N. nelikymppiset ensisynnyttäjät.

Täällä kun niin kovasti mesotaan tuosta iästä niin päätinpä kirjoittaa.



Näistä asioita täällä yleensä kiistellään:

1. Totuus on se, että 40 vuotias ensisynnyttäjä ON vanha ja raskaudessa on riskejä niin äidille kuin vauvalle.

2. Usean 40 vuotiaan vanhemmat ovat jo niin vanhoja etteivät kovinkaan jaksa auttaa PIENEN VAUVAN hoidossa (vanhempi lapsi on eri asia).



Itse sain ensimmäisen ja viimeisen biologisen lapsen 6 kk sitten ja täytän pian 40 v. Itse olen perheeni kuopus joten minut saadessaan äitini oli 33 v ja isäni 37 v. Isäni (77-v) on jo täysin äitini (73-v) hoidettavissa (sokeritauti vienyt) ja myös äitini on vanha. Jos lapsemme olisi nyt vaikka 10 vuotias, niin ei olisi ongelmaa, että hän olisi piristämässä mummun ja papan päivää, mutta näin pientä lasta en voi jättää hoitoon hetkeksikään. Mieheni (47 v) vanhemmat ovat vieläkin vanhempia. Raskauteni oli riskiraskaus, mutta ryhdyimme kuitenkin yrittämään lasta. Tulin onneksi raskaaksi. En tiedä olisiko mieheni iän vuoksi edes päästy adoptiojonoon (eikös se ikäraja ole 45 v).

Ja jaksan vallan mainiosti hoitaa lasta. Kyllähän tämä väsyttää, mutta varmasti kaikki pienten lasten äidit ovat väsyneitä. Alunperin suunnittelimme olevamme lapseton pariskunta (kyllä, loimme uraa molemmat) mutta aloimmekin haluta lasta ja luojan kiitos meillä sellainen on.



Mikä ihmeen vimma kaikilla on arvostella toista äitinä. Kukin normaali äiti lienee paras äiti lapselleen (sosiaalitapaukset ovat eri asia ja näihin en puutu). Kaikissa meissä on vikamme, puutteemme. Pääasia, että rakastamme lastamme/lapsiamme ja teemme parhaamme. Eikö niin.