Tapahtumat

Kun kirjaudut sisään näet tässä ilmoitukset sinua kiinnostavista asioista.

Kirjaudu sisään
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.

Auttakaa aran 4- vuotiaan äitiä!

17.01.2006 |

Tuonne " taaperoista ja leikki- ikäisistä" - palstalle laitoin saman viestin, täältä muilta kotiäideiltä toivon löytyvän omakohtaisia kokemuksia pitkään kotonahoidetuista aroista lapsista:





Miten ihmeessä edetä asiassa; 4 v täyttävä poika, esikoinen, on NIIN kiinni vanhemmissaan, että olen ihan ihmeissäni tulevaisuuden kanssa. Hän on ollut aina vain kotihoidossa, kavereita, sellaisia useammin nähtyjä ei ole. Kokeilimme kerhoa, se oli täysi fiasko. Hän kieltäytyi lähes kaikesta, oli hyvin itkuinen ja poistui useaan otteeseen koko paikasta. Olin samassa rakennuksessa pienemmän sisaruksensa kanssa, ja tuon tuosta sain saatella kieltäytyvän lapsen takaisin kerhohuoneeseen. Äidin sylissä olisi ollut ainoastaan hyvä.



Miten lapseen saa valettua rohkeutta, luottamusta ja reippautta??? Kanssaan on hyvin hankalaa lähteä mihinkään, epävarmuus purkautuu kiukkuamisena ja tahallisena kiusantekona. Kiva leikkikaveri siis...



Olemme hautautuneet kotiin, eikä tietä ulos näy. Onko kellään vastaavia kokemuksia? Heittääkö hanskat tiskiin ja luovuttaa, vai olisiko ideoita, kuinka saada lapsi sosiaalistumaan edes kerhoon saati enemmän?



Hyvät neuvot olisivat kalliit!

Kommentit (15)

Vierailija
1/15 |
17.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Hei, minulla ei ole kokemusta, kun vasta yhdestä lapsesta ja sekin vielä hyvin pieni. Tuli kuitenkin mieleeni, että auttaisikohan teidän tapauksessa avoin päiväkoti. Se on kunnan järjestämä päiväkoti, jossa lapset ovat vanhempiensa kanssa. Voisi olla hyvä tapa tutustua muihin lapsiin äidin ollessa paikalla. Entä onko teillä kyläpaikkoja, joissa voisitte alkaa käydä ahkerammin? Hankala tilanne, mutta kyllä se varmasti helpottaa, ainakin ajan kanssa jossei muuten.

Vierailija
2/15 |
17.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kyllä tuollaisia perhekerhoja ja muita olisi saatavilla, se olisi yksi (=seuraava) vaihtoehto kerholle, johon jäädään ilman omaa perhettä. Noissa perhekerhoissakin lapsi haluaa olla lähellä, ei siellä ole mitään leikkejä muiden lasten kanssa oikein syntynyt. Poika on sellainen yksinpuuhailija joka tavalla, kotonakin hän mieluiten leikkii ihan itsekseen jotain omia juttujaan. Jos sisarus yrittää mennä leikkiin mukaan, tulee riita ja kiljunta, käsirysy ja kaaos...



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
3/15 |
17.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

entäs oletteko käyneet/onko paikkakunnalla mll perhekahviloita?

Siellä voisi olla äiti mukana tukena ja turvana.



Tai siis se mitä yritän kertoa on se että anna pojalle aikaa ja turvaa

seurata vaikka sylistäsi paikan meininkiä. Käykää vaikka joka viikko

(jos mahdollista) niin että paikka ja ihmiset tulevat tutuksi. niin ehkä

pitkänkin ajan kuluttua poikasi on tottunut " menoon ja meininkiin"

niin paljon että uskaltaa lähteä luotasi leikkimään.



Toivottavasti tästä on apua.

Vierailija
4/15 |
17.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kiitos ideastasi ja ajatuksistasi, varmasti on hyvä ratkaisu tuollainen hiljaa totuttaminen! Jotenkin sitä unohtaa niin helposti, ettei isokaan ihminen kertaheitolla ja kylmiltään tunne oloaan kotoisaksi ihan umpioudossa ympäristössä.



Ehkä pitäisikin etsiä ennenkaikkea äidille ymmärtämystä ja kärsivällisyyttä, sitten vasta lapselle rohkeutta :)



Vierailija
5/15 |
21.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Meillä ei koskaan ole arkuun purkautunut tuolla tavalla... Vain itkuna ja liimautumisena minuun..

Tuo kerho... Mekin aloitettiin se vuosi sitten, eli 3,5-vuotiaana. Sanotaan että hermoja kysyttiin.. Ja myöskin minulta tietynlaista kylmyyttä. Poika jäi itkien ja huutaen kerhoon, joskus juoksi perässäni eteiseen ja itki niin että oksensi. Kerhossa oli tuttuja lapsia, sillä ei ollut tähän merkitystä. Sinun ei kannata jäädä sinne oleilemaan; tietysti poika silloin tulee sinne kun tietää sinun olevan siellä. Suosittelen että puhut kerhonvetäjän kanssa, hänellä on vastuu kerholaisista ja hänen on saatava poika pysymään kerhohuoneessa. Karulta se kuulostaa, mutta jo parin vuoden päästä poika aloittaa eskarin -silloin ei enää tuollainen vetele. Meillä meni oikeastaan puoli vuotta, ennenkuin kerhoonjääminen alkoi onnistua. Poika luottaa että hänet aina haetaan sieltä. Alan aina jo edellisenä iltana puhumaan että huomenna on kerho, siellä hän näkee kavereita ja mitähän siellä huomenna mahdetaan tehdä. Viime viikolla poika sitten sanoi että kerhossa on niin kivaa että hän jää sinne asumaan!



itseltä se tosiaan vaatiii eniten. Telkkarista tulee monta niitä ohjelmia -kauhukakarat yms... Okei, onhan ne vähän hassujakin, mutta itse olen kyllä saanut jotain vinkkiäkin niistä.



Lapsi saa varmuutta kun sinä olet varma. Ja lapsen kehuminen - sitä ei koskaan voi tehdä liikaa. Kehu joka asiasta - kun hän syö lautasen tyhjäksi, sanoo jotain kivaa, pukee itse.. Näytä iloisuutesi lapselle. Siitä hän saa varmuutta ja onnistumisen iloa.



Ja jos jotain päätät, pysy päätöksessäsi äläkä anna lapsen muuttaa sitä..



Toivotaan että teilläkin kerhossa käyminen alkaa sujua!

Vierailija
6/15 |
25.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Ole mukana pojan touhuissa kerhossa, (jos siis menet mukaan avoimeen päiväkerhoon) vaikka poikasi haluaisikin olla vain sylissä. Katselkaa yhdessä kerhon touhuja ja innosta mukaan, vaikka sitten siinä sylissä tehden. Anna pojalle aikaa, niinkuin joku jo mainitsikin, vaikka voi olla aika rasittavaakin sulle, mutta aikansa sitäkin. Koita kannustaa kovasti ja kehua pienintäkin juttua. Käy innostuneesti läpi kerhon jälkeen, mitä kaikkea teitte ja kuinka hienosti kaikki onnistui... Ota aikaa keskustelulle, mutta älä tee liian suurta numeroa kerhosta, itse otan kerhon kerran kunnolla puheeksi ja koitan keskustella tapahtumat läpi. Joskus innoissani kyselen pitkin päivää, niin lapseni saattaa sanoa, että kysyit tota jo :) Kannattaa ehkä muutenkin käydä paikoissa, joissa on ihmisiä, että poikasi näkee " vilinää" ja tottuu siihen, että ympärillä on muitakin ihmisiä kuin äiti :) ja että se on ihan kivaakin... Tässä näitä maallikon terveisiä, toivottavasti jotain apua löytyy tästä.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
7/15 |
31.01.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kaikki meistä rohkaistuvat ja " itsenäistyvät" omaa tahtiaan; minusta 4-vuotias on vielä pieni lapsi, joka saa ja voikin hyvin vielä kaivata äitiä lähelle. Aloittaisin pikkuhiljaa totutellen, YHDESSÄ LAPSEN KANSSA. Niin, ettei lasta tuputeta tai pakoteta jäämään tai pärjäämään yksin, kyllä arkuus varmasti hänelle on ihan aito ja oikea tunne. Harjoitelkaa pikkuhiljaa kerhoon tai tarhaan menoa, jos tulee fiasko, pidä pieni tauko ja kokeilette uudestaan, sitten saattaakin sujua! Minulla arka poika myös, mutta vasta kaksivuotias. Uusissa tilanteissa pidän häntä sylissä, hän kyllä itse ilmaisee kun on valmis lähtemään tutkimusretkelle, eikä varmasti jaksa montaa käyntikertaa esim. uudessa puistossa kokoaikaa istua minun sylissä. JOs alan tuputtaa mene ja tee- taktiikalla, silloin mennään takapakkia, ja poika oikein silmissä ahdistuu. JOs taas minä en aseta mitään paineita hänelle, menee paljon paremmin. KAikki uudet asiat yritän " markkinoida" pojalle positiivisia asiota oikein kaivaen, eli paljon puhutaan etukäteen asioista.Välillä on tuntunut että tämä arkuus tuo itsellekin harmaita hiuksia, mutta positiivinen asenne jos joku tässä asiassa auttaa. Ujo ihminen yleensä käy läpi päivän tapahtumia hyvin yksityiskohtaisestikin jälkeenpäin. Meillä on kirja, joka luetaan joka ilta, jonka viimeisellä aukealla kysytään " mitä sinä olet tehnyt päivän aikana" . Silloin puhutaan päivän asioista pojan kanssa. Hän tykkää kertoa mitä joku sanoi ja mitä hän sanoi sitten jne. Olen sitä mieltä, että liikunta, esim.uinti ym. positiiviset onnistumisen kokemukset ja yhdessä tekeminen tuo paljon itsevarmuutta ja vähentää henkistä painetta, jota ujous voi tuoda tullessaan... Tämän kaiken sanon myös siksi, että myös minä olen ollut ujo, mutta oppinut elämään ujouden kanssa.

Ja ethän unohda ujouden positiivisia puolia!!! Ujous ei ole huonompi luonteenpiirre kuin joku muu, eikä ujouden vastakohta ole mielestäni rohkeus. Ujous ei ole ongelma siis, vaan tosiaan vain luonteenpiirre, jonka kanssa jokaisen ujon on opeteltava elämään. Ehkä googlettamalla löytyy jotain " kivaa" ujoudesta...



Varmasti kotiinsulkeutuminen ei auta, mutta ole itsellesi ja pojallesi armollinen, muutokset eivät tapahdu hetkessä. Sillä, oletko vienyt lastasi yhteen vai et yhteenkään kerhoon tai kahvilaan, ei sinänsä ole merkitystä, mutta älkää jääkö yksin, huolehdi, että ainakin sinulla on seuraa tai juttelukavereita päivittäin, se helpottaa, ja myös samalla tietysti näytät pojallesi näitä sosiaalisen elämän taitoja.

Tällaisia ajatuksia mulla, siis ihan omalta maallilkkopohjalta vaan...

Vierailija
8/15 |
02.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Onpa ihana lukea samantapaisista lapsista, kun tuntui vielä pari tuntia sitten että olen täysin väärillä poluilla...



Minulla on kaksi lasta, tyttö ja poika, jotka molemmat ovat olleet vain ja ainoastaan kotihoidossa. Tyttö on vastikään täyttänyt 3 ja kävimme tänään toista kertaa yrittämässä kerhoon. (Aiempi yritys oli syksyllä.) Tyttö on arka uusia asioita kohtaan, mutta muuten tosi reipas ja huolehtivainen pikkuveljestään. Hän on iso kokoisekseen, joten tuntuu sekin olevan välillä asia, joka ympäristöltä jää huomaamatta. Tänään kotona " harjoitellessamme" kerhoon menoa ja äidin poislähtö-tilannetta kaikki meni hyvin, mutta toisin kävi kerhopaikalla. Hän itki suunnattomasti, eikä minulla ollut sydäntä jättää häntä sinne. Olen ajatellut sen niin, että jos hänet väkipakolla sinne jättää, hän ei koskaan uskalla jäädä minnekkään ja kun ei sinne kerran ole pakko jäädä..



Mutta mutta! Silti mieltä kaihertaa! Ja varsinkin se, kun näsäviisas kerhotäti kertoi oman tyttärensä jääneen ilomielin ja vielä sanoneensa, että " tule äiti sitten hakemaan minut viimeisenä" . Kerhotäti totesi, että " heidän välillään taitaa ainakin olla TURVALLINEN kiintymyssuhde.." Nuo sanat eivät minua kyllä helpottaneet, päinvastoin! Toisin sanoen hän totesi minun ja lapseni kiintymyssuhteen TURVATTOMAKSI, kun ei luota äidin takaisintuloon.. Mutta jos tuo kerhotäti yhtään peruspsykologiaa hallitsee, niin yksi kerhotilanne ei minusta kerro kiintymyssuhteen laatua!



Aasinsillan kautta siis...Todellakin aloin epäillä koko kotihoidon puolestapuhumista, jonka nimeen olen vannonut! Hoidossa olleet kerholaiset kun ovat oppineet eri tätien hoitamisiin ja heille kerho on täysin luonnollinen asia! Kotona olleet, kuten meillä, nukutetaan, vessatetaan ym. aina äidin toimesta ja tuntuu, että olemme kaikki kolme yhtä symbioosia! Auttakaa nyt minua ja sekavia ajatuksiani! Tosin tyttö on vasta 3 ja vuosia on vielä esim. eskariin, mutta kuinka se sosiaalistumisen tukeminen sitten käytännössä onnistuu?! Käymme perhekerhossa ja uimassa sekä leikkipuistossa, jotta oppivat olemaan toisten kanssa, mutta kuinka antaa ja harjoittaa sitä omaa itsenäisyyttä kun äitiä ei ole paikalla?! Luulin antavani yksilön huomioonottavalla ja äidintäytteisellä hoidolla hyvät eväät elämään..!



Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
9/15 |
04.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Vanhin poika oli tosi ulospäin suuntautunut ja vilkas tyyppi, joka mielellään esiintyy ja menee melko rohkeasti uusiin tilanteisiin...



Keskimmäinen ei. Yritettiin 3v. mennä satujumppaan, mutta en nänhnyt mitään syytä itkettää toista, kun ei kerran ollut pakko. Kuvittelin, että siellä olisi kivaa. (Minulla oli lapsella ei.)



Eka vuosi päiväkodissa oli myös vähän ankea, mutta nyt on ikää melkein 5 ja kaikki sujuu loistavasti.



Eri lapsille sopii varmastikin vähän eri jutut. Jotkut on sellaisia tarkkailijatyyppejä, joiden täytyy ensin hahmottaa koko systeemi ja eri toimijoiden vaikutukset toisiinsa, ennen kuin voi itse mennä mukaan. Ujous ei ole pahe! = )



Jos on vaihtoehtoja, eikä kiire, niin minusta voi ihan rauhassa odotella, että lapsi kasvaa. Mitä vanhempi lapsi, sitä enemmän ymmärtää ja eroahdistus sun muut saattavat mennä nopeasti ohi.

Itsekin roikuin pienenä kerhon pattereissa kiinni, kun en halunnut leikkiä muiden kanssa. (En osannut sääntöjä, mutta eivät muutkaan.)



Eikö teillä ole ketään lapsia, joita kutsua käymään tai joiden luokse mennä? Näkeehän muita ihmisiä kyllä puistossakin.



Meidän nuorimmainenkin on vauhtiveikko ja luulen, että hän taas sitten porhaltaa kerhoihin ja muihin juttuihin tukka putkella...



Vierailija
10/15 |
04.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Eli kun lapsi on olut vain vanhempien hoidossa, onko teillä mahdollista saada kotiin lapsenlikkaa esim parin tunnin ajaksi joka viikko? Isovanhemmat, tai joku muu luotettava ihminen? Meillä tyttö on nuori, mutta alle vuoden vanhasta on sama ihminen tullut kotiin hoitamaan (ei ole sukulainen, vaan vielä eri kieltä puhuva ihminen). Siinäkin oppii jonkun muun aikuisen kuin vanhemman kanssa olemaan. Se voisi olla helppo aloitus, kun koti on kuitenkin oma ja tutut lelut jne.



Sit kans suosittelisin paikkoja, jossa äiti voi istua mukana, ja sit vähitellen lapsi voi rohkaistua lähteä leikkimään, joko itsekseen tai muiden kanssa. Ja saapahan ainakin hajua ja makua siitä, miten tuollaisissa paikoissa sujuu, vaikkakin vain äidin kainalosta. Sillä se eskari ja kouluaika tulee kuitenkin eteen.



Kaikkein tärkeintä on kuitenkin tunnistaa lapsen oma persoonallisuus ja temperamentti ja hyväksyä se itse. Joskus tuntuu, että vanhempi ja lapsi on niiin erilaisia, että ei tahdo löytyä ymmärrystä, tai että vanhemmalla on mielikuva siitä, millainen olisi kiva lapsi, ja mitä me sit yhdessä tehdään ja sit kun oma ei olekaan sellainen, olipa se ominaisuus mikä vain, niin se on hankala hyväksyä. En nyt sano,että sinä ap et hyväksy lapsesi ujoutta ja varovaisuutta, mutta haluan rohkaista siinä, että lapset on erilaisia ja se on hyvä!

Kaikista parhaiten sinä tunnet lapsesi, älä anna kerhontätien ja naapurinrouvien sanoa mitä tehdä. Äidin vaistolla eteenpäin!

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
11/15 |
05.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

pakko vastata kun muistaakseni SKIPPO nimimerkillä kirjotteli että JO parin vuoden päästä alkaa eskari eikä silloin tuollainen vetele.. onhan 3- ja 6- vuotiailla vielä aivan eri maailma!! ei missään nimessä pitäis noin ajatella että 3-vuotiaan pitäis käyttäytyä samalla lailla kun eskarilaisen.. En pystyisi jättää oksentavaa lasta huutamaan kerhon eteiseen, kyllä siinä totisesti kylmyyttä tarvitaan, ei siinä lapsen perusturvallisuudentunnetta järisti arvosteta. Ehdottomasti pitäis hellästi alottaa kerhoilu, olla vaikka its pari ekaa kertaa siellä mukana, ja kyllä jo 3-vuotias tietää viihtyykö vai ei, yleensähän sen ikänen on jo ylpeä kun on joku ihan oma juttu! mutta jos ei lapsi ole oppinut luottamaan siihen että pärjää yksin, niinkuin lähipiirissä näkee niitä lapsia kenen äiti esim. moittii paljon lastaan, lapsi ei tunne että osaa olla ilman äitiään missään, kokee siis koko ajan että tekee väärin jos ei äiti ole paikalla. En nyt tietenkään halua yleistää, toki onhan niitä arkojakin lapsia kenen vanhemmilla kasvatusasiat on kunnossa, mutta toi oli vaan asia jonka oon huomannut..

Vierailija
12/15 |
05.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

Kun aloin poikaani kerhoon viemään, en todellakaan jättänyt häntä silloin sinne, kun hän itki ja oksensi. Ja joskus muutoinkin kun hän juoksi perääni, otin hänet mukaani. Kerhotäti sanoi että itku lakkaa heti kun minä lähden.



Viisautta minulla näissä kasvatusasioissa mielestäni on, monenlaisesta on kokemusta jo työnkin puolesta. Silti TYYLI kasvattaa meillä jokaisella on erilainen. Ja jokainen lapsi on erilainen, YKSILÖ. Se mikä pätee yhteen, ei päde välttämättä toiseen.



Tarkoitin sitä, kun olen nähnyt äitejä jotka eivät halua/raaski irrottautua lapsestaan, että pidemmän päälle se ei vetele. Ei äiti enää eskariin voi jäädä lapsen kanssa oleilemaan. En tarkoittanut että 3,5- ja 6-vuotiaat ovat samanlaisia, vaan että aika menee äkkiä, ja jos missään asiassa ei edes pyri edistymään, niin sitten tulee hankaluuksia kun se koulu pitää aloittaa. Lasta ei kuitenkaan voi eristää maailmalta. Lasten käyttäytymisestä en ole puhunut mitään.



" Asioilla on tapana järjestyä" , on minun mottoni. Ja yleensä se pätee myös lapsiin! Tämänkin keskustelun avannut äiti oli huolissaan lapsestaan, ja sehän on terve merkki, että ajattelee lapsensa parasta!





Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
13/15 |
07.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

aloittivat kerhoilun viime syksynä ollessaan vajaat 4-v. Tyttöni on erittäin arka ja ujo, eikä lainkaan osaa olla vieraiden ihmisten kanssa. Ekan kerran olin mukana ja molemmat lapset takertuivat minuun. Toinen lapsistani on hieman rohkeampi muuten kyllä.



Toisella kerralla olin mukana n. 1½ h. Kerhon tädin kannustuksesta jätin sitten lapset sinne vaikka erityisesti tyttöni oli vähän itkuinen... Tiedän itsekin kokemuksesta, että yleensä itku loppuu kunhan häivyn näköpiiristä ja toiseksi olen usein hoitajilta (sukulaisiltamme tai lastemme pph:lta) kuullut, että lapsemme ovat paljon rohkeampia ja reippaampia kun MINÄ en ole mukana. On ikäänkuin he silloin vasta uskaltaisivat tehdä jotain ja pakottautuvat leikkeihin mukaan. Jos minä olen paikalla, ripustautuvat vain minuun:((.



Itsekin olen sitä mieltä, että toki ujoa lasta ei saa mihinkään pakottaa MUTTA ei sitä lasta siltikään saa kotiinkaan piilottaa. Me asumme muutenkin niin syrjässä, että täältä kotia on pakko lähteä jonnekin jos meinaa että lapset näkisivät muita lapsia. Ja olen huomannut että mitä vähemmän he muita ihmisiä tapaavat, sitä arempia heistä on tullut (esim. viime kesällä meillä oli pitkä kesäloma ja hoidon aloitus oli takkuista).



Muistelen vain itsekin miten hankalaa minulle oli koulun aloitus kun menin suoraan 7-vuotiaana koulunpenkille kotoa. En ollut YHTÄÄN tottunut olemaan missään ilman äitiä enkä ollut muihin lapsiin tottunut. Toki mulla jotain kavereita oli, mutta ehkä liian vähän olin muita lapsia nähnyt?



Tuo on myös hyvä idea, että yrittäisi hankkia jonkun muun hoitajan lapselle. Lapsikin tottuu sillä tavoin muihin ihmisiin kuin äitiin ja oppii luottamaan ihmisiin. Meillä tätä on ehkä myös harrastettu liian vähän ainakin viime aikoina.



Nyt kerhoilu sujuu meillä ihan ok. Eivät innosta kirkuen ole aina menossa mutta eivät vastustelekaan. Ja selvästi minusta huomaa, että lapsillle on paljon hyötyäkin siellä kerhossa olemisesta.

Vierailija
14/15 |
09.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

kun yritin ekoja kertoja jättää poikaa srk:n kerhoon.

Tiedän kuinka sydäntäraastavaa on se ristiriita kun toivoisi oman lapsen olevan rohkeampi ja reippaampi mutta pelko ja huuto voittaa. Kannustan Sinua antamaan lapsellesi aikaa. Tämä yhteiskunta yrittää ujuttaa kaikki tehokkuus- ja itsekkyysajatteluun pienestä pitäen; ujous katsotaan haitaksi. Ujous ja arkuus on kuitenkin niin hallitseva luonteenpiirre ettei niitä pakottamalla muuksi muuta.

Ja loppujen lopuksi, et voi tietää kuinka lähellä onkaan se aika kun lapsesi ihan itsekseen " rohkaistuu" tai alkaa kaiipaamaan ikätoverien seuraa niin että uteliaisuus voittaa pelon.



Itse olen käynyt lapsieni kanssa paljon kerhoissa, kavereilla ja joka puolella ihmisten ilmoilla ja esikoinen, poika (nyt 5v) on niin arka että... Olen varma että päiväkoti ei ujoa lasta sosiaalista, siellä lapsi vain oppii viidakon lait ja saa kuulla kunniansa... arka muuttuu aremmaksi. Pojallani oli yhtä arka kaveri joka aloitti päiväkodin 3-vuotiaana. Kaikenlaista rajuutta ja häikäilemättömyyttä on käytökseen kyllä tullut mutta annas olla kun on tosi paikka kyseessä niin sieltä se oikeasti arka sisin paljastuu.



Paras kun hoidat lapsen itse, älä ainakaan siitä koe syyllisyyttä, ja hakeudutte reilusti ihmisten ilmoille . Aika tekee tehtävänsä ja lapsi löytää paikkansa. Kyllä yhteiskunta tarvii herkät tunteilijansa vai haluaisitko itse mennä vaikka tyrannipsykiatrin vastaanotolle. Meitä on moneksi ja ujoudessa on paljon hyvää.



Oma poika innostui viimein kerhoonsa puolen vuoden taistelun jälkeen. Tosin jätin kesken sen ensimmäisen kerhon missä kerhotädit eivät olleet ollenkaan valmiit tulemaan vastaan ujon lapsen rohkaisemiseksi kerhon käynnin kanssa.

Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija
15/15 |
11.02.2006 |
Näytä aiemmat lainaukset

meidän poika on 4,5 v ja on koko ikänsä ollut tosi rohkea missä tahansa, ei ole koskaan vierastanut ketään jne. Aina se ei ole vain hyvä, joskus toivon että olisi ujompi ja istuisi uudessa paikassa tai esim. kylässä nätisti sylissä. Mutta ei, menee kenen tahansa syliin ja sanoa paukauttaa mitä vaan kenelle vaan. Kaikessa hyväy ja huonot puolensa..