Oletteko kaikki superlapsirakkaita tai vauvakuumeisia? Mä olen 26-vee enkä yhtään.

tulee aikoinaan, jos ovat tullakseen. Te taidatte olla elämäänne tyytyväisiä nyt näinkin, ja lapsenkaipuuajatukset tulevat enemmän ulkopuolisista vaikuttimista, vai kuinka? Ei kaikkien todellakaan tarvitse olla maailman äidillisimpiä jne. Minustakin on vaikeaa kehua ummet ja lammet juuri jotain tiettyjä lapsia, minusta kaikki lapset ansaitsisivat olla ihailtuja. Muutenkin olen vähän vaisu ja vaatimaton, joten en ole tottunut ihastelemaan muiden esim kotiakaan ylitsevuotavasti ja kiusaannun itse vastaavasta puheesta minuun kohdistuen.

Kolmikymppisenä ehtii vallan loistavasti lapsia saada.

Vauvakuumetta podin ehkä vähän ennen sitä, halusin toki lapsen, sain ihanan pienen pojan, joka on maailman ihanin lapsi!Mutta ympärillä on näitä nuoria äitejä jotka hössöttää ja pukee vaatteita...se tuntuu olevan todella tärkeää ja potevat vauvakuumetta vaikka edellinen vauva on vasta pari kk....sitä en ymmärrä enkä tule koskaan ymmärtämään...mitä tarvetta se tyydyttää? täytyy kysyä koska vauvankaipuuta se ei ole kun sylissä on parikuinen vauva?????

Et tunnu tarvitsevan juuri nyt muuta ja se on ihan ok, nauti miehestäsi ja vapaudesta, nuoruudesta ja elämästä!

En osaa ja kykene kehua muiden taloa/sisustusta/lapsia...Se ei ole kateutta, vaan juuri tuota omaa vaatimattomuutta, jossa ylitsevuotavat ylisanat ovat suuhun vieraita. Mielessäni saatan kyllä ihastella, visualisti kun olen.



Mutta ap! Jos laitatte lapsen tilaukseen, voitte huomata MITEN eri asia se oma lapsi on! Ei sitä voi ikimaailmassa verrata muiden...oma lapsi jaksaa aina vaan sävähdyttää, ihastuttaa, pakahduttaa rakkauden tunteeseen, ylpeyteen - ei sellaista käy muiden lasten kohdalla.



Nimim. kolmen vuoden äitiyden kokemuksella

Välillä sellanen olo että haluis oman muksun ja muodostaa kolmihenkisen perheen, välillä taas tuntuu tosi hankalalta ajatella koko lapsen tekoa. Toisaaltaa mulla tuntuu ainakin biologinenkello tikittävän ja ajattelen, että olen jo vanha äidiksi... Onneksi on ihana 4v kummipoika joka kyläilee meillä paljon...

Ihan kun etenkin av:n jutut koskisivat edes puoliksi lapsia, tai niistäkään suurin osa olisi sellaisia, ettei niihin voisi lapsettomana kommentoida.

Helposti vieraita lapsia katsoessa saattaakin ajatelaa, miten raskasta lasten kanssa on, pelkkää huuto, käskemistä, kieltämistä, väsymystä jne....

Mutta kun oma lapsi on sylissä, se on oikeesti aivan uskomatonta. Ehkä itsekästäkin sanoa näin, mutta se on niin ainutlaatuista seurata sitä pientä ihmettä, jonka itse on saanut aikaiseksi=)



Tästä ei nyt sitten kannata vetää herneitä kenenkään nekkuunsa, ihan yhtä lailla voisin rakastaa adoptiolastakin.

Mulla on ainakin niin vahva hoivavietti ollut aina. Ei ehtinyt tulla vauvakuumetta ennen ekaa vauvaa, mutta rakastuin siihen ihan heti. Olin silloin 17 vuotias. Vasta tokan jälkeen sain tosi kovan vauvakuumeen ja surin tosi paljon kaikkina niinä kuukausina, kun menkat alkoivatkin. Nyt lapsia on neljä, luulen että tämä riittää, ehdin vielä matkustella jne ja olen silti vielä " nuori."



Lopuksi haluan vielä sanoa, että ihan kaikkea ei kannata aina suunnitella kalenteri kädessä. Jos yhtään haaveilet perheestä, jätä " herran haltuun=) " ja ajattele, että näin on tarkoitettu.

Kaikkea hyvää!



T: Lintu75 ja 4 tyttöä

Menin naimisiin 22 v, sain esikoisen 32 v ja kuopuksen 34 v.



Elimme miehen kanssa symbioosissa, enkä tiennyt haluanko ollenkaan lapsia. En myös ole koskaan osannut ihailla muiden lapsia. Sitten täytin 30, ja tiedostin, että kohta voi jäädä luu käteen.



No, en vieläkään osaa leperellä toisten vauvoilla, enkä myöskään odota muiden tekevän sitä omilleni. Mutta kyllä sitä äiti voi olla ilman superemovaistojakaan.

Jos kumpikaan ei tunne olevansa valmiita lapselle, niin ei kannata sitten edes harkita asiaa. Jos vahinko käy, niin on 8kk aikaa sisäistää vauvan tuloa. Vauva on vauva vain lyhyen aikaa.. Lapsi on oma lapsi koko elämän. Itsellä ei ole ollut sananmukaisesti vauvakuumetta, vaan olen halunnut perheeseen lapsen. Nyt meillä on yksi lapsi ja toista toivoisin, mutta mies ei ole vielä valmis. En siis painosta, koska ihmisillä kestää oma aikansa kypsyä lapsen tuloon perheeseen. Voi olla, että me jäädään yksilapsiseksi perheeksi, mutta onhan minulla jo toi yksi ihana lapsi. Ei siis kannata mielestäni painostaa itseään tai miestään menemäään minkään muotin mukaan. Ehkä se vauvakuume iskee tai ei iskekään. Teille ehkä tulee joskus lapsia tai ei tule ollenkaan. Naisilla ei ole tietstyi niin kauan mahdollisuuksia jahkailla kuin miehillä, mutta olet silti ihan nuori vielä nykymittapuun mukaan.

tiesin että toi on se ihminen jonka kanssa haluan lapsen. Me ollaan niin uskomattoman hyvä pari yhdessä, ja kaikki oli kun elokuvasta. Yli kakskyt vuotta myöhemmin on elämä edelleenkin yhdessä ihmeellistä, ja aina sattuu ja tapahtuu kaikkea odottamatonta, ja ihaninta on nää lapset jotka on sellasia meidän sekoituksia, että tuntuu että taivas on vaan rajana sille mitä ne tekee. Eli koskaan ei voi tietää mitä elämässä tapahtuu, ja toivon että pitäsitte silmät auki, ja tarttusitte tilaisuuteen kun sellanen sattuu kohdalle.

Pienestä asti olen tykännyt lapsista ja hoitanut sukulaisten pieniäkin vauveleita jo aika nuorena. Hoitovietti on ollut kova. Omaa lasta toivoin pitkään ja vihdoin se tuli. Ja kyllä elämä on ollut ihanaa lapsen (kohta kahden) kanssa. Ei arki niin raskasta ole ollut, ehkä se asenne on erilainen kun on tuo hoivavietti niin kova :)



Olen muuten ajatellut että nämä palstat ovat nimenomaan lapsiperheille suunnattuja... mutta mahtuuhan tänne tietysti sinunkin kaltaisia :)



En tiedä sanoa, tuletko joku päivä enemmän lapsirakkaammaksi mutta luulen että mitä tuossa lähipiirissä olen ihmisiä seurannut että ne joilla tuota kiinnostusta ei kovin ole ollut niin eivät kyllä oikein osaa sitten nauttikaan lapsiperheen arjesta kun oma tulee. Heille moni arki asia on hirvittävän raskas ja he haluavat aikaisin töihin, eivät siedä sekasotkua jne. Mutta kaipa sekin on yksilöllistä.

Pitkään olin sitä mieltä että lapsia ei tule. Mieheni halusi lapsen ja raahasi minua kyläilemään ystäviensä luokse, jossa oli pieniä vauvoja ja kanteli niitä onnellisena ja tunki heitä minunkin syliini leperrellen että eikös ole ihania=)).

Ensimmäinen lapsemme syntyi kun olin 30 v ja kun esikoisemme oli 1v rupesin odottamaan seuraavaa. Nyt lapsemme ovat 5 ja 7 ja rakastan heitä enemmän kuin olisin ikinä kuvitellut ketään koskaan rakastavani. En kyllä edelleenkään automaattisesti pidä kaikista lapsista, mutta pääsääntöisesti kyllä.

Tilastojen mukaan olisimme ihannevanhemmat lapsille: molemmilla vakituinen työpaikka ja hyvä koulutus, omakotitalo löytyy, emme juurikaan ryyppää tai hillu baareissa. Minä 25 ja mies 30. Terveitä olemme ja harrastamme liikuntaa ja syömme terveellisesti. Naimisiin menimme vuosi sitten ja suhteemme on ollut todella onnellinen alusta asti.



Mutta...



Miksi helkutissa minulle ei tule sitä vauvakuumetta? Lapsista pidän, mutta ajatus raskaudesta, synnytyksestä ja oman lapsen hoidosta ahdistaa, joskus jopa suorastaan oksettaa. Outoa, kun ei itsekään tiedä mistä tämä johtuu, mitään traumoja ei taustalla pitäisi olla. Olemme vaan niin onnellisia yhdessä etten halua ketään siihen " väliin" . Joo,kuulostaa varmaan tosi typerältä...



Haluaisinkin kysyä teiltä äideiltä, että onko kukaan tehnyt vastaavassa tilanteessa järkiratkaisua, eli antanut lapsen tulla vaikkei siihen tunne halua? Miten arki on sitten lähtenyt sujumaan?

Nautit elämästä täysillä: matkustelet, harrastat, bailaat.



Kyllä mieli sitten muuttuu kun mittari alkaa näyttää 3-kymppiä, kaikilla ei toki silloinkaan. Ja miksi kaikkien pitäisi lapsia hankkiakaan.



Sitä kyllä ihmettelen, että miksi kirjoittelet täällä? Eikö muita keskustelupalstoja ole netti väärällään?

Minä tein lapset ehkä sen vuoksi, että mies halusi kovasti lapsia. Jos minulla olisi ollut mies, joka ei olisi halunnut lapsia, olisi se ollut minulle ok. Kasvoin kuitenkin henkisesti (kirjoitan tästä kohta), lisäksi minulla ainakin tapahtui niin, että kun olin raskaana, niin vauvan tuloon ja äitiyteen kasvoi. Luonto hoiti tehtävänsä.

Omien lasten myötä olen oppinut jopa pitämään muistakin lapsista. Etenkin pidän alle 5 v pojista, koska minulla on alle 5 v poikia itsellä.

Olin kotona täysaikaisesti 1,5 vuotta ja seuraavat 3 vuotta tein osa-aikahommia. Kuopuksen täyttäessä kaksi minua alkoi ahdistaa ja lähdin töihin - ja koko perhe on onnellisempi, kun minun ei tarvitse nyhrätä kotonta.

En vieläkään jaksa leikkiä lasten kanssa. Keskustelen kyllä paljon, kyselen ja luen ja teen palapelejä, mutta en jaksa lasten juttuja.... onneksi perheessä on lapsirakas isä.

Tuosta henkisestä kasvamisesta: mietin aina, miksi en pitänyt lapsista. Koulutukseni perusteella tiedän siis ihmisluonnosta paljon ja omalta kohdaltani tulin siihen tulokseen, että minun omassa hyvin varhaisessa lapsuudessani oli jokin mennyt vikaan.

En nimittäin halunnut kenenkään tulevan minun ja mieheni väliin, vaan haluasin symbioosin jatkuvan ikuisesti. Halusin itse olla se perheen " vauva" . Eli uskon, että minun ja oman äitini symbioosissa on jotain mennyt vikaan (no, silloin äitiysloma oli 3 kk ja äiti palasi töihin). Mitä aikaisemmin jotain " traumaa" tapahtuu, sitä vähemmän sitä tiedostaa.

Tarvitsin siis tuon symbioosin. Vasta kun sen sain kokea ja ymmärsin oman toiminnan lähtökohtani, niin olin itsekin valmis kasvamaan äitiyteen.

Vierailija:

Miksi helkutissa minulle ei tule sitä vauvakuumetta? Lapsista pidän, mutta ajatus raskaudesta, synnytyksestä ja oman lapsen hoidosta ahdistaa, joskus jopa suorastaan oksettaa. Outoa, kun ei itsekään tiedä mistä tämä johtuu, mitään traumoja ei taustalla pitäisi olla. Olemme vaan niin onnellisia yhdessä etten halua ketään siihen " väliin" . Joo,kuulostaa varmaan tosi typerältä...

Haluaisinkin kysyä teiltä äideiltä, että onko kukaan tehnyt vastaavassa tilanteessa järkiratkaisua, eli antanut lapsen tulla vaikkei siihen tunne halua? Miten arki on sitten lähtenyt sujumaan?

Varmaan ihan aiheellista ihmetellä, miksi olen vauva-palstalla. En osaa yhtä syytä mainita, mutta ehkäpä se, että tämä on kuitenkin melko eläväinen palsta, jossa saa kommentteja nopeasti ja aika paljon. Kuten tuossa jo sanottiinkin, on paljon myös aiheita, jotka käsittelevät muuta elämää kun lapsiperhe-elämää.



Kiva kuulla, että olen vielä nuori ja ehdin miettiä asiaa vielä muutamia vuosia. Jotenkin on vain kai iskostunut päähän tämän paljon vauvallakin esillä ollut asenne, että vanhat äidit ovat naurettavia ja huonoja jne, ja on tyhmää jättää lasten teko " vanhaksi" . Totta on tietenkin että lasten saanti hankaloituu mitä vanhemmaksi pääsee, mutta samalla myös unohtuu se, että ei kuitenkaan ehkä kaikilla ja vanhemmalla iällä jotkut muut seikat voivat olla lapselle otollisia. Vanhemmaksi tulo ei ole pelkästä hedelmöityksestä kiinni, vaikka alkuvaiheessa näin tietysti on.

että älä tee lapsia vain koska niin kuuluu tehdä. Nauti vapaudestasi ja nuoruudesta, matkusta, bailaa ja vietä aikaa miehesi kanssa. Itse tein ensimmäisen reilu kolmikymppisenä ihan järkiperustein, toisen parin vuoden päästä jo vauvakuumeesta. Sittten kun aika on kypsä, alkaa asia pyöriä enemmän mielessä, odottele vielä. En minä mikään lapsirakas ole vieläkään, mutta omiani rakastan enemmän kuin mitään muuta taivaan alla.

Tulin vain 28 vuotiaana siihen tulokseen, että jos lapsia joskus haluaa niin kannattaa yrittää laittaa tilaukseen. Heti tärppäsi ja kyllä niihin omiin lapsiin äidinvaistot vain kummasti heti heräsi.

Eiköhän äiti- ja lapsipalsta ole se loogisin paikka kysellä neuvoja ja mielipiteitä lapsenhankintaa koskeviin kysymyksiin?

ja nyt siintää ajatus pikkukakkosesta...en siis rakasta kaikkia maailman lapsia. 26-vuotiaana ei käynyt edes mielessä lapsen hankkiminen.