Anoppi

Ei kai tuollaisille ajattelemattomille idiooteille (anteeksi vain ilmaus) voi oikein muuta tehdä kuin pysyä heistä mahdollisimman kaukana. Sinä ja anoppisi ette kaiketikaan joudu olemaan kovinkaan paljon tekemisissä, joten sinänsä tilanteesi on helppo... Oletko muuten puhunut asiasta miehesi kanssa? Miten hän äitinsä käytöksen ottaa? Voisiko hän kenties jutella anoppisi kanssa?



Itselläni on anoppi, joka muistaa myös joka tapaamisella kertoa, mikä kaikki raskaudessa voi vielä mennä pieleen. Onneksi mekään emme tapaa järin usein, joten nämä letkautukset on suhteellisen helppo jättää omaan arvoonsa. Vaikka etenkin näin synnytyksen lähestyessä jännitys ja pelkokin lisääntyvät heti, kun rupean ajattelemaan, mitä kaikkea vielä voikaan tapahtua...



Voimia sinulle, ja onnea odotukseesi!



:) SolAngel rv 35+5

En muuta voi sanoa. Millaisia ihmisiä maa päällään kantaa.



Kahden keskenmenon kokeneena tiedän, ettei mielikuvituksen laukkaamiseen ei tarvita ulkopuolisten letkautuksia. Kyllä sitä itse osaa valkoisen muutta mustaksi pelätessään uutta keskenmenoa.



Mielestäni letkautuksesi anopille oli todella nappisuoritus. Oma isoäitini on suuri piirtein tarpeeksi hankala ja kokemuksesta voin sanoa, että aseettomaksi tollasen ihmisen tekee vain itse pysymällä rauhallisena ja antamaan juuri tollasia kommentteja. Ne sekottavat pakan ihan täysin. Jos rupee huutamaan ja raivoomaan, sitä antaa toiselle vaan aseen uuteen loukkaukseen. Kun olet ulospäin kylmän rauhallinen, etkä näytä, miten ko henkilön sanomiset sattuu vaan annat kylmän rauhallisia kommentteja, olet selvinnyt voittajana ja voit röyhistää rintaasi.



Toivon totisesti, että miehesi ymmärtää asemasi, ja äitinsä huonon käytöksen. Hän voisi palauttaa anoppiasi maan pinnalle muutamalla hyvin valitulla sanalla asettumalla selväsi puolellesi.



Muista, että meillä odottavilla ja imettävillä äideilllä on kaikki tunteet todella herkästi pinnassa ja tulee helposti reagoitua liian nopeasti. Teidän, että on vaikeaa pitää kaikki sanat sisällä, mutta vastaavassa tilanteessa pidä ko ihmisen kanssa jäitä hatussa ja näytä, että sinua ei lannisteta sanojen voimalla. Kiroile ja huuda, itke ja hakkaa vaikka tyynyä, niin ettei anoppi näe, mutta älä sille ihmiselle koskaan näytä, että sanat osuvat maaliin. Saat olla jouluisesta todella ylpeä, teit anoppsi aikeet todella tyhjäksi sanoillasi.



Meillä liikutaan kanssa jotakuinkin samalla tasolla oman isoäidin kanssa, viime kesänä hän sanoi silloin 1,5 v lapselleni, että sun äitis on paska. Ja niin edelleen. Täytyy myöntää, että siinä tilanteessa repesin ihan totaalisesti. Huusin niin että koko kylä raiku. En valitettavasti siitä matsista selvinny voittajana, mutta sen jälkeen olen visusti pitänyt vaarin, ettei sama toistu. Lähinnä olen nauranut päin naamaa kaikille lausunnoille sanoen, älä valehtele tai vastaavaa..



Tsemppiä loppuraskauteen, pysyttele mahdollisimman kaukana anopista ja vastaisuuden varalle, keskustelkaa miehesi kanssa siitä, miten vastaavissa tilanteissa sitten teette ja mitä haluat miehesi sanovan ja tekevän näyttääkseen, että on sinun puolellasi äitiään vastaan tuli mikä tuli.



Triku rv 22+4

näen anoppia tasan niin usein kuin itse haluan. Nytkään en aikonut mennä hänen luokseen jouluksi. Ajattelin kuitenkin, että onhan sentään joulu ja hän olisi muuten " yksin" (ja tahdoin olla mieheni ja koirieni kanssa).



Olemme olleet yhdessä mieheni kanssa reilut 11 vuotta, tuosta naimisissa pian kahdeksan (olemme 30-v). Anoppini ei ole koskaan voinut sietää minua. Tämä oli mielestäni se vihoviimeisin keino, jolla hän sen pystyi näyttämään. Monesti anoppini puhuu minusta miehelleni nimillä " muija" , " ämmä" tms. Eikä hän ole edes seniili tai mielisairas =0.



Kesäisestä keskenmenoletkautuksesta miehenikin loukkaantui, mutta totesi: " sellainenhan se on, minkäs sille voi" . Surullista ajatella, että loukkaa sanomisillaan omaa, ainoaa lastaankin. Mieheni puolestaan on mieluummin sitten hiljaa, eikä nosta asiasta älämölöä (vaikka joskus kyllä niin toivoisinkin).



Tämä olisi ensimmäinen lapsemme, ja todennäköisesti ainokaisemme (minulla on kohdussa suuria myoomia, jotka voivat aiheuttaa vaikka mitä). Koulutuksemme, taloutemme ja elämämme ovat kunnossa, joten senkään ei pitäisi anoppiani " rasittaa" . En ole narkkari, juoppo, rujo enkä elä mieheni siivellä. Minut on kasvatettu kunnioittamaan toisia ihmisiä. En siis ole koskaan sanonut mitään, miksi anoppini pitäisi minua inhota.



Olisi niin kovin väärin " viedä" lapselta mummi vain sen vuoksi, että äiti ja mummi eivät tule toimeen. Se olisi niin väärin... onhan hän kuitenkin mieheni äiti. Aika näyttää, miten homma tästä kehittyy. Toivotaan kuitenkin parasta, vaikka luulen, että tässä tapauksessa " ei vanha koira uusia temppuja opi" =(. En vaan mitenkään voi ymmärtää, mitä hän mielessään ajattelee... Omassa mielessäni tunnen vain syvää ahdistusta asian vuoksi.

Minulla on hankala appiukko. Ensimmäinen lapsi hänelle kelpasi, vaikka oli tyttö. Toista odottaessa kyseli, että mikäs tulee pojalle nimeksi... No syntyi toinen tyttö. Tämän kakkosen ristiäisiinkään ei viitsinyt tulla, kun ei ollut poika. Kolmatta odottaessa ei hänelle kerrottu mitään, ennenkuin pari viikkoa kolmannen TYTÖN syntymän jälkeen... Onnistui helposti, koska hänen meillä käydessään en mene samaan huoneeseen. On haukkunut minut useasti kertomalla esimerkiksi, että en osaa lapsia kasvattaa, enkä ruokkia oikein, minulla ei lapsia pitäisi olla ollenkaan.



Kun kolmas syntyi, toi kukkia kun asiasta lopulta kuuli. Istuin sohvalla imettämässä kun appi tuli ovesta. Ei vaivautunu tuomaan kukkia, vaan heitti ne olohuoneen ovelta. Miehelle kuulin purnaavan, että mahtaako minussa olla joku vika, kun saamme pelkästään tyttöjä!!!! Voi jee... Pitäisköhän sitä valistaa, että ne on kyllä miehen siittiöt, mitkä sen sukupuolen määrää...



Mieheni on myös todella kypsä isänsä juttuihin. Lakkasimme kokonaan käymästä siellä, emmekä ollet kotona, jos hän tuli käymään. Nyt osaa jo kohdella tyttöjä tasapuolisesti, kysyy jopa kaikken kuulumiset kun käy!

Jos yhtään lohduttaa, niin kohtalotovereita ainakin on: meidänkin perheellä on todella huonot välit miehen vanhempiin. Ollaan oltu yhdessä jo kahdeksan vuotta ja meillä on pieni taapero. Etenkin anoppi on lähes koko yhteiselomme aikana naljaillut minulle aina nähdessämme kaikenlaista ilkeää, mutta appi oli ihan ok, kunnes lähes vuosi sitten haukkui minut ja oman perheeni täysin kelvottomaksi. Mieheni, eli oma poikansa, sisältyi tähän myös, koska kasvatuksemme haukuttiin myös kelvottomaksi: vauva kuulemma hyppyyttää meitä, kun haluamme pitää yllä säännöllistä päivärytmiä ym. ym. Anopin ilkeilyt olin jo oppinut " toisesta korvasta sisään toisesta ulos" , tosin vierailut olivat piinallisia, mutta ilkeilyt eivät enää sattuneet. Apen purkaus taas oli järkyttävää sekä miehelleni että minulle, koska olimme pitäneet häntä ns. normaalina ja uskoneet hänelle yksityisasioitammekin, joita hän sitten suolsikin päin näköä. Pakkasimme tavaramme saman tien ja lähdimme ajamaan kotiin. Ihme, että selvisimme pitkän matkan ehjinä kotiin!!! Tapahtuneesta on pian vuosi aikaa emmekä ole sen jälkeen heillä käyneet. Anoppi on käynyt kerran kaksi meillä, ja on niin kuin mitään ei olisi tapahtunut. Koko tapahtuma on tavallaa vaiettu kuoliaaksi heidän puoleltaan. Mieheni juttelee isänsä kanssa puhelimessa silloin tällöin niitä näitä. Surullista kyllä, meillä jälkikasvun ilmaantuminen sai tilanteen vielä paljon pahemmaksi. Olemme nyt vain itsekkäästikin ajatelleet, että lapsemme ei tarvitse tuollaisia isovanhempia, jotka inhoavat hänen vanhempiaan. Ehkä tulevaisuudessa tilanne muuttuu, mutta nyt olemme antaneet itsellemme luvan olla olematta pakolla tekemisissä.

...että, anoppi on monin tavoin antanut ymmärtää, että hän ei minusta pidä, mutta apen kanssa mieheni ja minä luulimme tulevamme ihan hyvin juttuun. En minäkään ymmärrä, mikä minussa on niin väärin: meilläkin on molemmilla koulutus ja työasiat ja kaikki muukin elämässä kunnossa. Mutta olen sitten ajatellut, ettei heille kelpaa mikään tai kukaan. Ovat niin negatiivisia.

ja kauniita ajatuksia vaan, mullakin on hitusen sukset ristissä anopin kanssa, pinnalta asiat ehkä suurin piirtein ok, mutta pinnan alta ei, eli välit jäykät. Mutta sun tapaukses kuulostaa kyllä surulliselta. Ja paras neuvo taitaa olla se, ettei tosiaan tommoselle ihmiselle näytä pahaa mieltään, mutta sitten olisikin tärkeää saada puhua jollekulle joka jaksaa kuunnella...



Tuli vielä tosta yhdestä viestistä mieleen, että joskus kun ihmisen käytös ja luonne alkaa ihan yht' äkkiä kummastuttaa, voi vanhemman ihmisen kohdalla olla jopa kyse dementian ensimerkeistä tms. Muistan ikuisesti sen tunnelman, kun olin 6-vuotias, ja olimme juuri tulleet kotiin papan luota. Puhelin soi, ja pappa syyttää meitä, että olimme ryövänneet marjapensaat yön aikana tyhjiksi. Tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Äitini lopetti vierailut apen luona. Vuosien varrella syytökset hurjistuivat, nyt yli 20 myöhemmin pappa on pahasti dementoitunut, ei tunne ketään, ei juuri puhu jne. Mutta silloin aluksi sitä ei tietysti osannut ajatella.



Ja näissä asioissa itsellä ainakin tuntuu vielä se rankalta, että sellaiset ihmiset, joilta haluaisi saada tukea ja arvostusta, käyttäytyvät kuten käyttäytyvät. Olen tässä viime aikoina muutenkin pohdiskellut, että mitä sana " aikuistuminen" mahtaa tarkoittaa, onko se kypsää ja tasapainoista käytöstä vai mitä...



Voimaterveisiä lähettää Lapaniina

Itselläni myös anoppi, jonka nähdessä karvat nousevat pystyyn. Olen koko seurusteluajan ihmetellyt anoppini käytöstä aikuisten poikiensa passaamisesta ja omituisesta ylihuolehtivaisuudesta... Ja siitä, että hän kuvittelee olevansa aina oikeassa. Olen kuitenkin tullut ihan hyvin hänen kanssaan toimeen asenteellani, hän on mussukkani äiti ja kaikkien kanssahan voi tulla toimeen, vaikka ei toisesta niin kauheasti pitäisikään.

Nyt raskauteni aikana on kuitenkin tullut mitta totaalisen täyteen anoppia ja inhon tunne vaan kasvaa. Tiedän, että raskaus vielä herkistää tunteita entisestään. Kun kerroimme, että meille tulee vauvaa (jota olemme jo itse muutaman vuoden odotelleet, tätä anoppi ei tiedä ja vauva on siis tosi hieno asia meille) hän tokaisi " jaaha, onnea" ja se siitä. Kerroimme samalla kertaa menevämme naimisiin johon anoppi: " Jaaha, onnea. Ette olisikaan olleet lapsen äiti ja isä ellette menisi naimisiin....." Minä hermostuin ja ihmettelin ääneen mitä se meidän elämää muuttaa, aivan samoja ihmisiä olemme naimisiin menon jälkeenkin olemme ja yhtä lailla oman lapsemme äiti ja isä jne... Sitten alkoi mitä iso kirja sanoo asiasta.... Anoppini on siis uskovainen ja tuntuu Jumalan sana olevan tärkeämpää kuin oman poikansa onnellisuus. Sanoi vielä minulle etten ymmärrä uskoa, koska en kuulu samaan (suoraansanoen sairaaseen) lahkoon enkä tuputa omia mielipiteitäni toisten elämään.

Koko raskauteni aikan hän ei ole kertaakaan minulta kysynyt vointiani tai yleensäkään mitään, tuskin edes kehdannut kenellekään kertoa ja niille kelle on kertonut on tullut yllärinä, että ai laskettu aika on jo silloin eli mitä lie hölöttänyt.

Eniten ihmetyttää se miten voi ajatella noin kun omalla lapsella on kaikki hyvin elämässään, on melkein oma talo, vakituiset työpaikat ja onnellinen. Onko se kenties jotain äidin mustasukkaisuutta vai silkkaa hulluutta.... En voi sitä käsittää ja itselleenhän hän hallaa tekee, tuskin luotan hänen hoiviinsa omaa lastani ja aion vielä hänelle sanoa, että kuvitteletko tosiaan, että olet käytökselläsi ansainnut mummon arvonimen...

Sitten esim. oman äitini läsnäollessa hän itkua tuhertaa miksi emme pyydä häntä käymään yms..... Siis todella kiero ihminen. Harmittaa vaan mieheni ja lapseni puolesta eniten... mutta en tiedä....

Siis aivan järkyttäviä appivanhempia teillä joillain!! Sanotaan, että itsellä ja anopilla on joskus ollut hieman jäykät välit, mutta ei kyllä mitään tuohon verrattavaa. Meillä ongelmia oli lähinnä siitä, että mies on aina ollut anopin mielestä " äidin poika" (ja mies saanut tosissaan asettaa rajojaan äidille ja repiä itsensä irti joissain asioissa melkein väkisin). Anopille vaikeinta ehdottomasti olikin hyväksyä, että hänen poikansa elämässä onkin joku toinen, " tärkeämpi" nainen; ilmoitus vauvasta järkytti selvästi häntä pahasti, eikä hän osannut luontevasti onnitella uutisesta naimisiin menosta, mutta ei kyllä letkauttanutkaan mitään noin törkeää! Ja ajan kuluessa on hyväksynyt asiat, ja pystyy nyt iloitsemaan jo täysin tulevasta lapsenlapsestaan. Että saan kyllä olla todella onnellinen siitä, että anoppi on kuitenkin järkevä ihminen...



Ketjun aloittajalle sanoisin sen verran, että kun lapsenne syntyy, älä missään nimessä ajattele että sinun velvollisuutesi on ylläpitää anopin ja hänen lapsenlapsensa suhdetta. Aloitteen tarvitsee tulla myös anopin puolelta, ja silloinkin miehesi voi olla se linkki lapsen ja mummon välillä. Koska sinun ei missään nimessä tarvitse tai pidä alentua tuollaiseen kohteluun...! Tärkeää on myös, että juttelet miehesi kanssa tapahtuneesta. Miehesi ei tietenkään tarvitse valita sinun tai äitinsä välillä, mutta hänen tulisi kyllä osoittaa se, että pystyy asettumaan teidän väliinne. Toisin sanoen ei anna äitinsä kohdella sinua miten haluaa, ja tarvittaessa puolustaa sinua=vaatii kunnioittamaan sinua puolisonaan. Se ei ole mielestäni liikaa pyydetty...

Anoppi on muuten ihan ok, kun harvemmin näkee! Me vain satutaan asumaan naapureina, joten on vähän hankalaa olla " erossa" ..

Se on sellainen ylihössääjä ja vahtaa kyllä jokaisen askeleeni sen jälkeen, kun toisesta vauvasta kerrotaan! Esikoisen syntymän aikoihin ja 2 v. sen jälkeen asuttiin saman katon alla vielä ja kyllä oli sukset ristissä eräämmän kerran! Meillä kun on aivan eri kasvatusperiaatteet kuin heillä! Heidän mielestään lasta EI saa komentaa eikä kieltää, eli se saa vaikka pas****a ruokapöydälle jos haluaa! Ja silloin vauva-aikana vauvaa ei olisi hänen mielestään saanut syöttää kuin tasan oliko nyt 3 vai 4 tunnin välein, vaikka huusikin! Ja mikä sota oli niistä tutteleista ja tuttipulloista!!! ARGH! Nyt onneksi asutaan siis oman katon alla, eikä sillä ole mitään sanomista mun vauvan hoitamiseen! eikä muutenkaan lasten kasvatukseen..Ihmettelen vain miksiköhän esikoinen (kohta 5v.) tekee ihan mitä vain heidän luonaan, vaikka yrittävätkin kieltää, mutta kotona tottelee?!?!? ;) Omapa on ongelmansa! Niin ja odotusaikana ei saa siivota, eikä juuri mitään muutakaan saa tehdä.. Ja heidän mielestään vauvan vanhemmat eivät saa käydä missään, siis korjaan MINÄ en saa käydä missään! Emme saaneet heitä katsomaan vauvaa (vuoden jo silloin..), jos oisimme kesällä halunneet käydä tuossa melkein vieressä olevalla tanssipaikalla! Emmekä saaneet ottaa ketään muutakaan hoitamaan, koska sehän on ihan YLINOLOA ja HÄPEÄLLISTÄ!!! Ai jaa..sanon minä! Ja nythän ei sitten kukaan tule sanomaan kuka meidän vauvaa sillä välin hoitaa, jos haluamme jossakin pikaisesti piipahtaa!



Sitä vaan ei jaksa! Mullehan tulikin sitten jonkin sortin synnytyksen jälkeinen masennus, kun saman katon alla asui noin veemäisiä ihmisiä! Toivottavasti nyt ei tule..Ymmärrättekin nyt tuon otsikon ;)