Kun lapsi haluaa sanoa isäpuoltaan isäksi, mutta kutsuu biologista isää etunimeltä?

Ei siinä mitään outoa ole, kysykää vaikka lapselta haluaako kutsua isäpuolta nimellä vai iskäksi.

kun kerran bio isä on niin vähän ollut lapsen kanssa tekemisissä.



mutta ehdottaisin tapaa, että lapsi kutsuisi vaikka bio isä Teppoa "teppo-isäksi" ja mattia joko matti- isäksi tai isäksi.

bio isä ei välttämättä pidä siitä että Mattia sanotaan isäksi. vaikka asiat ovatkin teillä nyt noin, niin joka tapauksessa bioisä on bioisä. ainakin lapsen pitää tietää se että tämä teppokin on hänen isänsä, kutsuupa hän sitäsitten miten haluaa.

ehkä kannattaa myös keskustella asiasta bioisän kanssa.

Mielestäni voisitte keskustella asiasta lapsen kanssa ja lähinnä niin, että haluaako lapsi kutsua tätä "Mattia" isäksi. Lapsi on jo tehnyt selväksi ettei halua bioisää kutsua isäksi joten sitä on mielestäni enää turha sotkea tähän. Kyllä varmaan lapsi perimänsä ymmärtää, mutta "Olet alkanut kutsua Mattia isäksi, muistathan että sinulle on myös OIKEA isä, mitäs aijot nyt tehdä, kutsutko molempia sitten isäksi vai mitä, oikealle isälle voi tulla paha mieli jos kutsut vain Mattia isäksi jne..." olisi turhaa lapsen syyllistämistä.

Miksi äidin miestä pitäisi kutsua isäksi? Siis jos lapsi haluaa...No, meillä lapset haluaa paljon sellaista, mitä eivät voi saada. Lapset nyt eivät vaan voi valita vanhempiaan. Äiti (ap) olisi voinut aikoinaan valita lapselleen kunnon isän, mutta ei sitä tehnyt. Piste.

tässä tapauksessa lapsi voi hyvin kutsua sosiaalista isäänsä isäksi. Bioisä on omalla valinnallaan tittelinsä menettänyt eikä mun mielestä asiasta hänen kanssaan tarvi sen kummemmin edes keskustella.



Minun esikoiseni kutsuu sosiaalista isäänsä etunimellä, mutta hänen biologinen isänsä on pysynyt kuvioissa mukana koko ajan. Kun menin mieheni kanssa yksiin, lapsi kysyi, että miksi hän miestäni kutsuu, että kutsuuko hän tätä isäksi. Mä vastasin, että et, kun sulla on jo isä. Sun lapsella ei "isää" ole ollut ennen kuin uusi miehesi tuli kuvioihin mukaan.

En tosiaan haluaisi usuttaa lasta kutsumaan biologista isäänsä isäksi, sillä asiasta tosiaan on lapsen kanssa keskusteltu, ja lapsi vaikutti jopa hieman ahdistuneelta ajatuksesta, että hän kutsuisi bioisää isäksi. Enkä kyllä ihmettele. Lapsihan eli yli 6 vuotta tuntematta tätä ihmistä (isäpuoli tuli kuvioihin mukaan lapsen 3v syntymäpäivän tienoilla), ja tämänkin jälkeen he ovat tavanneet ehkä keskimäärin 3 tuntia kuukaudessa. Joskus voi mennä 1,5-2 kk ilman mitään yhteydenottoa. On luonnollista, ettei mitään kovin syvää tunnesidettä ole missään vaiheessa ehtinyt syntyä bioisää kohtaan, vaikka lapsi silminnähden nauttiikin tapaamisista isänsä kanssa. Itse olen tyytyväinen, että lapsi saa tuntea bioisänsä, ja että heillä on jonkinlainen suhde. Tärkeämpää minusta on, että silloin kun nähdään, nähdään isän omasta halusta ja silloin on mukavaa ja hauskaa yhdessä, ei niin, että isä "väkipakolla" raahautuu täyttämään tapaamisvelvollisuutta useammin...Mutta siis suhteen ollessa mikä on, ymmärrän hyvin, että lapsi vierastaa ajatusta kutsua tätä suhteellisen tuntematonta ihmistä isäkseen.



Sen sijaan minusta lapsen pitäisi antaa kutsua isäpuolta isäksi, jos hän kokee siihen tarvetta. Isänpäiväkortit ja askartelut on jo pitkään mennyt tälle isäpuolelle, ja isänähän mieheni lapselle arjessa onkin. Minun käy lasta jopa vähän sääliksi, kun ajattelen, että hän jotenkin salaa, selkämme takana, on kutsunut miestäni iskäksi, ihan kun ei "uskaltaisi" kutsua miestä isäksi läsnäollessamme, vaikka haluaisi...Puhuimme tästä miehen kanssa, ja ajattelimme, että ehkä olisi hyvä puhua asiasta lapsen kanssa suoraan. Niin, että mieheni puhuisi, mutta minäkin olisin läsnä. Mies voisi sanoa lapselle jotain sen tyyppistä kuin "Tiedäthän, että rakastan sinua ja olet minun lapseni. Jos haluat, voit ihan hyvin kutsua minua isäksi, ja olen siitä tosi ylpeä. Mutta muistathan, että Teppo on myös isäsi, biologinen isäsi ja välittää sinusta myös tosi paljon. Sinulla on kaksi isää, mutta toki saat kutsua heitä juuri niin kuin haluat".



Minusta lapsi saa itse päättää miksi kutsuu ketäkin. On tietenkin tärkeää vahvistaa hänen suhdettaan bioisään, mutta toisaalta haluamme antaa hänelle oikeutuksen tunteisiinsa, jotka varmasti ovat voimakkaampia isäpuolta kohtaan. Lapselle ei saa tulla syyllinen olo siitä, että rakastaa isäpuolta enemmän, sillä se on täysin aikuisten valinnoista - lähinnä bioisän omista - kiinni, että hän on juurtunut ja leimautunut isäpuoleen isänä, ei bioisään. Vanhemmuus kun ei ole biologiaa, vaan sitä, kuka lapsen kasvattaa. Lapselle ei saisi tulla siitä syyllinen olo, että hän haluaa kutsua isäksi mieltämäänsä ihmistä isäksi. Bioisä voi toki tästä pahastua, mutta siinä vaiheessa hänen ehkä tulisi katsoa peiliin.



ap

Meillä oli lähes samanlainen tilanne eli lapsi kutsuu isäpuolta isäksi ja bioisää etunimellä. Me emme ole asiasta tehneet ongelmaa. Lapsi kyllä tietää kuka on se biologinen isä, mutta isäpuoli on kuitenkin hänelle enemmän isä.



Hän teki isänpäivä lahjankin aina isäpuolelle. Kasvaessaan isommaksi hän alkoi tehdä samanlaisen myös bioisälleen ja nyt teini-iässä kutsuu isäpuolta etunimeltä ja bio-isää isäksi (ovatkit viime vuosina olleet enemmän tekemisissä). Turvautuu kuitenkin aina tähän isäpuoleen, kun on ongelmia ja muulloinkin.



No, meillä on kaikki lapsetkin siskoja ja veljiä emmekä erottele lapsia toisistaan puolikkaiksi. Tämän kokee vieraammat ihmiset ongelmaksi (ainakin kommentoivat isänimitystä ja sisko/veli nimityksiä, pitäisi aina muka laittaa se puoli mukaan), mutta meille kaikki lapset on samanarvoisia.

Teette noin ja sillä hyvä. Se on ihan sama mitä muut ajattelee, tärkeintä tässä on lapsi ja hänen tunteensa.

minulla on 2 serkkua (siis oikeasti serkkupuolta), joiden isä erosi heidän äidistään, kun lapset olivat 1 v ja 3 v. Äiti oli alkoholisti ja isä sai lasten huoltajuuden. Eli lähtötilanne oli aika sama kuin teillä. Tätini tuli kuvioihin vuoden päästä erosta.



Minun tätini on siis hoitanut lapsia pienestä asti ja häntä on se, jota kutsutaan äidiksi tai mammaksi. Myöhemmin syntyi pari lasta lisää uusioperheeseen.



Minusta lapsen pitäisi saada tässä tilanteessa päättää, ketä hän pitää äitinään/isänään. Biologia ei tee kenestäkään oikeaa isää tai äitiä vaan se oikea rakkaus ja kiinnostus lapseen.



Onnea perheellenne!

Tässä nyt on kysymyksessä hieman eri asia kuin se, että lapsi haluaisi syödä karkkia joka päivä tai valvoa kahteentoista kouluiltana. Tietenkään lapsen ei pidä antaa tehdä kaikkea, mitä haluaa, mutta aika ontuvaa on vetää sitä pointtia tähän keskusteluun. Eikö adoptiolapsikaan saisi kutsua adoptiovanhempiaan isäksi ja äidiksi?



Meidän tapauksessa BIOISÄ ITSE VALITSI häipyä lapsensa elämästä ja olla olematta tälle isä. (Samoin kuin adoptiolapsen biologiset vanhemmat valitsevat luopua lapsesta ja antaa lapsen muiden kasvatettavaksi). Ei kai lapsi voi tuntea vierasta ihmistä vanhemmakseen? Siis sellaista, joka ei koskaan vanhempi ole lapselle ollut...Sen sijaan uusi mieheni on sitä ollut jo useamman vuoden kaikin tavoin. Hän on ehkä paras isähahmo, jota olen koskaan tavannut.

Eikö lapsi siis saisi tuntea (ja siksi haluta kutsua) isäkseen ihmistä, joka isän virkaa hänen elämässään toimittaa. Ja hyvin toimittaakin. Ainoa, mikä tässä meidän tapauksessa eroaa puoliadoptiosta on se virallinen puoli, siis se, ettei mieheni ole "paperilla" lapsen isä (oheishuoltajuuden hakemista muuten suunnittelemme koko ajan, bioisällä ei huoltajuutta ole).



Ja sitten tuohon kommenttiin, että minä olisin voinut valita lapselleni kunnollisen isän. No jaa, voihan sitä naista aina syyllistää miesten selkärangattomuudesta ja vastuuttomuudesta. Oli aika vaikea tietää, että mies on vastuuton isä ja kumppani, ennen kuin tuli petetyksi ja pienen lapsen kanssa yksin jätetyksi. Ihmiset ja elämä kun voivat yllättää (sinutkin vitonen joskus). Ja sanottakoon nyt vielä, että lapsi ei ollut suunniteltu, ja ehkäisystäkin huolehdittiin, se vain petti. Että siinä mielessä en valinnut mitään isää lapselleni...

Ja vielä sanottakoon, että tästä kokemuksesta viisastuneena valitsinkin sitten seuraavan kumppanini todella tarkasti ja lapselleni tämän maailman parhaan isäpuolen "puuttuvan isän" tilalle. Nytkö lapsi ei saa kokea ja kutsua tätä ihmistä isäkseen, vaan väkipakolla tuputtaisimme lapselle isänä ihmistä, joka lapsen hylkäsi ja nykyäänkin on kiinnostunut olemaan lapseen yhteydessä hyvin harvakseltaan. Ja minkäköhän takia? Siksi, että vielä tänä päivänäkin jotkut ihmiset ajattelevat, että vanhemmuudeksi riittää lapsen siittäminen?

väkipakolla tuputtaisimme lapselle isänä ihmistä, joka lapsen hylkäsi ja nykyäänkin on kiinnostunut olemaan lapseen yhteydessä hyvin harvakseltaan. Ja minkäköhän takia? Siksi, että vielä tänä päivänäkin jotkut ihmiset ajattelevat, että vanhemmuudeksi riittää lapsen siittäminen?

Tuo miehesi keskustelu kuulostaa hyvältä, ei ollenkaan syyllistämiseltä. Mukava lukea näin tervejärkistä suhtautumista asiaan (siinä oli joku toinenkin hyvä esimerkki).

Itselläni on ollut juuri tämä yllä kuvaamasi tilanne. Vanhempani erosivat kun olin pieni. Itselläni ei mitään muistikuvaa isästäni siltä ajalta kun olivat yhdessä. Jäin äidilleni joka löysi uuden miehen parin vuoden päästä. Isäni löysi myös uuden vaimon ja sekä isälleni että äidilleni syntyi uusia lapsia. Sisarpuoliani. Ja nimenomaan puolia. Minä asuin äidilläni jolla oli joku ihme tarve pitää kynsin ja hampain kiinni biologiastani. Välillä meni vuosia (!) ettten nähnyt tai kuullut (hän ei koskaan soittanut) isästäni. Kuitenkin isälle piti lähettää isänpäivä- ja joululahjat! Siinä sitten pähkäiltiin kun kaupat oli täynnä "maailman parhain isä" -kortteja eikä niitä voinut lähettää. Itse jos olisin saanut päättää en olisi lähettänyt mitään. Minulla oli myös isäni sukunimi, eri mikä muulla perheelläni. Isovanhemmista piti tarkkaan muistaa kuka on kenenkin mummi ja pappa. Tämä näkyi myös esim. joululahjoissa. En kuulunut isäpuoleni sukuun joten heille olin kuin ilmaa. Joku lahjajuttukin voi nyt aikuisena kuulostaa naurettavalta, mutta lapselle se on iso asia mistä kyllä ymmärtää, että ei kuulu joukkoon.

4