Huoltajuudesta käräjöiminen...miten käy?

Suunnittelen (salaa) eroa ja pähkäilen asiaa mielessäni...Mieheni tuntien asiasta tapallaan ja kovaa. Minä haluan lapset itselleni ja epäilemättä myös mieheni...

MINÄ MINÄ MINÄ! Entäs ne lapset ja LASTEN ETU!



Vaikka ette enää lastenne toista vanhempaa rakasta, on lapsilla oikeus molempiin vanhempiinsa.



ONKO LAPSEN ETU, ETTÄ TOINEN VANHEMMISTA KYNSIN HAMPAIN HALUAA LAPSET ITSELLEE, KUN TOINEN ON VALMIS VUOROVIIKKOIHIN? Anteeksi vain, mutta minusta haiskahtaa elatusmaksujen kalastelulta.



JUU, KAIKISTA PARAS OISI OLLA EROOMATTA JA ELÄÄ SOVUSSA JA HAKEA TASAPAINOA PARISUHTEESEEN, luonnonllisesti se ei aina ole mahdollista. EROTILANTEESSA PARAS OISI LASTEN KANNALTA KUN LAPSET SAISI ASUA AINA SAMASSA KODISSA JA VANHEMMAT VAIHTAISI KOTEJA VIIKOITTAIN. Tiedän, mahdotonta aikuisten mielestä.



TOKI NÄMÄ RATKAISUT TEHDÄÄN AINA KULLOISENKIN TILANTEEN MUKAAN.

Ja haluaisinpa olla näkemässä kun sinä mahdollisen avioeron jälkeen vaihdat kotia viikoittain! Lapset on sopeutuu - aikuiset ei (ja näin sen kuuluu ollakin). Jokainen voi sitten aikuisena tehdä elämästään juuri sellaisen kuin haluaa.

Tappeli oikeudessa meistä lapsista. Siitä jäi olo ettei meistä välitetty. Oltiin sodankäynnin välineitä.



Jos itse eroan, en taistele lapsistani. Ne kuuluu minulle yhtälailla kuin isälle. Olen tehnyt miehelleni selväksi ennenkö lapsia hankittiin että on vastuussa heistä tasapuolisesti. En omi heitä.



Minua ahdistaa erolapsien puolesta riitatilanne. Ymmärrän jos toista ei kiinnosta lapsi, mutta jos molemmat haluaa olla lapsen luona ja häntä rakastetaan niin en käsitä oikeusriitoja.

Avioero on tarpeeksi paha stressi muutenkin lapsille ja sitten vielä itsekkäät vanhemmat alkavat tapella lapsista! Minun sukulaisperheessä on juuri näin ja mielestäni kumpikaan vanhemmista ei ansaitse lapsia. Lapset ramppaa psykiatrien luona ja kumpikin vanhempi vain syyttää toista ja jatkaa tappelua!

ensisijainen huoltaja, ellei kyseessä ole vielä rintaa syövä lapsi. Vuoroviikkojärjestelmä on tutkitusti havaittu parhaaksi vaihtoehdoksi, jos vanhempien kasvatusmenetelmät ovat samanlaisia ja asutaan lähekkäin.

Huonoina aikoina mietin kovastikin eroa, mutta aina päädyn jäämään juuri lasten vuoksi. Mies on sanonut, että lähde yksin ja lapset jää. Mutta olen ollut esikoisen syntymästä saakka kotona, enhän kerta kaikkiaan voi jättää lapsia.



Edellä kirjoittaneet, miten neuvoisitte ratkaisemaan asian jos ero oikeasti tulisi ja molemmat haluaa lapset? Luopuisinko lasten vuoksi eli antaisin heidän jäädä isälleen. Lähellä asumisen mahdollisuutta ei ole, joten minusta tulisi etä-äiti. Tiedän myös sen, että miehelle ei soveltuisi joka toinen viikonloppu tyyli vaan siitäkin täytyisi tapella. Samoin kaikista juhlapäivistä.



Kuka lapset ansaitsee, kuka sen määrittelee?



Olen itse eroperheestä ja viimeinen mitä haluaisin, olisi se että lapset joutuisivat kokemaan saman. Mutta aina se mitä toivoo, ei käy toteen. Elämä vie.

Kun lapset ovat vielä kotona, ei ole päiväkotia, eskaria yms. kaveripiiriä vielä kertynyt.



t. 7

kun en kyseistä tutkimusta ole tehnytkään. Oleellista lienee se, että lapsi voi vaivatta käydä samaa päiväkotia / koulua, harrastuksiin pääsee helposti ja kaveripiiri pysyy samana.

Onko teidän mielestä 8 km matka, jonka ekaluokkalainen kulkee helposti?

vanhempien keskenään sopima asia.

miltä lapsista tuntuu kun vanhemmat tappelee, ei hyvältä varmaankaan



Salomonin tuomio, halkaistaan lapset.



Tyhmiä aikuisia olette, miettikää lapsen kannalta asiaa, älkääkä omaltanne, itsekkäät aikuiset, hävetkää

Ei siinä helvettiä tarvita.



Ja mahdat olla melkoisen tunnekylmä ihminen, kun haluaisit olla näkemässä toisten ihmisten eron. Oletko itse kokenut eroa? Tuskin, sillä en usko, että moista toivoisit kenellekään silloin.



Huomasitko sivulauseessa (se normaalilla kirjoitettu), että mainitsin aikuisten pitävän muuttoa vuoroviikoittain mahdottomana. Mikään ei ole OIKEASTI mahdotonta, ellei siitä sellaista tee. TOKI MYÖNNÄN; ETTÄ ITSEKIN SUHTAUDUN SKEPTISESTI KO: JÄRJESTELYYN. Lasten kannalta se oisi kuitenkin luultavasti erotilnteessa paras.



Kirjoitat myös, että jokainen voi aikuisena tehdä elämästään sellaista kuin haluaa. Eikö aikuisen tehtävä vanhempana ole tehdä lastensa elämästä mahdollisimmn turvallista (enkä tässä nyt tarkoita pumpuliin suojaamista tai olla tuottamatta pettymyksiä)?



ps. olen itse avioerolapsi, joten perspektiiviä on siitä vinkkelistä.

hyvä niin. isät on ihan yhtä hyviä lastensa kanssa ja välittää yhtälailla lapsistaan kuin äiditkin.

vuoroviikkoa luultavasti ehdottaa ensin teidän tilanteessa. käräjille meno on viimeinen eikä todellakaan suositeltava keino.



vuoroviikko toimii meillä, vaikka välimatkaa kotejen välillä on n.60km.

lapsi vielä pieni (4v.) ja heti vuoroviikon alettua on lapsikin rauhoittunut todella paljon.

meilläkin kuitenkaan ei enää mene kauan kuin on päätettävä missä lapsi tulee asumaan kun eskari ja koulu alkaa, joten ei enää vuoroviikko toimi ainakaan asuessa näin kaukana toisista. molemmat vanhemmat haluavat lapsen, toinen on tehnyt selväksi että käräjille mennään ellei hän saa lapsia. itse ei käräjä riitaa haluaisi juuri lapsen takia, kun tietää ettei se ole lapselle hyväksi, eikä kyllä kellekkään muullekkaan. entisestään vain huononee vanhempienkin välit riidan takia joka taas on lapselta pois. meidän tilanteessa on selvää kumman luona lapsen ois parempi olla mutta pitääkö luovuttaa jos käräjät on ainoa vaihtoehto?

pitääkö olla epäitsekäs ja antaa lapsi suosiolla sille joka ei anna periksi ja jonka luona lapsen on huonompi olla?

Kyllä se on lapsen etu, että elämä rauhoittuu ja koulua käydään yhdestä paikasta=kotoa. Silloin varmasti teidän tulee katsoa sopimus uusiksi.

Jos ette sopuun pääse, oikeudessa se määrätään. Ei siellä paina vanhemman tahto vaan lapsen etua aina katsotaan.

parasta että erotaan?

Kaikkein eniten juuri tuollaista syyllisyyttä heittelee sellaiset ihmiset, "jotka ei voisi kuvitellakaan koskaan eroavansa". Kyllä se elämä useimmiten kaikkia kouluttaa, jos ei aikaisin niin sitten myöhemmin. Loppuu se mustavalkoinen putkinäköisyys asioissa.

miltä lapsista tuntuu kun vanhemmat tappelee, ei hyvältä varmaankaan

Salomonin tuomio, halkaistaan lapset.

Tyhmiä aikuisia olette, miettikää lapsen kannalta asiaa, älkääkä omaltanne, itsekkäät aikuiset, hävetkää

Itselläni on kokemus, että vuoroviikoin äidin ja isän luona asuvat lapset voivat huonosti. Lapsi kokee usein, ettei hänestä välitetä, eikä hänellä ole kotia. Varsinkin kun vanhemmat löytävät uudet kumppanit/saavat mahdollisesti heidän kanssaan lisää lapsia niin nämä muuttolaiset kokevat itsensä täysin irtonaisiksi.

Mielestäni lapsella täytyy olla yksi pysyvä koti.

Itselläni on kokemus, että vuoroviikoin äidin ja isän luona asuvat lapset voivat huonosti. Lapsi kokee usein, ettei hänestä välitetä, eikä hänellä ole kotia. Varsinkin kun vanhemmat löytävät uudet kumppanit/saavat mahdollisesti heidän kanssaan lisää lapsia niin nämä muuttolaiset kokevat itsensä täysin irtonaisiksi.

Mielestäni lapsella täytyy olla yksi pysyvä koti.

yhdessä pysyvässäkin kodissa tuntea olonsa ulkopuoliseksi, jos lähivanhemmalla on uusi puoliso ja lapsia. Vanhemman vastuulla on toimia niin, ettei lapsi tunne ulkopuolisuutta, oli asuinjärjestelyt mitkä tahansa.

mutta työssäni kohtaan lapsia, jotka voivat psyykkisesti huonosti. Ja valitettavasti näitä vuoroviikoin vanhempien välillä seilaavia psyykkisesti oireilevia lapsia on todella paljon. Näiden lasten kokemus on usein, että heillä ei ole kotia ja he tuntevat itsensä irtonaisiksiksi. Ja lapsen oma kokemus kodin vaihtamisesta viikon välein lähes aina negatiivinen. Eihän lapsi toki tätä vanhemmilleen kerro.

mutta työssäni tapaan psyykkisesti huonosti voivia lapsia ja valitettavasti hyvin usein vanhempien välillä seilaavat lapset kokevat itsensä ulkopuoliseksi. He toivoisivat lähes poikkeuksetta yhtä pysyvää kotia, mutta eivät kykene vanhemmille asiasta puhumaan. Jo vanhempien ero on lapselle valtava kuormitus. Myöhempiä ongelmia aiheuttaa juuri tämä kahden kodin järjestely.