Lue keskustelun säännöt.
PARISUHDEASIAA....
28.01.2006 |
Olen ollut nykyisen mieheni kanssa jo 8 vuotta, 4 naimisissa. Ongelmia meillä on ollut aina, mutta viimeaikoina minulla on alkanut kaivelemaan mieltä muutamat tapaukset suhteemme aikana....
Olimme seurustelleet ehkä vuoden, kun eräs tuttu miespuolinen henkilö nosti minut kurkusta seinälle erään väärinkäsityksen vuoksi. Mieheni oli tilanteessa vieressä, mutta ei tehnyt eikä sanonut mitään. olisi kyllä fyysisesti ollut vahvempi kuin tämä toinen.
Mies pyysi jälkeenpäin anteeksi ja tämän jälkeen pidimme seurustelussa parin kuukauden tauon.
Jokunen aika tämän jälkeen minulla todettiin paniikkihäiriö. Yritin puhua asiasta miehelleni, mutta hän ei halunnut kuunnella edes koko asiaa. No minä kävin terapiassa ja söin lääkkeitä. Suhteemme jatkui.
Menimme naimisiin ja aloin odottaa esikoista. Raskausaikana olin todella väsynyt ja silloin paniikkikohtaukset oli todella kovia. En pystynyt puhumaan asiasta miehelle, koska hän vain suuttui ja sanoi ettei mun ongelmat kiinnosta. Jouduin esim. kulkemaan bussilla kouluun, vaikka matkat olivat minulle yhtä helvettiä. Pienellä järjestelyllä olisin saanut auton käyttöön mutta miehellä ei ollut kiinnostusta tehdä asian suhteen mitään.
Kun esikoinen oli syntynyt, olin taas todella väsynyt. Paniikkikohtaukset olivat nyt pahimpia kuin koskaan. Pelkäsin mm että satuttaisin vauvaa tms., enkä halunnut jäädä vauva kanssa kahden. No mies kävi töissä ja vapaa-ajan vietti kavereiden kanssa. Välillä olin niin poikki että rukoilin miestäni hankkimaan minulle ammattiapua, kun itsestäni ei siihen siinävaiheessa ollut. Mies ei suostunut....edelleenkään ei kiinnostanut minun ongelmat. No sain sitte itse järjestettyä apua kun vauva oli noin 6kk. Siihen asti olin elänyt vauvan kanssa aivan sumussa, tarkkoja mielikuvia ei ole.
Sitten alkoi menemään jo paremmin. kävin töissä.
Tulin taas raskaaksi ja sain keskenmenon. Tämä oli minulle menetys sillä olin toivonut esikoiselle sisarusta. No kun tulin lääkäristä, purskahdin kotona itkuun, mies hermostui minulle ja sanoi että anna olla viiminen kerta kun minun nähen itket, se keskenmeno oli ihan oikein sulle.
No pari kuukautta myöhemmin tulin uudelleen raskaaksi. Välillä pois ollut paniikkihäiriö tuli takaisin, jouduin kesken raskauden aloittamaan lääkityksen. En voinut kertoa edes miehelleni että syön vahvoja mielialalääkkeitä.
Onneksi sain terveen vauvan ja minulla alkoi menemään hyvin vauvan syntymän jälkeen. Nyt tunnen olevani vahvempi ihmisenä. Kun sain itseni parempaan kuntoon, laiton avion vireille. Nyt sitten on kaksi kuukautta aikaa jättää lopullinen erohakemus. Olen nyt kahden vaiheella että erotakko vai ei. Nykyisin arki sujuu hyvin. Mies on todella hyvä isä lapsille ja auttelee minuakin kotitöissä, sekä antaa omaa aikaa. Mutta edelleenkään en saa puhua nuista omista ongelmista. Paniikkikohtaukset on pysynyt jo pois, mutta tuo mennyt mietityttää. Luulen että jos minua kohtaisi taas jokin kriisi, mieheni ei tukisi minua. Tää on aika sekava kirjoitus, mutta niin on ajatuksetkin...kommentoikaa jotakin.
Kommentit (12)
onko hänellä tunteita, tuntuisi et myötäeläminen ja toisen tunteiden huomioiminen olisi hänelle vaikea, osoittaako hän muutoin sinulle tunteiaan?huomoiko sinua??
tuosta asiasta pitäisi keskustella silloin kun itse voit hyvin, niin kaikessa rauhassa. ehkä mies pelkää kun sinulla on se paniikkihäiriö päällä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ainakin sinun pitäisi pystyä puhumaan noista vanhoista, mieltäsi painavista asioista ja saada selvyys siihen, miksi miehesi oli niin tunteeton ja kylmä sinua kohtaan. Teillä on isoja asioita läpikäymättä ja olet joutunut jättämään kertomatta todella isoja asioita! Ei tuollainen parisuhde toimi!
Jos et saa miestäsi puhumaan ja jos hän ei onnistu saamaan luottamustasi takaisin, ei tuo kovin hyvältä näytä :-( Otan osaa. Ei ole helppoa sinulla!
lukemani mukaan et ole saanut mieheltäsi tukea etkä kumppanuutta koko suhteenne aikana. Tuli vai mieleen mikä olisi huonommin jos lähtisit lasten kanssa elämään omaa elämää. Mieti mitä elämässä haluat ja toimi sen saavuttamiseksi. Voimia siihen.
eikä ole kiinnostunut SINUSTA. Jossakin on pahasti vikaa.
Keskustelkaa, riidelkää, puhukaa, hakekaa ulkopuolisilta tai ammattilaisilta apua
ja jos ei mikään noista toimi, ero on ehkä ainoa vaihtoehto.
Mutta parisuhde on molemminpuolista työtä.
Yksin ei voi eikä tarvitse sinnitellä. Mutta vaatii molemmilta töitä saada suhde toimimaan.
mutta mies on sanonut ettei yksinkertaisesti pysty puhumaan vieraalle ihmiselle meidän asiosta. En ole löytänyt mitään syytä miksi mies ei puhuisi. Joskus ajattelin että voisi olla veljensä kuolema, siitäkään hän ei ole pystynyt puhumaan. Aivankuin olisi unohtanut koko asian. tästä on aikaa n. 7 vuotta.
Mies kyllä nykyisin ´pinnallisesti´ ottaa minut huomioon, esim antaa sitä omaa aikaa, joskus tuo yllätys kukkakimpun, herää viikonloppuaamuisin lasten kans että saan nukkua pitempään..... Mutta kahdestaan syömään tai pienelle reissulle hän ei halua lähteä vaikka olisi luotettava lapsenvahtikin. Luulen että pelkää jotenkin että joutuisi juttelemaan näistä asioista.
ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Uhkailu on tosi huono tapa hoitaa parisuhdetta, mutta nythän te ette hoida sitä mitenkään muutenkaan, joten nyt vain sanot äijällesi, että joko selvitätte asiat tai eroatte. Niinhän siinä tulee oikeastikin käymään, jos keskusteluyhteyttä ei löydy. Olet sen jo tajunnut itsekin, nyt pitäisi vielä saada mieskin heräämään...
Millaiset kotiolot hänellä on ollut lapsena/nuoruudessa? Minun ex-poikaystäväni oli myös sellainen, että ei myöntänyt kodissaan olevan mitään ongelmia, vaikka vanhempien välillä olisi ollut viikkojen mykkäkoulu. Vaikeiden asioiden käsittely minunkin kanssani oli hänelle äärimmäisen vaikeaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
mistä sit johtuu niin vaikeeta on tietää, tarvitsisi kyllä ammattiapua.
Miehesi yrittää varmaankin kestää ja ymmärtää kun ei kerran ole jättänyt sinua. Älä vaadi liikaa.
Tämä vain minun yksi ajatus asiasta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jotenki kuitenkin vaikuttaa että miehesi kuitenkin välittäisi sinusta mutta tunteista ja niiden huomioimisesta on vaikeaa puhua.Ei varmaankaan niin kovin outo piirre suomalaisessa parisuhteessa...Minusta tuntuu että juuri yhteinen aika ja ajan kanssa edeten siinäkin voisi olla ratkaisu siihen että joskus voisitte kuitenkin ruveta purkamaan ja puhumaan asioistanne syvemmin.Puhumista noimenomaan tarvitte.Tiedän kokemuksesta että miehile se voi olla kammottavan vaikeaa ja siihen tunteeseen minkä naisena siinä suhteessa kokee sitä ei kovin helpolla voi kuvata sanoin.Se on raastavaa...mies välittää mutta tosi tilanteessaa voi kokea oikeasti itsensä avuttomaksi ja neuvottomaksii miten tulisi ja toinen toivoisi hänen käyttäytyvän...tiedän kyllä kokemuksesta.Puhuminen auttaa ja siihen tarvitaan omanlaisensa prosessi jotta toinen edes ymmärtää mitä koet saati että rohkenee tulla tueksi ja avuksi.TToivon totisesti voimia ja rohkeutta elämääsi ja mitä koskaan teetkin suhteesi kanssa mutta muista aina se neuvo" älä koskaan odota toiselta sitä mitä et voi pyyteettömästi toiselle antaa.Rakasta Rakasta ja vielä kerran Rakasta..."
joskin aika vanhanaikaisia. Emme kyllä juurikaan ole miehen vanhempien kanssa tekemisissä välimatkan vuoksi.
Olen vaistonnut että pussailu ja halailu tai koskettaminen on vaikeaa, muulloin kun harrastetaan seksiä. No sängyssä hän kyllä on minua kohtaan todella huomaavainen ja seksi itsessään on täydellistä.
Kun jätin erohakemuksen, mies oli ensin raivona, mutta myöhemmin sanoi rauhallisesti ettei halua erota. Lapset on meille molemmille todella tärkeitä, joten pakostakin joutuu miettimään onko tässä aihetta hajoittaa tämä perhe.
ap
ja tosi hauskaa, kun tietää jo valmiiksi, että miehestä ei saa yhtään tukea. Jokainen normaali mies tai nainen olisi ollut kumppaninsa tukena noissa tilanteissa. Löydät varmasti paremman.