Miten voi vieläkin satuttaa?
Olen onnellinen kahden lapsen äiti, elän tasapainoisessa parisuhteessa (tarkoittaen että välillä räiskyy ja paukkuu, mutta tietäen että turvallinen syli ei häviä). Olen mieluisassa työssä, terve, ja niin on perheenikin. Sopivassa suhteessa lapsia, työtä ja vapaa-aikaa. Mitään ei siis pitäisi olla vialla?
Olin nuorena kiusattu. Kovassa yläasteiässä sain osaksi henkistä julmuutta, väheksyntää ja puukotusta. Ei fyysistä, vaan sellaista - ollaan kavereita, mutta hetken päästä vedetäänkin matto alta. Minä tyhmä ja sinisilmäinen, yhä vain uskoin siihen ystävyyteen, kunnes sain naamani päin kuulla olevani koira, ruma ja tyhmä... Niin helvetin ruma, miten voi olla...
Onhan tässä tuosta ajasta jo reilut 15 vuotta, ja luulin selvittäneeni noita mörköjä. Itsetuntoa oli olevinaan, koin saavuttaneeni jotain mahtavaa (ja niin olenkin, PERHEEN joka rakastaa). Luulin että olen jo kaukana noista ajoista, se oli vain nuoruutta ja sen kipuja...
Eilen kuulin sitten pitkästä aikaa kahdesta noista sen ajan ystävistä. Yhdessä soittivat, kuulumisia... Luulevat että olen vissiin unohtanut, ovat niin ystävällisiä, ja loppupeleissä minun joustaessa, emmehän me missään riidoissa ole toisistamme kasvaneet. Itse vain ehkä opin arvostamaan itseäni enkä enää sen kummemmin ole halunut yhteyttä pitää. Mutta ne äänet, ne naurut, heidän muistelmansa muka niistä hauskoista ajoista.
Eilisestä saakka olo on ollut tosi halju, itkettää, elän siinä elämässä kuin 15v sitten. Olen taas ruma, olen taas niin mitään sanomaton. Miten ihmeessä noilla " ystävillä" on niin voimakas vaikutus. Miten he vuosien takaa onnistuvat vieläkin vaikuttamaan olemaani ja kokemaani itsestäni? Miten ihmeessä voi unohtaa...
Noiden ns ystävien kanssa ja ihan rehellisesti kertoa miltä tuntuu. Ja ehkäpä kysyä sitäkin miksi silloin 15 v sitten niin kävi, ja sanoa ettet ole unohtanut ja olet kärsinyt siitä....