Millainen lapsuus oli teillä, joilla on nyt etäiset välit vanhempiinne? En itse voi

Veljeni oli se oikea lapsi isälleni ja minä pikkusiskona vaan se näkymätön. En saanut mitään huomiota, paitsi joskus negatiivista. Nykyään en ole tekemisissä isäni kanssa (vanhempani ovat eronneet), yritti kyllä ottaa tökerösti yhteyttä kun kuuli että olen saanut poikavauvan, aikaisemmin syntyneiden tyttöjen kohdalla ei kuulunut pihahdustakaan koko ukosta. Että tälläinen tarina täältä..

oli yksinäinen. Vanhemmat oli yksityisyrittäjiä, sisarukset 7 ja 9v. vanhempia. Minä kasvoin siinä sivussa mielikuvitusystävien kanssa. Meillä ei halailtu, mun kanssa ei vietetty aikaa, itsenäistyin liian aikaisin. Ja omillani olen aina pärjännyt, en tarvitse vanhempiani mihinkään. Onneksi antavat nyt lapsenlapsilleen sitä mitä omille lapsilleen eivät aikanaan ehtineet/ halunneet antaa.

oli yksinäinen. Vanhemmat oli yksityisyrittäjiä, sisarukset 7 ja 9v. vanhempia. Minä kasvoin siinä sivussa mielikuvitusystävien kanssa. Meillä ei halailtu, mun kanssa ei vietetty aikaa, itsenäistyin liian aikaisin. Ja omillani olen aina pärjännyt, en tarvitse vanhempiani mihinkään. Onneksi antavat nyt lapsenlapsilleen sitä mitä omille lapsilleen eivät aikanaan ehtineet/ halunneet antaa.

Mulla tosin oli kavereita, mutta ei mun vanhemmat koskaan viettäneet aikaa mun kanssani, ei edes äiti, vaikka oli kotona, kunnes mä menin kouluun. Oli paikalla, muttei koskaan läsnä. Aina touhusi jotain muka tärkeää, eli kutoi (laski silmukoita, ei saanut keskeyttää), teki ruokaa (jotain nakkisoosia, miten siihen menikin niin paljon aikaa) tms.

En todellakaan voi kuvitella saavani vanhemmiltani mitään tukea, mutat äiti kyllä osaa minuun nytaikuisiällä ripustautua oikein olan takaa... Tekisi mieli heivata koko akka jonnekin huitsin nevadaan.

myötätuntoa vanhemmillesi! Äidin ja isän tehtävä on suojella lapsiaan ja siinä minun vanhempani epäonnistuivat totaalisesti!

Ärsyttää tommonen kapeakatseisuus, jos itsellä hyvä elämä omien vanhempien kanssa niin tietysti kaikilla muillakin sellainen on pitänyt olla.

Mun elämä oli yhtä helvettiä silloin. Mun tunteet kuoli vanhempiini ajat sitten.

ja aikuisena vielä etäisempiä. Ihan normaalit hyvähköt välit, mutta ei läheiset. En todellakaan kerro heille sydänsurujani.

No isääni mulla on kyllä aika läheiset välit. Mutta hän onkin lämmin ja rakastava isä, vaikka oli paljon töissä niin kun tuli kotiin oli aina kiinnostunut leikkimään ja piti sylissä:). Hän keksi myös aina kaikkea hauskaa, lähdimme uimaan, tai ajelemaan autolla tai sitten pelasi kortteja kanssani.



Äitiin taas ei ole läheiset välit. En ole koskaan voinut avautua hänelle. Hän ei ole koskaan pitänyt hyvänä, ei halannut tai suukotellut. Sen sijaan hän on moittinut, haukkunut ja kritisoinut. Yrittänyt ns. kasvattaa! Äitini oli aina kotona, ja kotona oli ahdistava tunne.



Näin vanhemmiten uskon että äidilläni on aina ollut paha olla, ehkä mielenterveysongelmia? Äitini ei vain ole niin mukava. Hän on kova paheksumaan kaikenlaista, ei häneltä saa ymmärrystä.



Tuntuu kuin olisin vanhempien kanssa täysin eri planeetoilta. He elävät vielä jotain 50-60 -lukua kun itse porskuttelen nykyajassa. He tuhahtelevat nykyiselle maailman menolle:(.



Siksi on kai etäiset välitkin.

Ei hyvästä perheestä haluta eroon... Mut minulla kans eäiset välit ja edellä kirjoittaneiden tavoin samat syyt. Läheisyyttä ei lainkaan. Syyllistämistä, miellyttämisen tarvetta koko ajan. Minä olin sen kenen piti miellyttää ja seurata äidin tunnetiloja, et millä tuulella se tänään on. Kuinka kaukana pysyn.



Meillä asui isovanhemmat joiden hoito oli painajasmasen rasittavaa äidille vissiin ku käytös oli sen mukaista. Pelkäsin lapsena huutoja pimeässä peiton alla. Olin arka ja hiljainen. Isä vielä etäisempi. Teki töitä.



Tunneilmapiiri ei ollut hyvä.



Näistä sitten kipuilen nyt aikuisena omien lasten kanssa, jotta samaa en toistaisi.



Pidän asiallisia, mutta etäisiä välejä. En puhu sydänsuruja tai ongelmia. Vain pintapuoleista läpinää. Vierailút max 3pv muuten menee hermot.



Kyllä lapsuudella on vaikutus. Valitsisin toiset vanhemmat jos voisin.

Äitini halusi kontrolloida koko minun elämääni, kaikkia tekemisiäni. Jos en kertonut, niin hän selvitti itse (tutki tavaroitani, luki päiväkirjaani jne). Kotona osoitettiin tunteita vain vähän. En muista että koskaan olisi pyydetty anteeksi missään tilanteessa. Raha-asioissa oltiin pihejä. Minua arvosteltiin kaikessa mitä en tehnyt niin kuin vanhempieni mielestä oli oikein.



Kun muutin pois kotoa, oli ihanaa kun ei ollut tilivelvollinen kellekään ja rahaa sai käyttää niin kuin halusi. Äitini pyrki vuosia senkin jälkeen kontrolloimaan elämääni ja juuri siitä syystä olen pitänyt välit etäisinä, koska en halua, että hän enää sekaantuu elämääni. Siinä on eroa, onko läheinen vai haluaako vain kontrolloida.

Varmaan ihan hyvä lapsuus oli, ainoa lapsi 12v. saakka. Siitä lähtien huomion vei pikkusisko ja itse jäin "vaille huomiota" vaikeina vuosina. Muutin omilleni 19v. Vanhempani olivat/ovat parhaimmassa työiässä ja pikkusisko vei muun ajan huomion. Nyt mulla ikää jo yli 30, pari lastakin, siskokin aikuinen ja vanhempani pääsevät elämään nyt omaa elämäänsä (ovat eronneetkin). Että siinä varmaan syitä, miksi välit ovat etäiset. Itseäni ei sinänsä harmita, olen tähän tottunut ja en muuta osaisi kuvitellakaan, mutta lasten puolesta hiukan harmittaa, jää isovanhemmat vielä etäisemmäksi.

taustalla äidin sairaus, isän alkoholismi. Joidenkin sukulaiskertomusten mukaan isäni yritti deliriumissaan tappaa minut, joten... Hän on edesmennyt, joten se hänestä. Äitisuhteeni koki myös kolauksen, kun yritin lapsena antaa hänelle valokuvan itsestäni ja veljestäni. Hän halusi kuvan, jossa ei ollut minua... No, sairas on sairas, eikä tässä tapauksessa terveeksi muutu. Pelkäsin pitkään, että jatkaisin sukupolvien ketjua olemalla huono/välinpitämätön/hullu vanhempi mahdollisille lapsilleni, mutta se huoli osoittautui turhaksi. Rakkaus on arjen tekoja, välittämistä ja huolehtimista niistä tylsistäkin asioista, eikä oikeastaan ole ihanempia asioita kuin lapsen luottavainen katse, märkä pusu poskelle ja spontaani tokaisi "tykkään susta".

isä elätti. Teknisesti ruokki ja vaatetti. Ei ollut kiinnostunut elämästäni muutoin, meillä ei keskustelu. Ei ohjattu ja neuvottu, suoraan vaan huudettiin heti. Vastaan ei saanut sanoa, väkivallalla uhkasi. Kiltti ja helppohoitoinen tyttö olin ihan perusluonteeltanikin, joten ihan turhaan tuollaista piti kotona olla...



Eipä enää kiinnosta tuon ukon asiat, ei.

Muutamia vuosia sitten äidistäni tuli alkoholisti, ja luonne muuttui totaalisesti. Kävi erittäin pahasti käsiksi poikaamme, poika joutui sairaalaan murtuneen kylkiluun takia, ja sen jälkeen äitiini en ole pitänyt yhteyttä. Isä pitää täysin äidin puolia, joten en hänenkään kanssaan ole väleissä

että myöskään en ole koskaan saanut tukea vanhemmiltani. Minua esimerkiksi kiusattiin koulussa monta vuotta, mutta he vähättelivät sitä eikä asialle tehty mitään. Myös myöhemmässä elämässäni olen kokenut vaikeitakin asioita, mutta koskaan vanhempani eivät ole olleet tukenani. Aina olen joutunut selviämään itse. Sen sijaan jos heillä itsellään on jotain, minun pitäisi olla auttamassa ja tukemassa. On aika vaikeaa yksisuuntaisesti. Kolmisen vuotta sitten isäni sairastui vakavasti ja autoin heitä paljon. Kun isä toipui, minun annettiin ymmärtää ettei minua enää tarvita. Kyllä apu kelpasi, mutta heti kun oli vaara ohi niin sain häipyän näkymättömiin. Silloin päätin, että välit pysyvät etäisinä, en enää edes yritä muuta.

Olin yksinhuoltajaäitini ainoa lapsi. Äitini antoi kyllä rakkautta ja huomiota ja varhaislapsuuteni oli melko turvallinen. Ollessani alaluokilla äitini alkoholisoitui ja tästä syystä en voinut luottaa häneen. Saatoin kouluun lähtiessä kysellä äidiltä, että olethan kotona, kun tulen koulusta, ja hän hermostuneena tiuskaisi:"Olen, olen, älä aina utele". Usein kuitenkin koti oli tyhjä, kun sinne koulusta tulin, ja äiti saattoi mitään ilmoittamatta olla pari päivää poissa ja minä itkin yksin kotona turvatonta oloani. Olin tuolloin 8-vuotias, puhelinta ei ollut eikä sukulaisia samalla paikkakunnalla, jonne olisin voinut mennä. Vaikka äitini antoi hellyyttä ja huomiota, eikä koskaan humalassakaan ollut väkivaltainen, ei häneen voinut luottaa. Hän on edelleen alkoholisti ja näemme 2-3 kertaa vuodessa. Enää en kanna hänelle kaunaa. Yritän olla itse parempi tai ainakin luotettavampi äiti lapsilleni.

No isääni mulla on kyllä aika läheiset välit. Mutta hän onkin lämmin ja rakastava isä, vaikka oli paljon töissä niin kun tuli kotiin oli aina kiinnostunut leikkimään ja piti sylissä:). Hän keksi myös aina kaikkea hauskaa, lähdimme uimaan, tai ajelemaan autolla tai sitten pelasi kortteja kanssani.

Äitiin taas ei ole läheiset välit. En ole koskaan voinut avautua hänelle. Hän ei ole koskaan pitänyt hyvänä, ei halannut tai suukotellut. Sen sijaan hän on moittinut, haukkunut ja kritisoinut. Yrittänyt ns. kasvattaa! Äitini oli aina kotona, ja kotona oli ahdistava tunne.

Näin vanhemmiten uskon että äidilläni on aina ollut paha olla, ehkä mielenterveysongelmia? Äitini ei vain ole niin mukava. Hän on kova paheksumaan kaikenlaista, ei häneltä saa ymmärrystä.

Tuntuu kuin olisin vanhempien kanssa täysin eri planeetoilta. He elävät vielä jotain 50-60 -lukua kun itse porskuttelen nykyajassa. He tuhahtelevat nykyiselle maailman menolle:(.

Siksi on kai etäiset välitkin.

-- Minäkään en tuntenut että sain tukea mihinkään ja sama peli jatkuu tänäkin päivänä. MItä ikinä teenkään, niin se on väärin. Lisäksi minusta minua pidettiin liiankin "aisoissa", kontrolloitiin, ei annettu yhtään vapautta. Sellainen tekee lapsesta pelokkaan, antaa huonon itsetunnon ja itseluottamuksen.

Taloudellisesti meillä oli aika köyhää myös. Siitä syytän osittain äitiäni kun ei halunnut mennä työelämään vaikka töitä olisi tarjottu. Kun oli muka parempi äiti koska oli kotona meitä hoitamassa... Ja p***t, huono ilmapiiri meillä oli ja parempi ois ollut äidillekin olla välillä poissa kotoa!

-- mutta just se äidin läheisyyden puute oli paha. Ois edes joskus iltaisin ottanut syliin ja kysynyt miten voin...

lasten jotenkin luonnollisesti kuuluu huolehtia vanhemmistaan, mutta vanhemmat voivat laiminlyödä lapsiaan perushoidosta alkaen, puhumattakaan mistään itsetunnon rakentamisesta. Sellaista ei tietenkään ymmärrä ap:n kaltainen onnentyttö, jolla on luottamuksellinen ja syvä suhde vanhempiinsa. Good for you.

Mutta henkinen puoli kyllä mättäsi. Itsetuntoni on kyllä turhan huono siihen nähden etten oikeasti niin huono olekaan:).



Muistakaapa tukea ja kannustaa lapsikultianne!

Minuakin hoidettiin "teknisesti" hyvin mutta itsetunnon kanssa on vieläkin ongelmia. Minun on myös vaikea päästää ketään ihmisiä kovin läheisiksi. Ehkä siksi että en läheisyyttä oikein oppinut lapsenakaan.



Toivoisin, että osasin olla parempi äiti omille lapsilleni.



8 edelleen

Ei juurikaan osoitettu minkäänlaista hellyyttä. Ei juurikaan kannustettu, kehuttu.

Äidilläni on kaikkiin asioihin perusnegatiivinen asenne.

Asioista ei juurikaan juteltu.

Perusasiat ok, mutta tosi etäinen olen vanhempieni kanssa. Lapseni asioista puhun äidilleni, omista ongelmista tms. en.

olen keskimmäinen kolmesta lapsesta. Lapsena muistan ajatelleeni, että onpas minulla ihanat vanhemmat ja olivathan he, tavallaan. AIka vähän oli kuitenkaan läheisyyttä ja oikeaa kiinnostusta esim tehdä yhdessä perheenä asioita. Muistan yhdenkin kerran kun rakennettiin pihalle lumiukkoa yhdessä, se oli hienoa koska sellaista tapahtui niin harvoin.



Jälkeenpäin olen myös ymmärtänyt, että olin jonkinlainen väliinputoaja, isosiskoni oli äidin kanssa läheisempi ja pikkuveljeni isän kanssa. Minä en kenenkään, paitsi ehkä siskoni, joka taas ei halunnut minua joka paikkaan mukaan.



Se, ettei välit ole kovin läheiset aikuisiällä johtuu kuitenkin siitä, että äidilläni on alkoholiongelma ja muita ongelmia, ja ovat eronneet isän kanssa. Isällä on uusi perhe. Ollaan yhdteydessä muttei kovin läheisiä, lähinnä tavataan silloin tällöin.



Surullista, mutta totta. Sisarusten kanssa olen läheisempi.