka monet kerrat olen hänelle sanonut kuinka tärkeää se olisi minulle. Jos minä halaan hänkin saattaa halata, mutta itse ei tule koskaan. Pienet käytännön asiat arjessa muistuttavat minua siitä, etten merkkaa hänelle mitään ja se satuttaa. Joka kerta minun täytyy koota itseni, että jaksan taas olla se ainoa avioliittoa koossa pitävä voima. Tiedän, että ilman minun yrittämistäni meillä ei ole toivoa. Mutta en jaksa enää. Tuntuu, että joka kerta jaloilleen nouseminen ja "oman aseman" unohtaminen on vaikeampaa.

Onkohan tässä enää mitään toivoa jäljellä? Itse uskon, että jos/kun mieheni saa itsensä kuntoon (on varannut työterveydestä ajan psykologille), myös hänen tunteensa palautuvat, näin ainakin toivon. Mutta takuita ei ole. Auttakaa minua!

Sivut

Kommentit (20)

Vierailija

Kyllä masennus ja burn out voi aiheuttaa tuollaista että mikään ei tunnu miltään. Tunne voi olla myös aito. Millaista teillä oli ennen kuin työt alkoi kasaantumaan?

Vierailija

Miestäsi vaivaa varmaan burn out. Tue häntä kuntoutumisessa. MUTTA sillä aikaa keskity itseesi, nauti elämästä, liiku, harrasta, tapaa ihmisiä, panosta ulkonäköösi ja avaa silmäsi muulle maailmalle, ei vain kotiin ja mieheesi päin. Ehkä miehesi näin näkee paremmin, mitä hän voi menettää.

Vierailija

Uupumukselta tuo kuullostaa.. eli sinne psykologin juttusille ja varmaan pariterapiakin/ perheterapia voisi tehdä hyvää. Nyt on jostain vähennettävä/ luovuttava. Olisiko vähemmän töitä ja vähemmän kuluja (luovutte siitä talosta ja asutte vaatimatomammin = halvemmin) helpotus? Miehellä olisi pienempi taakka kannettavana? Ja sitten sitä kuuluisaa omaa aikaa eli liikuntaa tms mitä mies aimemin harrasti, siihe on löydyttävä myös aikaa. Miten hän nukkuu? Jos valvoo tai heräilee, se on ihan eka asia josta on aloitettava eli yöuni, sekä määrä että laatu, kuntoon ja tietty ruokavalio yms asiat. Laita mies "seinää vasten" jos hän ei ryhdy toimenpiteisiin hän ei pelkästää menetä lapsiaan ja taloa ja sua vaan myös terveytensä ja sen työnsä. Ja se onnistuu vain niin että hän itse alkaa panostamaan myös itseensä.

Vierailija

Minun mielestäni meillä oli ennen töiden kasautumista ihan hyvä ja mukava elämä. Minun mielestäni miellä oli hyvä olla yhdessä ja rakastimme toisiamme. Miehen mukaan hän ei muista milloin olisi ollut onnellinen minun kanssa. Hän sanoo, että hänen onnettomuutensa johtuu suurimmaksi osaksi minusta. Työtaakka alkoi oikeastaan n. 7 vuotta sitten oikein ryminällä.

ap

Vierailija

Mistä 4 päättelet, että harrasti ennen liikuntaa? Liikunnasta on hänelle todella paljon apua, mutta aikaa ei yksinkertaisesti ole. Nukkuminen on vähän niin ja näin. Välillä ei saa illalla millään unta vaikka olisi rättiväsynyt. Nukkuu myös lähes joka yö huonosti. Ajattelee niin, että hänen täytyy saada ensin itsensä vähän parempaan kuntoon ennen kuin pystyy lähteä parisuhdeterapiaan. 

ap

Vierailija

Itsekin olen töissä meidän yrityksessä. Mutta teen huomattavasti vähemmän töitä kuin mieheni, hän tekee sen varsinaisen työn ja on siitä vastuussa. Minä hoidan kodin ja lapset käytännössä kokonaan.

ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Miä sanoisin heipat ja jatkaisin omaa elämääni.

Niin, kun yh-äitien elämähän on pelkkää juhlaa.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Minun mielestäni meillä oli ennen töiden kasautumista ihan hyvä ja mukava elämä. Minun mielestäni miellä oli hyvä olla yhdessä ja rakastimme toisiamme. Miehen mukaan hän ei muista milloin olisi ollut onnellinen minun kanssa. Hän sanoo, että hänen onnettomuutensa johtuu suurimmaksi osaksi minusta. Työtaakka alkoi oikeastaan n. 7 vuotta sitten oikein ryminällä.

ap


Aika rajua tekstiä kyllä mieheltäsi. 7 vuotta on pitkä aika. Miettisin vaihtoehtona asumuseroa. Siinä näkee aika nopeasti johtuuko olotila yhdessä olemisesta vai jostain muusta. Minusta sinunkaan tehtäväsi ei ole vuosikausia odottaa josko se rakkaus palaisi, samalla kun toinen lyttää sinua koko ajan enemmän ja enemmän.

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Itsekin olen töissä meidän yrityksessä. Mutta teen huomattavasti vähemmän töitä kuin mieheni, hän tekee sen varsinaisen työn ja on siitä vastuussa. Minä hoidan kodin ja lapset käytännössä kokonaan.

ap

Onko tämä järjestely, josta olette yhdessä sopineet ja sitoutuneet, vai onko se kenties sellainen, mihin olette ajatuneet ja ajan kanssa sopeutuneet (tai olleet sopeutumatta)?

Niin usein sellainenkin, mistä on ns. sovittu joskus, ei enää tunnukaan toisesta osapuolesta, tai kummastakaan, ajan kanssa oikealta tai reilulta. Tuntuu, että itse tekee paljon enemmän, helposti kummastakin voi tuntua, että "minä teen kaiken, eikä tuo toinen tee mitään", vaikkei se ulkopuolelta katsottuna olekaan ollenkaan niin.

Vierailija

Meidän työjärjestely on pitkään ja hartaasti suunniteltu ja käytännön kannalta erittäin toimiva. Nyt kun mies, hänen sanojensa mukaan, alkanut olemaan rehellinen itselleen (ettei rakasta ym.) ja eromahdollisuus alkoi tulla todeksi hän on välillä sanonut, että ehkä minun pitäisi alkaa taas opiskella.

ap

Vierailija

Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miä sanoisin heipat ja jatkaisin omaa elämääni.

Niin, kun yh-äitien elämähän on pelkkää juhlaa.

Juu, ehdottomasti kannattaa roikkua väkisin miehessä joka ei rakasta. Muutenhan joutuisi ehkä ottamaan vastuuta omasta elämästä.

Vierailija

Ja kommenttina tuohon "rajua tekstiä mieheltä", niin kyllä, erittäin rajua ja musertavaa. Sanoo, että on alkanut olemaan itselleen rehellinen. Ja kysyy, että haluaisinko mieluummine, että valehtelee. Enkä tietenkään halua vaikka välillä tuntuu, että olisi helpompi kestää kun valehtelisi edes välillä.

Pitkään olen tuntenut itseni laiminlyödyksi. Mutta ole aina vain ajatellut, että johtuu suuresta työmäärästä ja uupumuksesta. Että kyllä se siitä vielä helpottaa. Mutta nyt tosiaan tulleet nämä puheet, jotka tavallaan näyttää kaikki ne tuntemukset omasta mitättömyydestä toteen :( Tuntuu, että nyt ne ovat totta kun aikaisemmin ne olivat minun pään sisällä olevia omia ajatuksiani.

ap

Sivut

Uusimmat

Suosituimmat

Uusimmat

Suosituimmat