pienet lapset ja ero??

Nähkää kerrankin VAIVAA suhteenne eteen ja SELVITTÄKÄÄ ongelmanne. Näin saadan yksi avioerolapsi maailmaan vähemmän. Miksi teette lapsia jos suhde on noin heikolla pohjalla.

Pitkään parisuhteeseen nyt vaan kerta kaikkiaan KUULUUKIN nuo vastamäet, senpä takia se pappikin kyselee, TAHDOTTEKO myös huonoina aikoina... Ei mikään asia on lopullisesti pilalla (jos ei kyse ole pahasta alkoholismista, väkivallasta, insestistä tahi muusta kamalasta) vaikka siltä tuntuisikin.

Meillä selvittiin pahimman kriisin yli kun yhteisymmärryksessä totesimme että nyt eletään sitten tätä vaihetta ja kai sekin loppuu aikanaan... Ja niinhän se loppui. Pienet arkiset hellyydenosoitukset, halaus, suukko vaikka toinen miten ottaisi aivoon, siitä se lähtee.

Jos tuntuu että suhteenne ei toimi ja kaikkenne olette tehneet ettekä halua enää yhdessä olla niin tuo on lapselle hyvä ikä erota. Hän ei todennäköisesti edes huomaa eroa entiseen kun näkee isäänsä tarpeeksi usein ja kun hän on vanhempi hänelle on täysin luonnollista että te ette elä kaikki saman katon alla.



Lapsen turvallisuuden kannalta on oleellista miten te erovanhempina tulette toimeen keskenänne ja miten itse voitte.

Lapset myös pieniä, ja nuorempi juuri 2.



Sovittiin että lapset jäävät minun luokse asumaan, ja isä muutti lähelle kaksioon jonne ostettiin vuodesohva johon lapset mahtuvat nukkumaan. Isä maksaa elatusta vain 100,-/lapsi mutta tapaa toisaalta lapsiaan vähintään pari kertaa viikossa (välillä melkein joka päivä) ja silloin tällöin ovat myös yötä hänen luonaan. Minusta tiivis kontakti on paras kun on kyseessä näinkin pienet lapset, ettei niille tulisi tunne että jompi kumpi vanhemmista on " hylännyt" heidät. Olen myös sitä mieltä että yksi koti on lapselle rauhallisin vaihtoehto, vaikka meillekin ehdotettiin kahden kodin mallia.



Olen ollut tähän systeemiin erittäin tyytyväinen, kuten myös lasten isä, mutta se tietysti edellyttää että vanhempien välit ovat joten kuten kunnossa. Tsemppiä teille!

Lapsi ei reagoinut asiaan mitenkään, kotona oli turvallista olla ja rauha maassa. Mielestäni paljon parempi vaihtoehto lapsen kasvaa eron jälkeen rauhassa, rakastavassa ja huolehtivassa kodissa toisen vanhemman kanssa kuin kireässä, riitelevässä ja muutenkin epätasapainosessa aviopari-kodissa.



Lapsi on joka toinen viikonloppu isänsä kanssa, laatuaikaa joka on lähentänyt heidän suhdettaan huomattavasti. Mielellään lapsi myös palaa kotio arkeen vierailun jälkeen. Ei ole ikäviä itkenyt ja puhuu omasta kodista sekä isän kodista.



Erosta on nyt 2 vuotta aikaa ja nyt vuoden on itselläni ollut miesystävä, joka paljon on luonamme ja teemme asioita yhdessä lapsen kanssa, mutta hän ei asu meillä. Lapsi puhuu häntä nimellä ja pitää äidin että itsensä kaverina tätä miestä. Samoin isän uudesta naisystävästä puhuu nimellä ja kaverina.



Voimia ja rohkeutta päätökseen, oli se mikä tahansa. Itseään voi aina syyttää mutta kannataa/pitää ajatella, miten lapsella olisi hyvä ja turvallinen kasvuympäristö.

Teimme niin, että aluksi lapset asuivat omassa kodissaan ja olivat kymmenkunta päivää kuukaudessa siellä isän kanssa ja loput äidin kanssa. Isä siis vuokrasi asunnon lasten kodin läheltä ja vanhemmat asuivat siellä vuorotellen. Heti alussa sovitiin, että jos uusia kumppaneita tms. tulee, niin sitten lapset asuvat äitinsä kanssa kotona. Nyt niin onkin ja lapset ovat joka toinen viikonloppu pitkä viikonlopun (to-ma) isänsä luona ja siinä välissä tapaavat niin, etteivät ole koskaan yli neljää päivää näkemättä isäänsä. Meillä se on toiminut. Mikään viikko-viikko -systeemi ei toimisi, koska nuorimmainen ikävöisi kumpaakin vanhempaansa niin kovasti.



Vanhempi lapsista on moneen kertaan sanonut, että on kiva kun äiti ja isä eivät enää huuda kaiken aikaa. Lasten isä panostaa nyt eka kertaa elämässään aikaansa lasten kanssa, eikä ainoastaan laita lapsia katsomaan videoita ja juo itse kaljaa, kun hänen kuuluisi viettää aikaa lasten kanssa.



Ero oli minulle rankka päätös, mutta en kadu. Uudessa parisuhteessa olen myös huomannut, miten mukavaa on olla tasapainoisessa suhteessa. Riitoja meilläkin on, mutta asioista puhutaan järkevästi, eikä vaan huudeta ja syytellä tolkuttomasti.

Asioita on koitettu selvittää moneen otteeseen. Joskus jopa päästy siihen asti, että molemmat ovat ajatelleet kykenevänsä muuttumaan... sitten taas jonkin ajan kuluttua palattu entiseen käyttäytymismalliin ja pyörä alkanut pyöriä uudestaan. Väsyttääkin juuri tämä ajatus siitä, että vaikka miten yrittää, niin samoihin ongelmiin ja erilaisten arvojen ja erilaisten suhtautumistapojen aiheuttamiin ristiriitoihin törmää jatkuvasti tasaisin väliajoin.



Onko joku saanut oikeasti apua joltain parisuhdeterapeutilta tms? Kun pelkkä neuvo siitä, että nyt teidän pitää keskenään puhuu ja selvittää asiat ja ottaa huomioon toinen toisenne jne jne on käyty jo läpi?

Vierailija:

Onko joku saanut oikeasti apua joltain parisuhdeterapeutilta tms? Kun pelkkä neuvo siitä, että nyt teidän pitää keskenään puhuu ja selvittää asiat ja ottaa huomioon toinen toisenne jne jne on käyty jo läpi?

Eipä olla haettu parisuhdeneuvontaa... kumpikaan ei ole uskonut, että jakamalla juuri tällaisia " kunnioittakaa toisianne" ja " puhukaa ja kuunnelkaa" -neuvoja pystynyt auttamaan.



Mutta kaipa tässä vaiheessa, kun alkaa hyvät neuvot olemaan itsellä vähissä, voisi kokeilla kaikkea mahdollista.



Ymmärrän kyllä, jos suhteessa toinen on ollut se aktiivinen lasten kanssa, että silloin lapset asuvat sen kanssa ja toinen vierailee... mutta itse olen vähintään yhtä paljon lapsen kanssa kun äiti, kumpikin leikkii ja osallistuu samalla tavoin eikä niin että toinen vaan istuttaisi katsomaan videoita. Musta on ihan järkyttävä ajatus, että näkisin lasta pari kertaa viikossa... siks tää onkin niin kauhee tilanne.



Pitää varmaan koittaa saada sitten ammattilaisen apua parisuhteeseen... ja toinenkin hyväksymään se ajatus.