Tunnetko ketään joka olisi ollut vaikeasti masentunut mutta täysin parantunut siitä?

Kyllä, minä itse. Se tosin vaati yli vuosikymmenen ajan hoitoa ja työtä, mutta nykyään olen melkolailla normaali, opiskelen ja käyn osa-aikatöissä. Toki minullakin on aina välillä huonompia kausia, mutta ei enää yhtä pitkäkestoisina tai voimakkaina kuin ennen, ei vaikuta merkittävästi enää toimintakykyyni esimerkiksi töissä, koulussa toki vähän vaikeampaa, kun pitäisi kotonakin tehdä omatoimisesti asioita.

Minä itse. Yksi lääkäri määritteli että masennukseni oli vaikean ja keskivaikean välimaastossa, toinen oli jo laittamassa osastohoitoon koska en enää selvinnyt arjesta. Selvisin masennuksesta parissa vuodessa lääkityksellä ja keskusteluilla psyk.sh:n kanssa. Entiselleni en tietenkään palannut, mutta mielestäni elämä on jälleen elämisen arvoista nyt kun siihen vihdoin on päässyt kunnolla kiinni.

En osaa sanoa mikä tilanteessasi auttaisi, mutta toivon silti voimia ja parempaa.

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, minä itse. Se tosin vaati yli vuosikymmenen ajan hoitoa ja työtä, mutta nykyään olen melkolailla normaali, opiskelen ja käyn osa-aikatöissä. Toki minullakin on aina välillä huonompia kausia, mutta ei enää yhtä pitkäkestoisina tai voimakkaina kuin ennen, ei vaikuta merkittävästi enää toimintakykyyni esimerkiksi töissä, koulussa toki vähän vaikeampaa, kun pitäisi kotonakin tehdä omatoimisesti asioita.

Jaksat siis käydä aina töissä vaikka olisikin huonompi kausi? Haluaisitko kertoa tarkemmin hoidosta, minkä itse koit toimivimmaksi? Söitkö ja syötkö nykyään lääkkeitä? Onko toiveajattelua että voisin parantua ilman lääkitystä?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Kyllä, minä itse. Se tosin vaati yli vuosikymmenen ajan hoitoa ja työtä, mutta nykyään olen melkolailla normaali, opiskelen ja käyn osa-aikatöissä. Toki minullakin on aina välillä huonompia kausia, mutta ei enää yhtä pitkäkestoisina tai voimakkaina kuin ennen, ei vaikuta merkittävästi enää toimintakykyyni esimerkiksi töissä, koulussa toki vähän vaikeampaa, kun pitäisi kotonakin tehdä omatoimisesti asioita.

Jaksat siis käydä aina töissä vaikka olisikin huonompi kausi? Haluaisitko kertoa tarkemmin hoidosta, minkä itse koit toimivimmaksi? Söitkö ja syötkö nykyään lääkkeitä? Onko toiveajattelua että voisin parantua ilman lääkitystä?

Jaksan kyllä käydä töissä huonompina kausina, sille varalle on lääkitys, mutta vakituista yhtäjaksoista lääkitystä ei ole enää ollut pariin vuoteen.


Hoidot kestivät yhteensä noin 13 vuotta ja siihen sisältyi oikeastaan kaikkea mahdollista terapiasta pidempiin ja lyhyempiin osastohoitojaksoihin. En osaa oikein siitä sekamelskasta eritellä yhtä toimivaa hoitomuotoa, luulisin että ne kaikki yhdessä auttoivat enemmän kuin joku yksittäinen asia. Toki on sitten asioita hoitojen ulkopuolella, jotka auttoivat todella paljon, mulle ne olivat kirjoittaminen, lukeminen ja ratsastus. Tosin ratsastuksesta luovuin muutamaksi vuodeksi pahimman kauden aikana, mutta muuten olen hyvin pitkälti touhunnut hevosten kanssa koko ikäni ja se on ollut mulle korvaamaton henkireikä. Minua kiusattiin todella pahasti koulussa ja ainoa asia minkä takia jaksoin sinne silti mennä joka päivä oli se tieto, että koulun jälkeen pääsee sitä kaikkea karkuun tallille.

up

Tunnen. Kesti 20 vuotta ja tuhosi peruuttamattomasti asioita elämästään, mutta elää nyt onnellista elämää. Tosin kaikkea ei ole saanut korjatuksi, mutta on hyväksynyt asian, eikä vaivaa häntä.

Mieheni. Oli kaamosmasennusta joka syventyi vakavaksi masennuksesti vähän tapaamisemme jälkeen. Kaikkia lääkkeitä oli ji aiemmin kikeiltu joten siitä en tiedä. Puoli vuotta oli saikulla ja sitten palasi töihin. En muista kauan oli töistä pois ennen tapaamistamme. Pari vuotta ehkä. Nyt tulee 9v. Lääkkeet edelleen mutta ei ole masentunut enää. Huono itsetunto yms on mutta itsekin sitä mieltä
että kaikki ok. Tsemppiä. Meillä myös lastentulo auttanut pääsemään siitä omanolon tuijottamisesta.

Itselläni on samoja asioita mielessä. 7 vuotta ensimmäisestä diagnoosista ja edelleen mennään aika synkissä vesissä. Aloitin uudessa työssä keväällä ja syksyllä masennus paheni taas vaikeaksi ja siitä asti olen ollut sairaslomalla :( hitto taasko kaikki alkaa alusta?

Minä. Kärsin lähes koko lapsuuteni ja nuoruuteni vakavasta, kroonisesta masennuksesta (nuori olen vieläkin, 20). Lääkkeet lopetin vajaa vuosi sitten kokonaan. Mikään lääke ei tuonut masennukseeni helpotusta. Positiivisten asioiden tapahtumasarja elämässäni suurten pettymysten jälkeen oli se suurin asia, joka vaikutti paranemiseeni, sillä siitä sain voimaa yrittää edes vähän, ja kun sain aikaan vähän edistystä niin taas jaksoi hieman enemmän jne. Jännityksellä odotan seuraavaa ns."huonompaa kautta" elämässäni, miten tulen jaksamaan, mutta tällä hetkellä usko itseen on huipussaan ja olen elämässäni todella onnellinen enkä usko että sairauteni saa enää minusta niin pahasti otetta kuin ennen. Tähän ei ole syynä mitkään ulkopuoliset tekijät enää, vaan olen tässä vuoden aikana kasvattanut itsestäni todella itsevarman ja pärjäävän ihmisen. Hyvä puoli minussa on aina ollut, että kun oivallan jotain niin saan todella nopeita tuloksia aikaan ja olen aina tarkkaan tutkinut omia mielen liikkeitäni, eli itsetuntemukseni on tosi hyvä. Olen lapsesta asti käynyt psykologilla säännöllisesti. Minulle vain yksinkertaisesti riitti tämä paska ja jätän sen taakseni vaikka sairaus tulee aina varmasti tavallaan seuraamaan minua...

Mulla tuli synnytyksen jälkeinen masennus esikoisen synnyttyä reilu 10 v sitten. Yritin kahdesti itsemurhaa, olin suljetulla hoidossa yhteensä 3 kk, kuntoutustuella pitkään. Toipuminen kesti 3-4 vuotta. Nyt taas jo vuosia terveenä, töistäni ja elämästäni nauttivana. 

Itseni. Useita kymmeniä sairaalahoitoja takana samoin kuin itsemurhayrityksiä, lääkityksiä ja terapiaa. Mua auttoi eniten sähköhoito.  Masennukseen ja siitä toipumiseen meni noin 18vuotta. Nyt olen pari vuotta ollut "kuivilla". Olen eläkkeellä mutta käyn osa-aikatyössä. Ja nykyisin koen olevani onnellinen.

Mun mies.Pari vuotta sitten yritti parikertaa itsemurhaa,oli pakkohoidossa ja sai diagnoosiksi psykoosioireinen masennus.Oli osastolla 2.5kk:tta,jonka aikana sai sähköhoitoa ja sen vaste oli todella hyvä.Palasi työelämään 8kk:n päästä osastolle pääsystä.Syö edelleen masennuslääkkeitä mutta tosi pienellä annostuksella ja on pystynyt elämään normaali elämää.Notkahduksia on,kevät varsinkin vaikeaa aikaa mutta on päässyt niistä hyvin yli.

Minä itse. Olin vaikeasti masentunut ikävuodet 13-18. Kävin läpi useat eri lääkitykset, terapiat ja osastojaksot. En tiedä itsekään mikä lopulta sai minut parantumaan mutta iso syy oli ainakin sillä että luovuin energiasyöpöistä ihmissuhteista ja uskalsin vihdoin olla rehellinen itselleni. Terapiassa minulla oli myös tapana aina valehdella oloni paremmaksi tai puhua muusta kuin niistä kipeimmistä asioista joten siksikin olin ehkä kuin kauan masentunut.byt olen 25, minulla on ammatti, työ ja avomies. Siitä voi selvitä. Pitää myös ymmärtää ettei katkeruus auta mitään eikä kärsimyksistä saa mitään hyvitystä ellei itse tee mitään.Pitkään olin katkera koulukiusaamisesta ja muusta paskasta, kunnes tajusin että siitä ei ole hyötyä vaan ainoastaan haittaa minulle itselleni.

Itse olin vakavasti masentunut, lisänä diagnosoitiin vaikea paniikkihäiriö (joka olikin kaikista pahinta), yleistynyt ahdistuneisuushäiriö sekä epävakaa persoonallisuushäiriö. Pakkoajatuksia ja itsetuhoisuutta, elämä oli kauheaa joka päivä koska olin varma että kuolen (paniikkikohtauksia noin 7x illassa) ja samalla halusin kuolla. Revin tukkaa päästä ja itkin ja huusin joka ilta. Osastolla kerkesin piipahtaa ja kaksi vuotta söin monia eri psyykelääkkeitä ja rauhoittavat oli käytössä kokoajan. En käynyt töissä enkä koulussa enkä missään, olin vain kotona koska minnekään ei kyennyt lähteä. Pelkäsin että teen itselleni jotain jos lähden ja elämä oli todella pimeää, ilman mitään toivoa. 

Lopulta kävi niin, että määrättiin lisää lääkkeitä ja kuppi kaatui lopulta. Lopetin kaiken seinään ja päätin että ei enää lääkkeitä, ei psykologeja ja terapeutteja, pakko vain yrittää oppia elämään asian kanssa. Nyt tästä on kulunut parisen vuotta, mutta tänä päivänä en kärsi masennuksesta enkä paniikkikohtauksista. Itse ajattelen että "hyväksyin" asian ja jotenkin pääsin ongelmien yli. Koen olevani onnellinen ja onnekas, työelämässä ja tasapainoinen ihminen tätä nykyä. 

Anteeksi pitkä romaani mutta aina on toivoa! 

Toivoa on! :) Olen toipunut vaikea-asteisesta psykoottisesta masennuksesta. Olen elänyt onnellista ja tasapainoista elämää parantumisen jälkeen jo 10 vuotta. Elämä kolhii vieläkin, mutten ota sitä kovin vakavasti.

Mä oon 24-vuotias, oon ollut teinistä lähtien enemmän tai vähemmän masentunut, mukana on koko ajan ollut syömishäiriö jonkin tasoisena.

Mikään ei auta. En jaksa edes yrittää.

Oon miettinyt onko mun aivokemiassa jotain, minkä takia oon masentunut.

Tunnen. Nykyään hän on alansa töissä, täyspäiväisesti, terve.

Minä myös olen yksi "selviytyjä". Kärsin vakavasta masennuksesta n. 5 vuotta, sekä olin maanis-depressiivinen. Nykyään olen jo parin vuoden ajan voinut hyvin, enkä syö mielialalääkkeitä. Olen normaalissa työelämässä. :)

Paraneminen oli rankkaa, maanisten vaiheiden aikana kun tuli tehtyä kaikenlaista tyhmää. Raha-asiani kusin pahasti ja menetin monta ystävää. Mutta kun hoidin kaikki pikkuhiljaa kuntoon, stressitasot laskivat ja elämä alkoi näyttää valoisammalta. :)

Täällä myös yksi toipunut. Olin todella sairas reilu parikymppisenä (itsemurhayrityksiä, suljetulla kuukausikaupalla, sähköshokkeja etc), mutta paranin terapian ja lääkityksen avulla. Nyt nelikymppisenä on tutkinto, töitä ja perhe (kaikkein tärkein osatekijä on lapset!) ja olen onnellinen. Uupumus iskee säännöllisin väliajoin ja muistin kanssa on vaikeuksia, mutta masennuksesta en ole tuon todella vaikean kauden jälkeen kärsinyt. Toivoa on, tsemppiä!

Tunnen. Olin lievästi masentunut pitkään teini-ikäisenä ja isojen elämänmuutosten (opiskelujen aloitus, omilleen muuttaminen, perheongelmat jne.) myötä tila huononi ja diagnosoitiin vaikea masennus ja ahdistuneisuushäiriö. Aloitin lääkkeet ja terapian, eikä se aluksi auttanut enkä edes päässyt sängystä ylös kuukausiin. Pikkuhiljaa alkoi kuitenkin hellittää ja kahden vuoden jälkeen lopetin lääkkeet, ja nyt kaksi vuotta lopettamisen jälkeen olo on parempi kuin muistan koskaan olleen. Teen gradua, sunnittelen jatko-opintoja ja haaveilen urasta ja perheestä, eli olen ihan "työkykyinen ja tasapainoinen".

Tiedän, että masennus kulkee suvussani (isäni on masentunut, alkoholisoitunut ja täysin erakoitunut) ja lääkärit arvelevat, että mulla tosiaan on siihen voimakas taipumus ja aivokemialla on osansa, eli mahdollisesti masennus voi alkaa taas oireilla myöhemmin. Mutta se aika koittaa sitten kun koittaa ja sitten aloitan taas lääkityksen, nyt menee hyvin! Tsemppiä!