Onko tosiaan niin etta ensimmainen vuosi (noin) lapsen syntyman jalkeen on aidille ihan kamalaa aikaa, etta koko ajan vaan on vasynyt ja itkee, lapsi huutaa koko ajan, mies

Tai tottakai meitä oli sitten kolme ;) mutta mitään kaaosta ei tullut. Lapsella oli jonkin sorttisia masuvaivoja muutama kuukausi, mutta ei ne univaivoja saaneet aikaseksi joista ei olisi selvinnyt. Yhtäkkiä tulee mieleen yksi asia mistä luovuttiin lapsen myötä, mutta mitä sitten. Siihen on sopeuduttava ettei kaikkea voi aina saada. Perhe-elämä on ollut ihanaa ja toista toivotaan.

Minäkin odotin jotain ihan kamalaa ja sainkin jotain ihan muuta :)



Mutta toki paljon riippuu ihmisistä ja erityisesti vauvasta.

pojan 3kk kanssa! Synnytyksen jälkeinen masennus on eriasia ja aivan varmasti voi aiheuttaa pitkäaikasita väsymystä ja itkuisuutta ja riittämättömyyden tunnetta. Sitäpä en onneksi saanut!

hän haluaa huolenpitoa, huomaavaisuutta ja ennen kaikkea palveluksia mieheltä. Jos mies sen ymmärtää ja siihen vastaa eikä lapsikaan ole mikään hirmukoliikki, niin vauva-aika ei ole kamalaa.



Henkisesti yksin jääneen naisen äitiys alkaa kuvaamissasi merkeissä..

Mun mies ei pystynyt jäämään isyyslomalle, joten jouduin yksin hoitamaan kaiken. Nyt jälkikäteen en edes muista tuosta ajasta juuri mitään, olin niin väsynyt... Rakastuin lapseeni vasta ristiäisessä, silloin tajusin että mulla on vauva! Ja se että vauva alkoi ottaa kontaktia, vaikutti siihen myös. Sitä ennen vauva vaan tuntui vieraalta. Lapsi on nyt 3 kk, ja nyt jo helpottaa. Vauva viihtyy jo yksinkin lattialla joten saan tehtyä jopa ruokaa yms.

ja nytkin temperamentiltaan melko vaativa ihana tyttö. Mutta ensimmäinen vuosi hurahti nopeasti ja oli ihanaa aikaa. Nyt vasta äitiys alkaa olla vaativampaa kun tytön tahdon kanssa saa taistella jatkuvasti. Ja toinen tulossa :)

olen ollut väsynyt, sydän hakkaa kofeiinin voimalla ja loppumattomat kotityöt tuntuu kasautuvan. Ikinä vauvan tulon jälkeen en ole herännyt virkeänä uuteen päivään, ole saanut tehdä omia juttuja tarpeeksi, saanut syödä rauhassa, jne. Vauva ei ole nukkunut mitenkään hirveästi päiväuniakaan. Hän vaatii jatkuvaa viihdytystä tai sitten huutaa.



Nyt vasta olen tajunnut, että mulla on vauva ja olen ollut iloinenkin siitä. Mutta entistä elämää kaipaan myös. Hetkittäin olen ajatellut, ettei olisi kannattanut hankkia lasta ollenkaan.



Miehestä ei ole apua, sillä hän opiskelee ja on tiiviisti poissa kotoa aamukahdeksasta iltaseitsemään. Eli " saan" olla vauvan kanssa kaksin. Välillä päässä on käynyt, että hyppään parvekkeelta ja jätän koko paskan taakseni. Mutta toisaalta toivo elää, että vauva kasvaa joka päivä ja viihtyy ehkä vanhempana itsekseenkin. Ja onhan hän kyllä maailman suloisin lapsi ja onneksi toistaiseksi terve. Enkä siis ikinä pois antaisi. Ja sydäntä kylmää, että negatiivisesti joskus edes ajattelenkin. Näitä mietteitäni en uskalla edes itsellenikään ääneen sanoa.

Siinä on " tavallinen" vauva-aika, välillä väsyttää, mutta suurimman osan aikaa ihmetellään kuinka meille tämmöinen on annettu=)!

-kun isä osallistuu

-kun äidillä on omia menoja ja aikaa kodin ulkopuolella viimeistään kun lapsi on 4-6kk

-ja äidillä ja lapsella on päivämenoja, kerhoja, ystäviä, lenkkeilyä..

-et stressaa kotitöistä ja terveellisestä ruoasta liikaa

Vauva oli itkuinen. Saattoi itkeä useita tunteja päivässä yhtäpäätä. Yöunensa nukkui puolentunnin pätkissä. Päiväunet nukkui useiden tuntien itkujen ja nukutuksien kautta. Lisäksi vierasti kaikkia ihmisiä ja pelkäsi kaikkea(imuri, silitysrauta jne.)



Toinen taas on ollut vauvasta asti todella helposti tyytyväinen.

Vierailija:

olen ollut väsynyt, sydän hakkaa kofeiinin voimalla ja loppumattomat kotityöt tuntuu kasautuvan. Ikinä vauvan tulon jälkeen en ole herännyt virkeänä uuteen päivään, ole saanut tehdä omia juttuja tarpeeksi, saanut syödä rauhassa, jne. Vauva ei ole nukkunut mitenkään hirveästi päiväuniakaan. Hän vaatii jatkuvaa viihdytystä tai sitten huutaa.

Nyt vasta olen tajunnut, että mulla on vauva ja olen ollut iloinenkin siitä. Mutta entistä elämää kaipaan myös. Hetkittäin olen ajatellut, ettei olisi kannattanut hankkia lasta ollenkaan.

Miehestä ei ole apua, sillä hän opiskelee ja on tiiviisti poissa kotoa aamukahdeksasta iltaseitsemään. Eli " saan" olla vauvan kanssa kaksin. Välillä päässä on käynyt, että hyppään parvekkeelta ja jätän koko paskan taakseni. Mutta toisaalta toivo elää, että vauva kasvaa joka päivä ja viihtyy ehkä vanhempana itsekseenkin. Ja onhan hän kyllä maailman suloisin lapsi ja onneksi toistaiseksi terve. Enkä siis ikinä pois antaisi. Ja sydäntä kylmää, että negatiivisesti joskus edes ajattelenkin. Näitä mietteitäni en uskalla edes itsellenikään ääneen sanoa.

meillä ei mikään muuttunut esikoisen syntymän jälkeen. Elämä muuttui vasta, kun tuli toinen lapsi.

eikä mitään sellaista ole tullut vastaan, mitä en olisi osannut odottaakin. Paitsi se, että miten tajuttoman paljon voi lasta rakastaa ja miten paljon iloa ja onnea siitä saa.

Vaikka yh olenkin ja vauvalla sattui olemaan koliikki. Yöt valvoimme ja päivät nukuimme kolme ekaa kuukautta(samahan se on milloin nukkuu).

Nyt vauva-ajat on melkein takanapäin, lapsi 1v. Haluaisin vielä kokea vauvaajan uudestaan....(yritystä on ollutkin esikoisen isän kanssa, mutta eipä vielä ole tärpännyt)

tosi allergiset lapset, imetyksistä ei tullut mitään, koko ajan juostiin lääkärissä, parisuhde huono, mies ei oikein ymmärtänyt kuinka raskasta olikaan, huoli toimeentulosta jne.

Silti en kadu mitään, lapset ovat parasta mitä olen elämältä saanut. Joskus suren sitä idyllikuvaa jota en sanut kokea, mutta toisaalta olen sananut paljon muuta.

Mutta kyllä sen kesti, kun löytyi jonkunmoiset selviytymismallit. Ekan kanssa oli enempi hukassa, toisen kanssa jo luotti itseensä täysillä.

Itse olin heti synnytyksen jälkeen todella onnellinen ja pirteä. Samantien häitä suunnittelemaan,pidettiin ne viisi viikkoa vauvan syntymän jälkeen jolloin olin täysin palautunut.

Toista olisi ollut jos meidän toinen lapsi olisi syntynyt ensimmäisenä , hän huusi ensimmäiset kolme kuukautta ja vielä tämän jälkeenkin yöt aina ensimmäiseen syntymäpäiväänsä saakka.Olisin varmasti ollut hieman erilainen kuin esikoisen syntymän aikoihin :)

rauhallinen, tasainen, helposti tyyntyvä. Itse olen tulisieluisempaa sorttia ja olin hämmästyksestä ymmyrkäisenä kun tällaisen vauvan sain (mieheni on tällainen). Olin kans lukenut noi kirjat ja odotin vauva-ajan olevan hermojaraastavaa tahtojen taistelua.

Olin kanssa henkisesti valmistautunut kiduttavaan elämään: ei lepoa päivin eikä öin, ei aikaa käydä suihkissa/syödä/siivota jne. Vauva huutaa 12 tuntia päivässä, ei osaa imeä, on kipeä ja kiukkuinen, ja synnytys on tietenkin kuin kuolemanporteilla kävisi...



Ja juuri kun olin tsempannut itseni kohtaamaan elämäni raskaimman vuoden niin mitään ei tapahtunut. Synnytys oli helppo, normaali ja kaikin tavoin oppikirjamainen, kivunlievitys viimeisen kahden tunnin aikana (ennen vauvan syntymää) oli 100%, eli siis synnytys lopulta täysin kivuton ponnistusvaiheineen.



Lapsi oli helppo: söi ja nukkui paljon, ei itkenyt kuin herätessään ja silloinkin rauhoittui heti kun pääsi rinnalle/syliin. nukahti helposti ja omaan sänkyyn. Ei ole sairastanut kertaakaan koko 1,5 vuotiaan elämänsä aikana!!! Mitään allergiaa ei ole ollut. On iloinen, seurallinen ja helpo vauva, ja nyt lapsi.



Vauvan hoito oli helppoa, ja samalla kaikki muukin tuntui helpolta, kun lapsi oli niin aurinkoinen ja tyytyväinen. Lapsi esim. rakasti sitterissä oloa, olisi voinut makaa/istua siinä vaikka koko päivän ja leikkiä/tutkia leluja, mutta tiettenkään en antanut. Ja vaikka oli niin rauhallinen, niin samalla oli aktiivinen sosiaalisesti: otti katseella ja äänellä kontaktia koko ajan jne. Eli ei ollut sellainen passiivinen vauva, vaikka olikin rauhallinen.

eka 1,5 vuotta, kun lapsi ei nukkunut öitä kunnolla todellakaan, univelkaa oli aivan liikaa ja koko ajan, se vie voimat. Sitten kuin varkain vrk rytmi löytikin, yöt nukuttiin, niin muuttui meidän perhen elämä ilosemmaksi ja jaksoi touhuta enemmän kaikkea, eikä ollut enää raskasta.