Hei kaikki 25-28-vuotiaat. Mitä teille ja elämäänne kuuluu?

Olen yhden lapsen (vajaa 2 v.) äiti ja tänä vuonna tai ensi vuoden alussa kahden lapsen! :) Miehen kanssa ollaan jo kolmatta vuotta naimisissa. Asutaan vuokralla, vaikka haku omaan kotiin on päällä. Asiaa vähän vaikeuttaa se, että mies luultavasti vaihtaa piakkoin työpaikkaa, joka voi olla missä vaan. Mä lopettelen tämän kevään aikana opintoni ja jään sitten lapsen/lasten kanssa kotiin muutamaksi vuodeksi.



Jos rahatilanne hiukan parantuisi ja saisimme sen oman kodin, eläisin unelmaelämää. Rakastan lapsia ja pidän kotona olosta, vaikka myöhemmin aionkin panostaa työhönkin. Mutta nyt on lasten aika ja se tekee minut valtavan onnelliseksi! :)

Mä täytän huhtikuussa 28v.

Mulla on pitkä suhde mieheni kanssa.. 13,5v. Josta ollaan aviossa oltu 9,5v.

Lapsia on 4 ja 5. on tulossa, ensikuussa jo sylissä.

Omassa talossa asutaan, lainoja maksellaan ja tiukilla ollaan oltu ja ollaan varmasti vielä muutamia vuosia.

Vanha koirakin meillä on. Se oli meidän " eka lapsi" . Ikää sillä tulee pian 12v.

Lastemme iät on pian 10v, 8v, pian 4v ja pian 2v.

Nuorena haaveilin monesta lapsesta joten siltä osin haaveeni on toteutunut ja olen todella onnellinen lapsistani ja muutenkin elämästäni.



Töitä en ole juuri ehtinyt tehdä mutta uskon että sen aika tulee vielä. Muksutkin on kasvaneet kotona. Eli eivät ole nauttinu kunnan hoitopaikoista, ainakaan vielä.

Vanhimmat lapset on jo koululaisia ja nämä pienemmät on kotona edelleen tietysti kun olen kerran itse kotona!

Ehkä joudun joskus pienimpiä lapsia sit hoitopaikkoihin viemään mutta niin kauan kun on mahdollista olla kotona niin hoidan muksuni itse.



Luulen että mun työelämä alkaa vasta kun olen ensin pyörähtänyt koulunpenkillä. Ei oikein tuo nykyinen ammattini kiinnosta eikä sovi monilapsisen perheen äidille jos meinaan haluaa joskus olla kotonakin.

No se siitä.



Nyt minua eniten jännittää tuleva synnytys ja vauvan tulo perheeseen.

Kaikki niin innolla odotetaan sitä. Ihan pieninkin tajuaa että äidillä on vauva masussa ja osaa olla varovainen. Kömpelö on olo nyt, mutta onneksi se helpottaa jo muutaman viikon päästä.



Oikeastaan voin odottaa elämältä mukavia vuosia! On ainakin elämää ympärillä ja lapsia jotka toivottavasti saavat lapsia ja tuovat myös elämääni eloa! Sitä haluan eniten! En tahdo olla yksin!



Mieheni on ihana ja avulias ja ymmärtäväinen joten luulen että yhteiselämämme kestää.

Yhdessä on koettu jo niin paljon että emme varmaan osaisi edes elää ilman toisiamme, ei ainakaan erossa.

Molemmat ollaan toistemme ekat oikeat rakkaudet. Monesti aikaisempina vuosina olen miettinyt että tuokohan juuri se väliimme kiilan kun ei ole sitä kokemusta muista suhteista, mutta kun molemmat ollaan sitä mieltä että meillä on hyvä toistemme kanssa niin miksi haluais edes vaarantaa sitä.

Ja niitä kokemuksia saa kyllä yhden ja samankin kanssa :D ehkä enemmän kuin mitä sais irtosuhteista... Tiedä siitä mutta meillä näin!



Tulipas pitkä sepustus.. Mutta kiva kertoa muille miten mulla asiat on. (Kun ne sattuu oleen hyvin.)

Esikoinen viimeisiä aikoja masussa. Gradu tekemättä. Työkokemusta on kertynyt enemmän kuin opintoviikkoja... Omistusasunto haaveissa, mutta vielä ei tiedä, mihin tästä lähtisi. Kaikki muutkin saman alan ihmiset haluavat jäädä töihin opiskelukaupunkiinsa. Maalla olisi minulle töitä, mutta miehellä vakituinen työpaikka täällä.

2 ja 5 v lapset, rivitalo Espoossa, farmariauto , ammatti on ja teoriassa hyvä aviomies. Hoitovapaalla vielä vuoden, ja sitten töihin, pätkätyöt odottaa....

Miehen kanssa ollaan oltu jo 11 vuotta, asuttu pari vuotta ennen lasten saantia ulkomailla ja matkusteltu.

Silti en osaa olla tyytyväinen--haluaisin vaikka mitä tältä elämältä vaikka tuntuu, että olen jo ikäloppu--kohtahan se 30 v siellä kolkuttaa.

Rahaa ei ole tarpeeksi, liian pieni asunto, liian tylsää kotiäidin elämä, työkuviot liian pienipalkkaisia (hoitoala), oma mies tylsistyttää, harvoin tulee käytyä bailaamassa/tapaamassa kavereita(niitä muutamaa, mitä on enää jäljellä vuosien jälviltä) jne jne

Itse olen 27 vuotta ja lapsia on kolme, kaikki aivan ihania :) Mieheni tapasin v -98 alussa ja naimisissa olemme olleet vuodesta 01. Esikoisemme on 6 ja puoli vuotta, keskimmäinen 2-vuotias ja kuopus 9 kk.



Asumme ulkomailla miehen työn takia (tosin varmaan aika pysyvästi) ja itse olen nyt luonnollisesti kotona kahden pienimmän kanssa. Ostimme juuri unelmiemme talon ja vihdoin rupeaa laatikot tyhjenemään. Koulutukseltani olen FM. Elämä näyttää aika erilaiselta kun kuvittelin lukion jälkeen... Olen hyvin onnellinen vaikka tietysti on huonojakin päiviä.



Tulevaisuudessa toivon että saan edes hieman omaa alaani liippaavaa työtä (kunhan nuo pienet kasvavat) ja ennen kaikkea, että sekä minä, mieheni että kaikki lapsemme pysyisimme terveinä ja elämä jatkuisi yhtä onnellisena kuin tähänkin asti!

Minulla on hyvä koulutus ja mielenkiintoinen ja haastava vakituinen työ (valtion virka, joten toooosi varma). Olen naimisissa viidettä vuotta nuoruudenrakkauteni kanssa :) Hän sai myös juuri vakityön. Olemme muuttamassa piakkoin ensimmäiseen omistusasuntoomme, rivarin päätyyn. Meillä on yksi lapsi, 2v. Toinen on toiveissa.



Tällä hetkellä elämä on liian hyvää ollakseen totta! Minulla on ihana mies, lapsi, pian kaunis ja tilava koti, vakityö... Ja näin muutenkin olemme onnellisia. Elämä hymyilee :)



Olen siis totta tosiaan tyytyväinen elämääni!

Tuntuu hassulta lukea näitä juttuja. Hassulta siksi, että jokainen lukemani kertomus saa teidät kaikki tuntumaan niin läheisiltä. Ehkäpä sen saa aikaan niin samankaltaiset elämäntilanteet, jota ikäluokkamme elää. Mahtavaa oli lukea myös, että suurin osa kokee elämänsä mielekkääksi ja onnelliseksi. Ja nekin, joilla on tällä hetkellä toiveissa saada joku elämän alue korjatuksi, ajattelevat elämästä positiivisesti.



Kiitos jo vastanneille ja tuleville vastaajille!



ap

avioliitossa, yksi 2,5 v. lapsi (ja toinen mietinnän alla.) Oma talo rakenteilla tänne Tampereelle. Aika iso laina on siis otettu. Mies on ihana ja hänellä oin hyvä työpaikkakin. Oma ura vasta alussa, akateemisia olemme molemmat, mutta minä en niin kovin urakeskeinen. Toista lasta mietitään, välillä olen sitä mieltä, että nyt heti ja välillä taas ei sittenkään, tosin eihän sitä tiedä saammeko edes toista.

Aika onnellinen olen, tosin pieniä haaveita tietysti on. Haluaisin enemmän aikaa itselleni ja parisuhteellekin, nyt tuo taloprojeksti vie kaiken ajan, toisaalta aivan ihana kotihan siitä meille tulee, oikea unelma.

Miehen kanssa on pidetty yhtä noin 5 vuotta, ja edelleen olen aivan umpirakastunut!

Kiva lukea muiden kertomuksia :)

avoliitossa olen, ammattiurheilijna kanssa, omaan ammattiin olen valmistunut. kesällä ostettiin omistusasunto, joka on tosi ihana :) kaksi lasta on, 3 v ja 4kk vauva. kotona hoitelen nyt lapsia ja sitten katson mitä haluan tehdä " isona" , haluan ehkä uran vaihdoksen tai sitten jotain muuta uutta :) tyytyväinen olen elämääni, vaikka toi miehen urheilu-ura kyllä sitoo tosi paljon.... aika urheilun ehdoilla elää mies ja koko meidä perhe.

Onnellisesti kumminkin. Olen sinkku, toimin yrittäjänä mieluisessa ammatissa ja olen saanut rauhassa harrastaa, matkustaa jne, (sen minkä yrittäjän talous myöten antaa... :/ ) ja elellyt tyytyväistä, rauhallista elämää, perhe ja ystävät ovat tärkeänä osana elämääni. Minulla on oma asunto (ja laina pankissa ;)) ja olen elämääni muuten täysin tyytyväinen, mutta suurin unelmani eli oma puoliso ja lapset puuttuvat yhä. Toivon, että vielä joskus kuitenkin tämäkin elämäni osa-alue täyttyisi. En jaksa ja halua tuhlata elämääni epätoivoon ja lapsettomuuden suremiseen. Tiedän monen perheellisen " kadehtivan" vapauttani ja vapaa-aikaani, mutta voin lohduttaa, että ihailen heidän elämäänsä lapsiperheen arkea myöten ihan samalla tavalla. (Ja sivuhuomautuksena, tiedän tarkkaan mitä se arki oikeasti on, ja haluan sitä silti...;D )



Oikeasti, mukava ketju tämä! Sääli vain huomata, että olen näköjään todella pudonnut kelkasta ikäisiini nähden...Kaikilla muilla tuntuu jo oma perhe olevan. Olkaa siitä onnellisia! Olen aina toivonut suurta perhettä, mutta näyttää siltä, että en sellaista kerkiä kohta enää saamaan. Yksin adoptoiminenkin on epätoivoisen hidasta, kallista ja hankalaa... :/ *huokaus*

mutta veikkanpa että tämän palstan lukijoista suurin osa on perheellisiä. Mulla ikää on 28 ja sinkkuna asustelen. Biologinen kello tikittää, mutta erosin juuri miehestäni pitkän suhteen jälkeen eikä uutta miestä ole näköpiirissä. Toisaalta olen kyllä ihan tyytyväinen elämääni näinkin ainakin tällä hetkellä.

kärsin aviomiehen kanssa lapsettomuudesta. Työelämä on ollut

kiinnostavaa, mutta rahaa ei ole kovasti tullut. Kaipa tässä iässä

pitäisi olla jo onnistunut jossain. ??

No, elämä on mitä on. Minulle elämä ei tunnu tuovan niitä autoja,

lapsia ja omakotitaloja. Sen sijaan saan elää vieläkin vapaata

elämää, herätä silloin kun siltä tuntuu ja ostaa pizzan jos siltä tuntuu.

Miehelläni on hyvä työpaikka, oma urakehitykseni on vasta alussa (toivottavasti).



Tuttavia on paljon, hyviä ystäviä muutamia ja he ovat arvokkaita meille.



Pidän elämästäni, luulisin sen olevan sitä mitä olen aina halunnutkin (jos vielä työelämässä saisin paremman paikan). Nykyinenkin työ on vakituinen, joten periaatteessa ei pitäisi valittaa.

Olen avioliitossa ja viime keväänä meille syntyi kauan toivottu esikoinen. Asumme omassa talossa ja tilaa riittää, koiranpentukin tulee perheeseen keväämmällä :)



Unelmat on siis toteutuneet, mulla on ehjä perhe lapsuuden rikkinäisten vuosien jälkeen ja oma koti, jossa on turvallista ja hyvä olla. Mieheni kanssa käydään tietenkin välillä kriisejä läpi eikä arkikaan aina niin auvoiselta tunnu, mutta muuten kyllä elämä on suht hyvässä jamassa.



Olen suunnitellut, että olen nyt vielä ensi kevääseen kotona, ja sitten palailen työelämään ja myöhemmin on haaveissa opiskella terveydenhoitajaksi tai kätilöksi. On ihan kiva tietää, että jaksaa vielä suunnitella ja miettiä tulevaa, ja oikeastaan odotan sitäkin aikaa jo innolla.

Meillä on kolme lasta, juuri ostettu oma talo ja haaveet on nyt toteutuneet =) Uusia pienempiä toiveita/haaveita on tietty aina, mut kaikkea ei tarvii aina saadakaan =)



Nyt vielä kaksi vuotta olis tarkoitus olla kotona lasten kanssa ja sitten takaisin työelämään.. Mä en keksi oikeastaan yhtään syytä tyytymättömyyteen, meillä kaikki asiat kohdallaan siis...



Mä oon tyytyväinen siihen et mulla on mahdollisuus olla lasten kanssa kotona näinkin pitkään ja kun töihin menon aika on, mulla on yksi kouluikäinen, yksi eskari ja kolmevuotias..

Olen 26 (27 maaliskuussa). Olen saannut oikeestaan kaiken mitä olen halunnut. Nuoruudessa (lapsuudessani) halusin paljon lapsia ja elukoita. Nyt olen 4 lapsen kotiäiti ja maatalon emäntä. Eli on lapsia ja elukoita.

Ainoastaan mitä en ole saannut on etten ole päässyt vielä naimisiin, ollaan oltu avomieheni kanssa jo 9vuotta yhdessä :). Nuoruudessani kuvittelin et menisin ekaksi naimisiin ja sitten vasta tekisin lapset, mutta mieli muuttu ja lapset tuli eka ja naimisiin mennään joskus kaukaisessa tulevaisuudessa.

Olen valmistunut yliopistosta pari vuotta sitten, teen vuorotellen töitä ja väitöskirjaa, työ on hyväpalkkainen, mutta aika vastuullinen ja vaativa. Asumme rivarissa, autoja meilläkin on kaksi jos se nyt on jotenkin olennaista, mutta toinen on kyllä melkoinen romu. : ) Olen tyytyväinen, uraa olisin voinut tietenkin luoda vielä enemmän, mutta haluan nyt tässä vaiheessa keskittyä perheeseenkin. En ole mitenkään vanha vielä, ja uraan ehdin panostaa sittenkin kun lapset ovat kouluikäisiä. Tärkeintä elämässä on nyt lapseni ja tämä toinen tuleva.

Asumme Helsingin keskustassa omassa asunnossa. Minulla on hyvä työpaikka, jossa viihdyn ja miehelläni on oma yritys.



En elä mitään unelmaani mutta perustyytyväisiä tässä arjessa ollaan. Tulevaisuudessa olisi ihanaa jos olisi vähän enemmän rahaa ja pystyisi matkustelemaan.

mieleisen työpaikan. Kaksi ihanaa lasta, uusi okt, rakas ja rakastava mies. Elämä on kaikin puolin mallillaan ja ennen kaikkea olen tyytyväinen tasaiseen arkeen. Ystäviä on muutama. Olen sinut itseni kanssa. ja minulla on hyvä olla. Nuoruuden haaveistani ovat toteutuneet kaikki, mitä ikinä olen osannut toivoakaan. Pienen pieni tyytymättömyyteni kohdistuu omaa kielitaitoani kohtaan. Sen parantaminen on seuraava urakkani.



Kaikkea hyvää teille kaikille!



ap

Naimisissa, ja yks lapsi. Unelmani perheestä on toteutunut. Toivomme lisää lapsia. Asumme vuokralla, mutta unelmoimme omasta talosta. Ehkä joskus vuosien päästä..

Olen aina ollut kiinnostunut kielistä ja muista kulttuureista, ja nyt saan niitä tuutin täydeltä sillä asun ulkomailla =) Hintana tosin on uraputken katkeaminen. Lopputyö jäi kesken Suomessa ja täällä oli pakko ottaa eri alan töitä, ja aika huonopalkkaista.

Ja mies on unelmien mies! Sellainen luontoihminen, ja komea =)