Kuinka te muut jaksatte ilman minkäänlaista tukiverkostoa?
En voi kateudelle mitään, kun seuraan monien ystävien elämää. Kyllä se vain toisenlaista olisi, jos olisi joku, joka auttaisi lastenhoidossa, kun on sairaana, muuttaa, tekee remonttia, yrittää miehen kanssa sumplia lastenhoidon ja pakollisten menojen keskellä. Ja olisihan se todella ihanaa lepäillä yksi kylpyläviikonloppukin kahdenkesken vaikka kerran vuodessa. t. viiden lapsen äiti
Kommentit (15)
Meillä on vain kaksi lasta ja enempää ei voida tehdä turvaverkon puuttumisen takia. Sisarus piti tehdä kuitenkin, jotta lapsilla olisi edes joku lähimmäinen aikuisena.
Asutaan kaukana kaikista sukulaisista ja vauva on niin pieni, että vielä lapsettomat kaverit eivät uskalla ottaa hoitoon. Nyt vauva 5.5 kk ja huomenna on ensimmäinen tilanne, kun hoitaja on saatava. Rohkeasti vain kysyin mammakahvilassa tapaamaltani äidiltä, josko hän pystyisi auttamaan. Toki tarjouduin vastavuoroisesti auttamaan heitä ja ollaan oltu muutenkin tekemisissä, eli jo tutustuttu jonkin verran. silti kynnys pyytää apua ei sukulaiselta tuntui todella suurelta. En kyllä tiedä, miltä avun pyytäminen sukulaiselta tuntuu, kun ei tosiaan ole täällä yhtään jolta pyytäisi. On vain itse rakennettava näitä tukiverkkoja. Välillä ollaan kyllä jo miehen kanssa oltu aika väsyneitä, kun on vaativa vauva ja yhteistä aikaa ei yhtään.
ja on yhden pienen lapsenkin hoidossa omat järjestelynsä. Sääli, että monet nykyajan isovanhemmista ovat niin kiinnostuneita kaikesta muusta kuin läheisistään. Kaikilla lapsiperheissä soisi olevan jonkin laisen turvaverkoston. Valittiko ap muuten jotenkin sitä, että hänellä on monta lasta, en huomanut?
Mulla ainakin on raskasta ilman tukiverkostoa. Lähisukulaiset asuu kaikki lähes 450 km päässä, joten apua ei saa tarvittaessa. Lähemmäs muuttoa ollaan harkittu, takaisin maalle ;) Kahdenkin lapsen kanssa on välillä raskasta, kun mies on reissutyössä ja tekee epäsäännöllisiä vuoroja.
Meillä siis kaksi alle kaksivuotiasta, ja tietenkään ei olisi pitänyt tehdä tässä tilanteessa lapsia näin pienellä ikäerolla ;) Sitä ei vain aina etukäteen tiedä, miten elämä muuttuu, ja kuvittelee jaksavansa, kun vauva-aika on kuitenkin niin lyhyt.
Itse voin sanoa muuten jaksavanikin, mutta olisi ihana päästä yksin lääkäriin, neuvolaan tms. Olisi kiva kun joskus pääsisi kampaajalle, tai saisi lapsille hoitajan edes yhdeksi iltapäiväksi silloin tällöin. Onneksi on MLL, josta saa leikittäjän isommalle lapselle aina silloin tällöin, saa jotain kotihommia ainakin tehtyä tms. Omaa aikaa ei ole tippaakaan, ja joskus tosiaan olisi kiva päästä miehen kanssa käymään jossain. Nyt ollaan käyty viimeisen vuoden aikana kaksi kertaa yhdessä syömässä, oltu illalla noin 3-4 tuntia pois... Luksusta? ;)
Kateellinen kyllä olen monille kavereille, jotka vain heittävät lapset lähellä olevaan mummolaan, ja kiitävät itse jumppaan, kavereille, harrastuksiin, miehen kanssa ulos... Tai pistävät lapset mummolaan hoitoon jotta saavat olla miehen kanssa kahdestaan kotona, rentoutua tai tehdä omia juttujaan.
Itse olen silti elämäni valinnut...
vaikka kaikki rakentavatkin elämänsä oman jaksamisensa varaan, eikä muiden, niin yllätyksenä se minulle kuitenkin tuli, että apua ei saa yhtään edes kerran kymmenessä vuodessa, kun yleensä kaikilla on kuitenkin jonkunlaista apua läheisistään.
paikalla hoitamassa lapsia. Rankinta on ollut silloin, kun mies on ollut useamman viikon työmatkalla,itse kolmen pienen lapsen kanssa kotona ja vielä lapset tietysti sairastuneet juuri silloin. Mutta selvitty on.
Joku kaverin/sukulaisen auttaminen lastenvahtiasioissa on jees...Ja olen kavereillekin hengähdyshetkiä suonut ja he sitten takas minulle päin. Mutta 5 lasta en kyllä kykenisi vahtimaan, kun on omiakin. 3 ois varmaan maksimi lisälapsia viikonlopun kyläilyyn tms.
Mutta meillä toimii just se, että auttaa ite toisia jossain ja sitten ne palkitsee sen auttamalla sua, kun tarttet. Myös omia vanhempiaan pitää koko ajan muistaa, eikä vaan sillon kun ite tarvis jotakin.
Käytännössä yksin olen kaiket päivät neljän pienen lapsen kanssa(alle 5v), koska mieskin tekee töitä iltamyöhään. Lapset oeln tehnyt , enkä sitä kadu joten pakkohan se on jaksaa. Ketään tuttuja mulla ei täällä ole. oollaan asuttu puolivuotta uudella paikkakunnalla, mutta noita kaverisuhteita ei ole helppo luoda, kun ei pääse yksin oiken minnekkään liikkumaan. Joskus kieltämättä tulee mieleen , et olis mukavaa päästä miehen kanssa kaksin vaikka syömään jonnekkin, tai edes saisi kahdestaan kotona kokata ja nauttia illasta. Tämä kun vaan ei ole mahollista.
meillä on kyllä sukulaisia, mutta apua heiltä ei ole koskaan saanut. Odottavat kyllä, että heitä muistetaan, mutta itse eivät auta edes hätätapauksessa. Ystäviä toki on, mutta ei heistä mitään apua arkeen saa, koska kaikki ovat töissä pitkät päivät ja heillä on pieniä lapsia omastakin takaa. Kyllähän se esim. isovanhempien apu mahdollistaa aivan toisenlaisen tilanteen, vanhempien jaksamisenkin kannalta. Vaikka saisi jollain hirveällä vaivalla ja viikkojen työllä järjestettyä kahdenkeskisen illan miehen kanssa, niin tuskin siitä hirveästi piristyisi, varsinkin jos seuraavana viikonloppuna olisi sitten viisi vierasta pientä lasta meillä yötä, näitä irtiottoja arjesta pitäisi olla säännöllisesti vaikka pari kertaa vuodessa, että nistä olisi oikeasti jotain apua jaksamiseen. Ja eihän se arki niin raskasta olisikaan, että mitän irtiottoja edes tarvittaisi, jos olisi koko ajan joku muukin aikuinen vastuuta jakamassa. ap
Mekin muutimme pois Helsingistä lähelle vanhempiamme.Helsinkiin olimme aikoinaan päätyneet vain töiden perässä.
Omat vanhempani ovat työelämässä ja auttavat silloin,kuin kerkeävät.Mutta jo tunne siitä,että ovat lähellä tuo turvaa.
Sekä voimme poiketa mummolassa iltakahvilla tai viikonloppuna on lapsille ihanaa.Kysykää reilusti apua naapureilta tai ystäviltä.
on oma tukiverkkoni, sillä omat vanhempani ovat ihan mahdottomia, odottavat vain, että heitä tuetaan ja autetaan akikin tavoin (alkoholismia yms). Appivanhemmat taas ovat niin uraihmisiä, että suuren osan vuodesta ulkomailla .
Mutta siis ystävistä voi rakentaa tukiverkon ja vastavuoroisuus sujuu parhaiten, kun on saman tyyppisessä elämänvaiheessa + kummeista saattaa olla paljonkin apua, jos ovat itse lapsirakkaita mutta lapsettomia hoitavat kummilasta ehkä ihan ilokseen. Kun lapsia on noin paljon, voisiko heitä jakaa eri hoitopaikkoihin?
Olisin voinut haluta vielä yhden lapsen, mutta olen itse sairastellut ja vastuu välillä kaatuu kokonaan miehen niskaan. Lapsimäärässä olen ajatellut myös omaa jaksamistani.
Tukiverkoston puute on yksi suurimmista syistä, miksi en halua toista. Kun äiti sekä lapsi ovat sairaita, arki on raskasta koko perheelle.
Meillä on omat vanhemmat kuolleet tai asuvat kaukana. Muutto lähemmäs ei ole mahdollista. Ystävien ja tuttujen lapsia olen hoidellut useinkin, mutta aina on joku syy, ettivät voi ottaa omaani edes pariksi tunniksi. En odota mitään täyttä vastavuoroisuutta ja tykkään hoidella muidenkin lapsia sillon kuin jaksan. Mutta edes tiukoissa tilanteissa olisi joskus mukava saada apua meidänkin perheelle.
Ei sen puoleen, olen tottunut tilanteeseen jo täysin. Nykyään en enää ota kovin helpolla muiden lapsia hoitoon. Eletäään omaa arkeamme omilla ehdoillamme.
kamalan raskastahan tämä on ilman mitään apuvoimia. Lapsettomia kummeja meillä ainakin on, mutta he loukkaantuivat aivan hirveästi, kun kerran pyysin apua hätätilanteessa, hekö lastenhoitajiksi?
Niin makaa kuin petaa.