Lue keskustelun säännöt.
veljeni tytär oli syntyjään jo vammainen.Pienenä se mentteli mutta
28.12.2005 |
mutta nyt inhottaa nähdä sitä.
Se istuu pyörätuolissa ja vääntelehtii kokoajan. On liikalihava ja naama kokoajan irvessä.
Mua pelottaa se ja myös inhottaa.
En uskalla sanoa veljelleni mutta joa mahdollisuuden saisin selvittää oisko lapseni terve tekisin mitä tahansa.
Oikeasti mua pelotaa ja hirvittää nähdä 13 vuotias isokokoinen ihminen, joka tavallaan on nuori mutta käyttää vaippoja ja jota joutuu uyttämään. sitten se saa raivarin ja heittelee kaikki tavarat pöydiltä ja huutaa ja ölisee ja karjuu. Ja sen on kuin isokoikoinen vastasyntynyt sen jälkeen. Laskee allensa ja kuolaa.......
Ikinä en tuollaista lasta halua.
Kun ja jos aion tehdä lapsen. Kayn kaikki testit ja kokeet läpi, jotta en samaan helvettiin kuin veljeni joutuisi.
Enkä edes tuommoista lasta ikinä haluasi.
Kommentit (10)
Sun asennetta siis. Jospa olisit ite syntynyt vammaisena? Mietipa sita.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivon, ettei sinunlaisiasi ihmisiä ikinä " siunattaisi" vammaisella lapsella.
..meidän olisi niin paljon helpompi olla täällä. Vai mitä ap?
Siltikään en tosiaan kuvittele, että kaikki vammaiset olisivat työkykyisiä Downin syndrooma -ihmisiä. Tiedän, että moniin vammoihin voi kuolla sikiöaikana tai pian syntymän jälkeen. Tiedän, että monet jäävät eloon ja ovat täysin hoidettavia koko elämänsä ajan. Tuttavapiiriini kuuluu vammaisten lasten vanhempia, jotka ovat joutuneet sijoittamaan lapsensa laitokseen, koska omat voimat eivät olekaan riittäneet. Tunnen myös äidin, joka hoitaa teini-ikäistä lähes kommunikaatiokyvytöntä, liikkumatonta lastaan antaumuksella ja rakkaudella kotona.
Nuo lapset ovat kuitenkin vanhempiensa rakkaita, ihania, omia. Vaikka he mölisisivät, kuolaisivat, kiemurtelisivat pyörätuolissaan, saisivat ruokansa letkulla tai laskisivat alleen epilepsiakohtauksen aikana. Itse haluan mahdollisuuden rakastaa lastani sellaisena kuin hän on niin pitkään kuin mahdollista. Vaikka se sitten vaatisi myös lapsen vamman, sairauden tai kuoleman hyväksymisen.
Jos veljesi lapsi ei ota sinuun kontaktia, niin tietysti se on poikkeavaa - ei vammaiselle, mutta ihmiselle ylipäätään. Tai jos hän ei hallitse kasvojensa ilmeitä ja on pakkoliikkeitä. Mä ymmärrän sen, että se on pelottavaa ja inhottavaakin.
Mutta usko pois, jos lapsi on oma, siihen vammaisuuteenkin kasvaa. Siihen on pakko. Lapsi ei omissa silmissä silloin olekaan vain ällöttävä ja vääntelehtivä " laardikasa" . Hänellä on tunteet.
Vaippojen käyttäminen herättää monissa myös aggressioita, onhan jokaisella " normaalilla" vaipoista pois opettelu oma ponnistuksensa. Moni on myös oppinut, että pissaaminen ja kakkaaminen on ällöä, moiset toimepiteet pitää tehdä itsenäisesti. On pärjättävä viimeiseen saakka.
Sitten kun näkee vammaisen, joka ei pärjääkään itse, kohtaa omat pelkonsa ja inhonsa. Jos minä en saa olla riippuvainen, ei saa kukaan muukaan. Jos minunkin epäitsenäisyys on ollut huono asia lapsena, miksi tuolla on muka oikeus olla koko loppuelämänsä riippuvainen?
Hänelle pitäisi antaa huomiota KOKO ajan, vaikka MINÄ en saa sitä, vaikka minä olen NIIN taitava kaikessa. Ja olen joutunut pärjäämään jo kauan. Miksi tuo, ällöttävä, vammainen saa paapomista, vaikka minut opetettiin sitä inhoamaan jo varhain?
Olen sitä mieltä, että vasta nämä asiat itselleen selvittämällä voi hyväksyä sen, että jopa täysin toisista riippuvaisella ihmisellä on oikeus elää ja olla. Vammainen ihminen (melko julmalla tavalla) testaa ympäristönsä ihmisten sivistystason.
Rakkauden moraali: ¿Sen minkä teette heistä kaikkein pienimmälle, sen teette minulle¿
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Läheskään kaikki vammat eivät tule ilmi sikiöseulonnoissa. Kenties saatkin INCL-lapsen, oireet ilmenevät vasta 1-2-vuotiaana. Sama AGUssa. Tai mitä jos lapsesi joutuu auto-onnettomuuteen ja halvaantuu? Ehkä sun kannattais jättää lapset tekemättä.
Ei semmoisia kannata väkisten elättää, kärsivät vain
Sisältö jatkuu mainoksen alla
eli poikaa syötettiin, pidettiin vaippoja, vaati jatkuvaa silmälläpitoa koko ajan kotona. Suurimman osan ajasta olikin laitoksessa ja kotona vain lomaili. Poika kuoli 18- vuotiaana ja muutama vuosi sen jälkeen perheen äiti sanoi, että jos nyt saisi päättää, hän olisi keskeyttänyt raskauden.
vai siinä vaiheessa, kun vauva on vuoden vanha.
Tottakai olemassa olevien tosiasioiden kanssa on elettävä, mutta jos raskaus voidaan keskeyttää noin varhaisessa vaiheessa, niin silloin se minusta on ihan varteen otettava vaihtoehto ja säästää niin vanhemmat kuin lapsenkin monelta surulta.
Ne vammaiset, joita ihmiset yleensä näkevät, ovat suhteellisen hyvin pärjääviä Down-lapsia (tai -aikuisia). Vaikeammin vammaiset ovat yleensä kotona tai laitoksessa. Itse en luultavasti jaksaisi ympäri vuorokauden hoitaa vaikeasti vammaista lasta vuodesta toiseen, vaan turvautuisin laitoshoitoon.