Kumpi oikea muoto: onpa vai ompa?

Sen tietää siitä, että miettii mistä sanasta se muodostuu. Esim Onpa/Ompa tulee sanasta ON, joten se on ONpa. :)

No entäs näistä: käypä kylässä vai käyppä kylässä?

Oma ehdotukseni on käypä, koska on jäänyt mieleen, että lukiossa opettaja niin opetti, mutta muistanko sittenkin väärin? Moni kun tuota käyppää väittää oikeaksi.

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 21:31"]

No entäs näistä: käypä kylässä vai käyppä kylässä?

Oma ehdotukseni on käypä, koska on jäänyt mieleen, että lukiossa opettaja niin opetti, mutta muistanko sittenkin väärin? Moni kun tuota käyppää väittää oikeaksi.

[/quote]käypä

omnpaz

Millainen äidinkielen opetuksen taso nykyisin on? Mitään perusjuttujakaan ei tiedetä.

Ompa pompa potra poika...

[quote author="Vierailija" time="11.07.2013 klo 21:45"]

Millainen äidinkielen opetuksen taso nykyisin on? Mitään perusjuttujakaan ei tiedetä.

[/quote]

opetus on ihan kunnossa. tyhmät ei vaan opi, ja osa niistäkin jotka oppii unohtaa vanhetessaan. Todella ärsyttävää, kun aikuiset ihmiset eivät osaa kirjoittaa omaa äidinkieltään.

Voi pösilöt: se pääte on -pa tai pä.

Jos sana on OM, tulee OMPA. Jos se on ON, tulee ONPA! Äännettäessä eroa ei ole.

Japa näinpä tämäpä tlaitetaanpi joka sanaanpas, olipa sepä mikäpä vaan, mihinpä sopineepi!

Rakkaimpamme

Kuolinilmoituksissa omaisilla on tapana käyttää vainajasta määritettä rakas, esimerkiksi ”rakas puolisoni, isämme ja ukkimme”. Sanaa käytetään myös substantiivisesti: rakkaamme. Toisinaan näkee lisäksi superlatiivia, joka ilmaisee ominaisuuden suurinta määrää. Superlatiivimuoto on rakkaimpamme – ei ”rakkainpamme”, kuten kuolinilmoituksissa välistä kirjoitetaan.

Mistä johtuu, että superlatiivin perusmuodossa on n (rakkain) mutta useimmissa taivutusmuodoissa sen sijasta m (rakkaimman, rakkaimpien)? Entä miksi rakkaimpamme-, rakkaimpani-muotojen oikeinkirjoitus tuottaa ongelmia?

Esimerkiksi suuri-sanan superlatiivimuotoja ovat suurin, suurimman, suurinta, suurimpana jne. Sama sarja kuului alkuaan ”suurima”, ”suuriman”, ”suurimata”, ”suurimana”, mistä on yhä jälkiä murteissa. Tunnus oli siis kaikissa muodoissa ma. Kantasuomessa – joskus pari tuhatta vuotta sitten – ma-tunnus muuttui erilaisten äänteenmuutosten jälkeen sanan lopussa n:ksi (suurin), samoin tavun lopussa t:n edellä (suurinta). Se, että nykyisin ei sanota ”suuriman”, ”suurimana”, vaan suurimman, suurimpana, johtuu komparatiivimuotojen (suuremman, suurempana) mallista.

Suurin-superlatiivin alkumuoto ”suurima” ei ole vain historiallinen sanarakennelma. Suurima tarkoittaa nykykielessä ryyniä, samaa kuin yleisempi suurimo. Suurimat on alkuaan tarkoittanut jauhettaessa karkeiksi jääneitä rouheita, ja on mahdollista, että sana onkin vanha superlatiivimuoto.

Suomen kieltä kirjoitetaan lähes – mutta vain lähes – samoin kuin äännetään. Kirjoitamme esimerkiksi sainpa ja sormenpää, mutta äännämme ”saimpa” ja ”sormempää”. Nenä-äänne n muuttuu toiseksi nenä-äänteeksi, m:ksi, kun se omaksuu seuraavan  p:n yhden ominaisuuden, ääntymäpaikan; n ääntyy hammasvallissa, m ja p huulilla. Tällaista mukautumista jäljessä seuraavaan äänteeseen nimitetään osittaiseksi assimilaatioksi.

Juuri assimilaation vuoksi oikeinkirjoitus saattaa tuottaa harjaantumattomalle ongelmia liitepartikkelin sisältävissä muodoissa, sellaisissa kuin onpa, enpä, kunpa. Jopa ylioppilasaineissa näkee ääntämyksen mukaisia tarjokkaita ”ompa”, ”empä”, ”kumpa”.

Laulamme ”Kotimaani ompi Suomi” ja veisaamme ”Jumala ompi linnamme”. Runollinen verbimuoto sekä äännetään että kirjoitetaan ompi, ei ”onpi”. Ompi-sanan pi-pääte ei ole liitepartikkeli, vaan preesensin tunnus, sama kuin esimerkiksi muodoissa saapi, voipi. Ompi-sanan m periytyy muinaisesta ”oma”-asusta, josta sittemmin on kehittynyt myös nykyinen on-muoto.

Kirjoitusasu ”rakkainpamme” on tahaton, tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta johtuva virhemuoto. Siinä tavoitellaan erheellisesti samaa oikeinkirjoitusta kuin esimerkiksi sanassa onpa. Superlatiivimuotoon sisältyvä pa ei kuitenkaan ole liitepartikkeli, joten pitää kirjoittaa aivan ääntämyksen mukaisesti rakkaimpamme.

Maija Länsimäki

Julkaistu Helsingin Sanomissa 22.10.2002

... ja murteillahan saapi kirjotella.

mistähän se sana tulee, kenties sanasta olla--> on--> onpa

Kieliopin mukaan onpa, puheessa usein ompa, mutta jos virallista tekstiä kirjoittaa niin parempi käyttää muotoa onpa, samoin kuin kunpa

ÄRSYTTÄÄÄÄÄÄÄÄ ihmiset jotka eivät sitäkään pikkujuttua tiedä.

Vierailija:

ÄRSYTTÄÄÄÄÄ ihmiset jotka eivät sitäkään pikkujuttua tiedä.

Ärsyttää ihmiset,jotka eivät sitäkään pikkujuttua tiedä.

oppisit lukemaan aiemmat viestit hyvä kunpa/kumpa, ja vastaus on siis KUNPA <-- kun sanasta tuo tulee

Vierailija:

mistähän se sana tulee, kenties sanasta olla--> on--> onpa

Kieliopin mukaan onpa, puheessa usein ompa, mutta jos virallista tekstiä kirjoittaa niin parempi käyttää muotoa onpa, samoin kuin kunpa

Ompas, kunpi hyvnsä, niin kyllä sen ynmärtää.

uuri assimilaation vuoksi oikeinkirjoitus saattaa tuottaa harjaantumattomalle ongelmia liitepartikkelin sisältävissä muodoissa, sellaisissa kuin onpa, enpä, kunpa. Jopa ylioppilasaineissa näkee ääntämyksen mukaisia tarjokkaita ”ompa”, ”empä”, ”kumpa”.



Laulamme ”Kotimaani ompi Suomi” ja veisaamme ”Jumala ompi linnamme”. Runollinen verbimuoto sekä äännetään että kirjoitetaan ompi, ei ”onpi”. Ompi-sanan pi-pääte ei ole liitepartikkeli, vaan preesensin tunnus, sama kuin esimerkiksi muodoissa saapi, voipi. Ompi-sanan m periytyy muinaisesta ”oma”-asusta, josta sittemmin on kehittynyt myös nykyinen on-muoto.



Kirjoitusasu ”rakkainpamme” on tahaton, tietämättömyydestä tai huolimattomuudesta johtuva virhemuoto. Siinä tavoitellaan erheellisesti samaa oikeinkirjoitusta kuin esimerkiksi sanassa onpa. Superlatiivimuotoon sisältyvä pa ei kuitenkaan ole liitepartikkeli, joten pitää kirjoittaa aivan ääntämyksen mukaisesti rakkaimpamme.

Mutta hyvä tietysti, että kysytään.

Koulussa opetettiin onpa, joka on siis kirjakieltä.

On myös sana OMPI, jota käytetään ainakin runoissa. Jotkut sekoittavat ne keskenään?

Kun-pa,on-pa: pa-tavu on vain korostus sanan perässä.

Lausutaan kuitenkin m-kirjaimella aina.

Kirjoitetaan niinpä, äännetään [niimpä]
Kirjoitus- ja ääntöasu eroavat joskus toisistaan: kirjoitetaan esimerkiksi niinpä, äännetään [niimpä]. Kun n-loppuisen sananmuodon jäljessä on liite pa, pä, konsonanttiyhdistelmä np ääntyy mp:nä. Äänteet siis vaikuttavat toisiinsa. Kirjoitusasussa on kuitenkin konsonantti n:

kirjoitetaan niinpä, äännetään [niimpä]
kirjoitetaan onpa, äännetään [ompa]
kirjoitetaan kunpa, äännetään [kumpa]