Yh:ille ystävällinen kysymys :)

Erosimme kokonaan nuoremman ollessa pieni, sillä tajusin viimein, etten koskaan saa hänestä perhettä.



Sukulaisia ja turvaverkkoa ei ole ollut, eikä isä ollut kiinnostunut lapsistaan enää eron jälkeen (löysi myös uuden pian). Maksoin lastenhoitajille jotta pääsin kerran kuussa esim. leffaan, myöhemmin maksoin yöhoidoista, joskus joku ystävä auttoi. Kuten aiemmin joku sanoi, oli nuori, meni koneena eteenpäin kun oli pakko jaksaa, vaikka joskus ajatteli sekoavansa, kun ei edes kioskille päässyt ilman 2 lasta.

Muistan aina, kun lapsi on saanut esim. korvatulehduksen talviyönä, ja toinenkin oli herätettävä ja työnnettävä molemmat auraamatonta tietä pitkin sairaalapäivystykseen umpihangessa, yhden lapsen rattailla kolmelta yöllä. Kun ei ollut taksirahaa. Välillä siis ns. vitutti aika raskaasti. Aamulla oli aika iloinen, kun pääsi sairaalasta bussilla takaisin kotiin, ylellistä:)



Homma helpottui, kun isompi oli niin iso, että jos esim. sairastuin, pystyin lähettämään 5 vuotiaan kauppaan hakemaan jotakin yksinkertaista, mikroon laitettavaa ruokaa. Tajusin siis, että saan olla kuumeessa, lapset osaavat jo vähän huolehtia itsestään:)

Kävin vuosia baarissa kerran kuussa, maksoin lastenhoidosta.



Nyt he ovat jo isoja koululaisia, enkä minä enää halua mihinkään, viihdyn kotona, ja tiedän selviäväni kaikesta, ihan kaikesta. Enkä IKINÄ ottaisi miestä vaivoikseni, mulla ei kuitenkaan koskaan mennyt energiaa mihinkään parisuhteeseen (pieniä virityksiä oli toki) vaan kaikki meni lapsiin (kun olin selvinnyt erosta). Yksinäinen olin monta vuotta, siis fyysisesti, kiduin kun piti nukkua yksin, mutta se lakkasi jo kauan sitten. En enää osaa jakaa sänkyä kenenkään kanssa, vaikka joku tuppautuisikin;).



Kiva elämä, ja parempi näin, kun olla riippuvainen jostakusta.

Olen yksin neljän pienen kanssa. Välit isään ja isän sukuun onneksi melko hyvät. Isä tapaa lapsia 2-4 kertaa viikossa.

Hyvin sitä jaksaa :)

Ainakin yhden lapsen yh-äitinä.



Erosimme jo raskausaikana ja päätös oli minun.

Olemme siis alusta asti ollut lapsen kanssa kahden ja lapsi nyt 2 vuotias.



Lapsi tapaa isäänsä säännöllisesti, eli n. joka toinen viikonloppu.

Silloin jää sitä omaa aikaa.

Toisaalta ei se oma aikakaan niin tärkeää ole. Silloin vaan miettii, että mitäs sitä nyt tekisikään, kun lapsi ei ole kotona.



Välit lapsen isään ovat ihan kohtalaisen hyvät. Pystymme puhumaan lapsea koskevista asioista ja yleensä pääsemme yhteisymmärrykseen asioista.



Ja onhan mulla tukiverkostoa, jotka tarpeen tullen katsovat lasta, jos itsellä on jotain tärkeää menoa.

Olen siis ihan tyytyväinen elämääni.

Vaihtelevasti jaksan. Hoitoapua en juuri saa. Lapset olivat ihan liian pieniä, kun erosimme. En ymmärrä vieläkään kuinka siinä niin kävi... Lapset oireilevat jonkin verran erosta. Suurin syy lienee se, että isä näkee heitä silloin kun häntä huvittaa. Meillä on tekstiviestivälit... Parempi kait sekin kuin ei mitään.

Yh:ksi vauvan ollessa parikuinen. Syynä eroon miehen olematon mielenkiinto perhe-elämää kohtaan. Miksi ei jaksais? Välit ex:ään viileän ystävälliset. Ei haluta tappaa toisiamme tavatessa, muttei ole mitään mahkuja, että koskaan palattais yhteen tai edes mentäis kahville yhdessä. Lapsi suhtautunut asiaan ihan ok. Ei muista aikaa isän kanssa saman katon alla asuessa. Saa olla isällään niin paljon kuin tahtoo ja nää jutut toimii hyvin.

Jäin raskausaikana yksin, itse tahdoin erota.. Poikani (reilu 1v.) ei näe isäänsä, säännöllisesti. Muutaman kk:n tauko saattaa olla näkemisessä. Omaa aikaa tässä kaipaa eniten.. Sitä kun ei juuri ole tarjolla. Edes tunnin hetki yksin kuukaudessa olisi kova sana :)



Mutta eipä ole stressiä miehestä, se kai ainut hyvä puoli ;)

tietysti tietyllä tavalla sitä venyykin.



Enemmän ihmettelen niiden naisten jaksamista, jotka joutuvat sietämään " huonoa" avioliittoa! He sietävät tuplastressiä jatkuvasti - avioliiton onnettomuus on stressi sinänsä, useinhan tämän lisäksi vielä vaimo/äiti hoitaa kaikki lapsen/lasten asiat. Se vasta jurppiikin, jos joutuu koko ajan miettimään, kuinka sitä vain raataa KOKO perheen eteen eikä mies/isä tee omien lastensa tai liiton eteen yhtään mitään.



Tietysti yh:llakin voi olla harmia exästä (tapaamiset/elarit/yms).



Mä jaksan hyvän sosiaalisen turvaverkon avulla (kuulostaa kliseiseltä!). Saan todennäköisesti paljon enemmän apua kuin yh:t keskimäärin, toisaalta myös enemmän apua kuin silloin jos asuisin lapseni isän kanssa (se olisi kamalaa!).



Meillä tuli ero raskausaikana (asuimme yhdessä). Yhdessä olon jatkumisessa ei olisi ollut mitään mieltä!

Jäin yksin jo raskausaikana kun mies löysi uuden.

Meidän välit on aika epäselvät edelleen.



Isä tapaa lasta vaihtelevasti. Joskus pari kertaa kuussa ja joskus kerran kuussa. Lapsi on nyt 1,5v.



Välillä on ollu tosi raskasta, mutta pääsääntöisesti olen kyllä pärjänny hyvin. Omaa aikaa ei juuri ole..varsinkin nyt kun olen vielä kotiäiti.

että lapseni on vakavasti sairas ja syvästi kehitysvammainen. Mun mielestä MIKÄÄN siinä yksinhuoltajuudessa ei rasittavuudessaan ole ollut verrannollista lapsen sairauden tuomaan huoleen.



MUTTA! Jos omaa aikaa ei ole TUNTIAKAAN kuussa...nostan hattua, vaikka lapsi olisi kuinka terve ja hyvin kehittynyt! MINÄ en jaksaisi nimittäin sitä. Säästäisin vaikka hulluna kaikki rahani, jotta voisin edes silloin tällöin tilata MLL:n lastenhoitajaa. Tai laittaisin vaikka nettiin ilmoituksen ja kysyisin, voisko jonkun toisen yh:n kanssa tehdä lastenhoitodiilin.



Tunnen itseni niin hyvin, että jos sitä omaa aikaa ei ole yhtään, musta tulee lyhytpinnainen ja aggressiivinen lapsen tukistaja/läiskijä! Jos sitten vuoroin itkee ja vuoroin huutaa. Eli ei hyvä!



Mun pinna nimittäin EI veny kovin pitkälle - vaikka sitten mitä tekisin...

Olin nuori ja jaksoin. En nyt tarkoita, etteivätkö vanhemmat ihmiset jaksaisi tms., mutta tuntuu, että jos nyt täytyisi sama rumba vetää uusiksi, en jaksaisi. Oli ennakkoluuloton, eikä murehtinut raha-asioita pätkääkään jne. Meni vain kuin kone eteenpäin. Mun toisella lapsella on viivästymiä puheessa ja motorisessa kehityksessä, sekä allergioita ja paha astma. Ne ovat syöneet voimia.

viimesestä omasta hetkestä alkaa olemaan 5-6kk niin silloin tahtoo pinna kiristyä aika helposti. Tosin pari kertaa vuodessa saan kokonaisen vuorokauden itselleni, silloin on hyvä ladata akkuja vaikkapa siivoamalla RAUHASSA =) Kyllä se kumppanin kaipuu häipyy kun kuuntelee kaverien valituksia omista miehistään ja kalsarivuorista =D Mutta pakko myöntää, ystävät tekee elämästä 100 kertaa helpompaa jo pelkästään olemassa olollaan.

Hyvät joulut kaikille yh-, uusperhe- ja ydinperheäideille!

Olisi kiva saada vertaistukea ja neuvoja arjesta selviytymiseen.

En ollut kauaa, mutta sekin riitti! Jäin yksin, koska puoliso otti ja kuoli. Oli todella rankkaa yksinään, mutta siinä oli tietysti muitakin murheita käsiteltävänä. Löysin uuden puolison aika nopeasti, onneksi. Kyllä minä tarvitsen kumppania jakamaan sitä elämää, en yksinkertaisesti jaksa yksin!! Oli kyllä hirvittävän rankkaa, hattua pitää nostaa kaikille jotka yksin kasvattavat lapsiaan.

ja koska vanhempanikaan eivät ole elossa eikä omaisia ole lähellä, täytyy myöntää että ajoittain olen ollut täysin sietokyvyn rajoilla ja varmaan ylikin sen.



Mutta ihmeesti elämä kantaa. Juuri tänä aamuna tajusin liikuttuneena, että selvisimme sittenkin tästäkin kauhean raskaasta vuodesta. Ennenkaikkea lapsi selvisi, aikuisen kuuluukin. Täytyy sanoa että paljon riippuu omasta asennoitumisesta, elämän perusperiaatteista, ystävien ja tuttavien tuesta, sattumastakin - mutta uskon että sen lisäksi on jotain jota en voi hallita, jotain joka on suurempi kuin minä tai elämänhallintani, jotain joka vain vie eteenpäin, antaa huomisen ja niinä sudenhetkinä kun tuntuu, että en jaksa enää sekuntiakaan, tulee uusi sekunti sittenkin, minusta ja tunteistani riippumatta. ja olen tavattoman kiitollinen niillekin nettiystäville (ja tietysti IRL jotka ovat jaksaneet ottaa ahdistukseni vastaan)



Tuossa leikkii pienokainen jaloissani, ei musertanut häntä äidin väsymys eikä isän karkaaminen. Elämä sykkii ja voitti, sittenkin!

Jouduin aina hoitamaan nuorempaa siskoani enkä juuri koskaan päässyt mihinkään nuorten menoihin mukaan. Äitini vaan alkoi huutaa töistä tullessaan että täytyyhän minunkin joskun levätä, eli hoidin sitten siskoni ja läksyt siinä.

Nykyään en juuri soittele enkä käy kotona ja äiti jaksaa ruikuttaa yksinäisyyttään. Ei vois vähempää kiinnostaa!

Mies asuu kanssamme mutta on aina pois, tuntuu että kääntyy kotona syömässä ja nukkumassa. Eli yhdyn siihen tuplastressikirjoitukseen, koska koen että kohdallani asia on juuri niin. Itselläni on kaksi lasta ja mies. Minulla kaksi 3 lapsen yh ystävää, ja voin kertoa että kadehdin heitä kun ei kaiken lisäksi tarvitse stressata miehestä. Olen yrittänyt erota ja ties mitä mutta mies ei lähde. Itselläni ei energiaanty muuttaa.

Erottiin lasten isän kanssa kun nuorempi oli vähän päälle vuoden.2 lasta siis.Isänsä näkee lapsia joka viikonloppu joten minulle jää ruhtinaallisesti omaa aikaa ladata akkuja.Ei siis valittamista.

muutin lapsen kanssa pois hänen isänsä luota, kun lapsi oli puol vuotta. Ei ole ollut fyysisesti raskasta kuin silloin vauva-aikana, kun lapsi heräs parikymmentäkin kertaa yössä, ja henkisesti yksin jääminen oli tietenkin pelottavaa ja raskasta. Lapsen isä on ollut kuitenkin koko ajan aktiivisesti mukana lapsen elämässä.

Lapsi tapaa epäsäännöllisen säännöllisesti isäänsä, monta kertaa viikossa ja joskus vaikka joka päivä...

Vanhempien menojen ja töiden mukaan sovitaan, milloin lapsi on missäkin, ja hyvin toimii.

Isä on käyttänyt paljon lasta lääkäris, harrastuksis ym., koska itselläni ei autoa. Ja välil pummin kyydin kauppareissullekkin : )

Elatusmaksuista ei ole ikinä tarvinnut kiistellä, ostaa välillä myös " ylimääräistä" ja saattaa osallistua harrastusten maksuunkin omalähtöisesti.

Mulla on aika paljon vapaa-aikaa, varmasti paljon enempi kuin jos olisin yhdessä äijän kanssa. Mutta se ei ole tärkeintä tässä, vaan että lapsi tapaa kumpaakin vanhempaansa usein.

ehkä parisen kertaa. Siinä sitten pitää yllä hyvää kuvaa isästä. Mutta nyt asuu lähellä ja tapaa lasta n.joka toinen viikonloppu, ja joulut vuorotellen kotonaan tai hänellä. Tällä hetkellä isällänsä joten haikeaa on, näin perhejuhlan aikaan...



Minä ainakin olin jaksottain todella väsynyt lapsen allergiaoireilujen ja yökuppaamisten kanssa, joskus äitini tuli hoitamaan lasta ja antoi kerran jopa omista lääkevarastoistaan puolikkan unitabletin jotaa sain liikaväsymykseltäni unen/levättyä. Lapsi nyt ekaluokalla.



Isän kanssa kohtalaiset välit, mutta ikinä hän ei ole kysynyt eikä kysy miten lapsella menee, esm. nyt kun aloittanut koulun. Joten totisesti tässä saa yksinhuoltaa.



Toivon kaikille oikein hyvää joulua ja varsinkin kaikille nuorena äidiksi tulleille :)