Ajattelen jo kauhulla etukateen sita ikavaa paivaa, jolloin vanhempani kuolevat, vaikka olen kohta jo 40v. Miten kestan tilanteen?

Lapseni kohdalla olen ajatellut asiaa, ja täytyy sanoa, että silloin en kestäisi.

ei merkkaa mulle niin paljon kuin oma lapsi. Sen rinnalla kaikki muu on pientä.

Minuakin mietityttää sama asia.. Mutta nyt kun itsellä on lapsia, ei tulisi mieleenkään toivoa, että lähtisin itse ensin, koska varmasti kukaan vanhempi ei halua haudata omaa lastaan. Itse olen vasta 26 ja omat vanhempani alle 60 molemmat, mutta terveys ei ole parhaimmillaan kummallakaan, eli tavallaan saa pelätä koko ajan.

vanhempiemme on lähdettävä täältä ennen meitä ja hyvä niin toisaalta. Jokaisella meistä on sama edessä, toisilla ennemmin, toisilla myöhemmin...



Itse menetin rakkaan äitini (isään ei ole ollut moneen vuotenn kontaktia) 2½ v. sitten. Hän menehtyi vaikeaan sairauteen (56-vuotiaana), joka riudutti häntä vajaat kolme vuotta (koko ajan tiedettiin mikä tulee olemaan lopputulos). Tuo kolme vuotta oli elämäni raskainta aikaa (toistaiseksi) ja kaiken kärsimyksen jälkeen äitini poislähtö oli osittain helpotus. Surutyötä oli tehty jo kauan. Jouduin tekemään kaikki käytännön järjestelyt äidin kuoleman jälkeen itse (olen ainoa lapsi). Aluksi suru ja ikävä oli päivittäistä ja itku tuli helposti, mutta kyllä siitä selviää. Fyysiseen toipumiseen (olin todella väsynyt koska osallistuin oman työ ohella äidin hoitoon aktiivisesti) meni puolisen vuotta. Nyt 2½ v. myöehmmin asia ei ole enää joka päivä mielessä vaikka tottakai häntä kaipaakin. Muistaa paremmin hyvät ajat ja terveet päivät. Minulla oli maalman paras äiti... :`(

Olen miettinyt, että ehkäpä minusta tuntuisi helpommalta jos olisin sitten ainut kuka jää suremaan, mutta ajattelen jo valjeni yms sukulaisten puolestakin, kuinka kurjaa on jos joku meistä lähtee....

Olenko tarpeeksi viettänyt aikaa heidän kanssaan??!?! Tehnyt selväksi kuinka tärkeitä he minulle ovat..?

vaikean, mutta lyhyen sairastelun jälkeen, oli tulloin kylläkin jo 69v, mutta aina ollut aiemmin terve ja nuorekas. Vaikeaa on ollut, mutta jo helpottamaan päin, ajatus siitä, ettei jäänyt moneksi vuodeksi kipujen yms. hoitojen kierteeseen( ei ollut parannettavissa ollut sairaus), isä ei olisi sitä halunnut.

Isä lähti kun olin 27 ja menossa kesällä naimisiin. Häistä puuttui kyllä jotain todellla olennaista. Olin vieläpä kunnon isin tyttö :)

Äiti kuoli kun olin pieni lapsi. Pelottaa sekin, ettei sitten enää ole ketään.

24v

On jaksettava tai vedettävä ranteet auki. Oma isäni kuoli täysin yllättäen viime syksynä. Hänellä oli ikää 56 v. ja minulla 27 v. Arkea on pyöritettävä, vaikka päässä liikkuu jos jonkinmoisia ajatuksia.

Mutta, tiedän että heille ei jäisi ketään sen jälkeen, musertuisivat suruunsa. Vaikeaa tulee varmasti olemaan.