haluisko joku leikkiä vähän parisuhdeterapeuttia tai psykologia mulle...? ov

eli koitan lyhyesti kertoa jotain...



minä nainen 27 ja mies 26 olemme olleet avoliitossa pian 5 v. meillä on kaksi lasta 3v ja 6kk.



asumme omassa (pankin) kerrostalokolmiossa. mies käy töissä, minä nyt vanhempainvapaalla kotona. vanhempi lapsi osan viikkoa hoidossa pph:lla.



rahasta tekee koko ajan tiukkaa, miehen tulot ovat keskitasoa tai alle samoin minun vanhempainrahani on pieni. riitelemme jatkuvasti rahasta, kotitöistä, menoista ja oikeestaan kaikesta.



seksiä ei ole. mies haluaisi vaikka joka päivä, mua ei ole kolmeen vuoteen kiinostanut..... tää asia ahdistaa mua tosi paljon, en ymmärrä miksi en halua?



olemme kuin kämppikset... viihdymme yhdessä mutta mitään kipinää ei taida kummallakaan olla.



tällä hetkellä tuntuu ettei tää suhde voi olla ikuinen koska tunteet tuntuis puuttuvan. kummallakaan ei ole toista eikä olla petetty toisiamme, ainakin uskon näin.



mutta tänään olen miettiny eroa ja suunnitellu jo mielessäni tulevaa elämää yh:na... en siksi että ihannoisin sitä vaan koska en enää jaksa uskoa että suhteemme muuttuu hyväksi ja en edes tiedä haluanko...



haaveilen että olisin ihastunut palavasti johonkin ihanaan mieheen... ja mikäs sinä jos minuakin joku kaipaisi. tässä suhteessa en koskaan ole tuntenut itseäni palavasti rakastetuksi ja jollekin maailman tärkeimmäksi. haluan saada olla jollekin niin tärkeä ja en usko että saan tässä suhteessa sitä kokea. surullista.



myöskään mieheni tuskin on onnellinen, ei ainakaan siltä vaikuta.



mutta ero tuntuu niin pahalta, lasten takia enimmäkseen ja yhteisen asunnon/velan. se tuntuu niin vaikealta toteuttaa että en tiedä onko minusta siihenkään.



mitä mun pitäis tehdä? onko mitään tehtävissä?

Aika isolle osalle miehistä vaimon eroaikeet tulee yllätyksenä.



Teillä on pienet lapset ja muutenkin tiukka tilanne juuri nyt. Minkälaista oli ennen lapsia? Ehkä tämä on vain yksi vaihe teidän elämässä ja sitten helpottaa, kun joku asia ratkeaa, eli lapset kasvaa, menet töihin ja rahatilanne helpottaa tms. Voisko itselleen asettaa vaikka jonkun määräajan, tyyliin jos musta tuntuu samalta vielä kahden vuoden päästä, harkitsen eroa. Ehkä juuri nyt ei kannata edes ajatella eroamista.



Muista myös, ettei yhden ihmisen tarvitse vastata sun kaikkiin tarpeisiin. Mies ei ehkä ole henkevä keskustelija, mutta omaa muita hyviä puolia. Miksi aikoinaan rakastuit mieheesi, keskity niihin puoliin. Tuskin mies oli silloin aikojen alussakaan keskustelumestari.



Näin täältä kyökkipsykolookilta.

ei ole miehenkään mielestä kaikki ok ja periaatteessa saattais lähteä terapiaankin mutta mä en itse enää tiedä haluanko mä. on jotenki luovuttajaolo...



totta on että tää pikkulapsivaihe vaikuttaa varmasti tilanteeseemme. tätä on vaan jatkunut liian kauan. välillä menee hyvinkin, mutta suoraan sanoen en koe onnea tässä parisuhteessa.



käymme toistemme hermoille vaan pelkällä olemassaolollamme tällä hetkellä. vaikea uskoa että se vaan menisi ohi.



tuo oli kyllä helpottava lukea ettei yhden ihmisen tarvitse vastata kaikkiin tarpeisiini, en ole ajatelluta asiaa noin. eikä mies tosiaan ikinä ole ollut mikään keskustelijatyyppi. mulla vaan on nykyään usein sellanen olo että haluisin jakaa sen kanssa kaikenlaisia leskusteluja mutta turha yrittää edes. miestä kiinnostaa pleikka ja urheilu... luulin kai että tuo pelaamisvimmakin joskus menis ohi, mut ei ainakaa toistaseks. tosin ei se pelaa kun vasta lasten mentyä nukkumaan mutta yhteistä aikaa ei halua mun kanssa viettää kun pakko pelata on...



äh, mä en tiedä yhtään mitä tehdä. ehkä noudatan neuvoasi ja laitan jonkun aikarajan jonka loppuun asti yritän pelastaa suhteen ja jos ei auta niin sitten katsotaan uudelleen. tosin tuo 2v on liian pitkä aika, ehkä voisin ajatella voden loppuun nyt katsovani tilannetta.



ap

Ihminen on tehty elämään toisen ihmisen kanssa ja jos sinulla on lista, että mitä miehesi tulee olla, niin kuulostaa sille, että miehesi _oikeasti_ täyttää niistä 99% eli on kaikin puolin ok. Sinä et vaan saa ihan kaikkea mitä sinä tarvitsisit mieheltä, mutta usko pois, sellaista ihmistä ei ole olemassakaan, joka tyydyttäisi kaikki sinun tarpeet.



Se, että sinä et ole onnellinen ei oikeastaan ole viimekädessä miehestäsi kiinni - eihän hän ole tehnyt oikeasti mitään mikä sinun onnesi olisi vienyt (juominen, hakkaaminen tms) ja siten sinun on sitä elämän onnea ja rakkautta on lähdettävä etsimään itsesi sisältä. Sen olet velkaa myös lapsillesi.



Pisin matka minkä voit tehdä on sinun korviesi välissä. Onnea matkaan!

Ihan konkreettisesti?



Mitä teette päivisin, mitä kun mies tulee töistä kotiin?



Entä viikonloppuisin? Valvotteko yhdessä iltaisin?



Kerro hieman enemmän niin voi vinkata johonkin parannuksia, sillä arjesta se elämä ja onnellisuus lähtee!



Mieti onko todella mahdollisuus eriyttää elämä niin, että elätte vaan kämppiksinä. Pistätte tunteet ikään kuin jäähylle!?



Me teimme kerran niin.. Puoli vuotta olimme erossa. Asuimme yhdessä, olimme parhaat ystävät, mutta emme olleet intiimisti tekemisissä. Nukuimme samassa sängyssä, mutta emme halanneet, suukotelleet yms. puoleen vuoteen!



Tuosta puolesta vuodesta viimeiset 3 kk olimme sitten kokonaan erossa! Siinä sitä äkkiä huomasi kuinka paljon toista rakastaa ja tarvitsee!



Tärkeintä on aikalisä. Molemmille aikaa ajatella. Ei painostusta jne. Lasten takia kuitenkin suosittelisin yrittämään edes sitä yhdessä asumista!

annoit minulle paljon ajateltavaa! nyt on pakko lähteä nukkumaan mutta palaan ajattelemaan asiaa tekstisi pohjalta vielä.



ap

nyt tosiaan on mentävä nukkumaan mutta kaivan tämän keskustelun täältä huomenillalla ja vastaan kysymyksiisi jospa sinä joskus huomaat vastuakseni ja vielä jaksat kommentoida.



ap kiitollisena välittävistä ihmisistä

Olette siis hivenen päälle parikymppisinä alkaneet yhteiselonne? Tuli mieleen kysyä, että olitteko silloin alussa rakastuneita. Sanoit, että tässä suhteessa et ole KOSKAAN tuntenut itseäsi palavasti rakastetuksi; entä rakastuneeksi? Ja oletko kaivannut sitä?



Ymmärrän, että ihmisiä ja parisuhteita ja tarpeita parisuhteissa on erilaisia. Joillekin todellakin riittää ystävyys, kumppanuus ja toimiva arki (ja se kai on kaikissa pitkissä parisuhteissa se pohjimmainen tarve). Tunnen ihmisiä, jotka eivät oikeastaan koskaan ole olleet vimmatun rakastuneita, eivätkä sitä niin kovin sitten kaipaakaan. Heillä on hyviä ja ihanan oloisia, toimivia parisuhteita ja perheitä.



Itse kuitenkin olen romantikko, ja romantikkona en voisi olla suhteessa, jossa en tuntisi sitä rakastumisen tunnetta ja jonkinlaista intohimoa. Ja omasta kokemuksestani voin sanoa, että sitä intohimoa VOI tuntea vuodesta toiseen ja lapsiperhearjessakin! Itse olen aivan hulluna mieheeni. Yhteisiä vuosia on takana jo useampi ja lapsikin perheestä löytyy. Vieläkin olemme kiinni toisissamme aina, höpsöttelemme, koskettelemme, olemme toisistamme mustasukkaisia ja kuitenkin luotamme toisiimme, puhumme tuntikausia, katselemme toisiamme joskus vain silmiin pitkään, seksi on loistavaa jne...Itse en vain voisi kuvitella loppuelämääni ihmisen kanssa, joka ei sytytä.



Ehkä sinullakin on parisuhteessa tarve olla rakastunut ja nimenomaan romanttisesti rakastettu? Pelkkä kumppanuus ja ystävällinen rakkaus (olkoonkin kuinka syvää tahansa) ei riitä?

Olet mielestäni aivan liian nuori ajattelemaan, että "tätäkö tämä tulee olemaan koko loppu ikäni". Sinullahan on elinikää jäljellä yli kaksi kolmasosaa siitä, mitä olet tähän mennessä elänyt! Ja sinulla on vain tämä yksi elämä elettävänä. Minusta selkeää on, että et halua elää seuraavaa 40 vuotta kaveriliitossa...



Nyt sinun lähinnä tulisi miettiä, voitko tässä liitossa saada sen mitä haluat. Oliko teillä romantiikkaa suhteen alkuaikoina? Voiko sen saada takaisin? Tai onko miehesi ihminen, jonka VOISIT nähdä romanttisesti/eroottisesti, jos vain sallisitte ja saisitte aikaan sen (lapset hoitoon ja yhteistä aikaa, tietoista yrittämistä parisuhteen elävöittämiseksi, ehkä jopa parisuhdeterapiaa).



JOS vaan mahdollista, kannattaa toki yrittää liitossa lapsien isän kanssa saavuttaa onnellisuus (trust me, yh:n elämä ei ole niin luksusta, tiedän mistä puhun!), mutta toisaalta, jos ei parisuhteessaan saa sitä, mitä tarvitsee ollakseen tyytyväinen, ovat vuodet ja vuosikymmenet liian pitkä aika hukattavaksi vain "lasten ja asuntolainan takia". Ei niille lapsillekaan parhaaksi ole vanhemmat, jotka eivät liitossaan ole tyytyväisiä (jälleen kerran, trust me, tiedän mistä puhun). Mieti nyt, ap, minkälaisen parisuhteen tarvitsisit ollaksesi onnelinen, ja sitten mieti, onko se mitenkään mahdollista saavuttaa nykyisen miehesi kanssa.

Tämä aloitus kiinnosti. Ap vaikuttaa ajattelevaiselta ja tuntevalta nuorelta äidiltä, eivätkä nämä asiat todellakaan ole helppoja tai yksinkertaisia. Mieluusti "puhuisin" tästä asiasta enemmänkin... Itsekin olen yhden eron nuorena läpikäynyt ja uuden perheen "pystyttänyt".



Nyt itsekin suuntaan nukkumaan, mutta tulen huomenna katselemaan, josko löydän tämän ketjun...



Jos en, niin kaikkea hyvää sinulle ap! Mieti tarkkaan valintojasi, mutta loppupeleissä, mene kuitenkin tunteittesi mukaan; ne sinulle kertovat, mitä tarvitset tehdäksesi elämästäsi omasi...

vaikka tunteet ovat välillä arkisten töitten peittämää, tai huomioinnin puutteesta näivettyneet silloin kysytään tahtoa. Ei huvikseen vihkipuheessa kysytä tahdotko rakastaa. Se on viisaasti kysytty koska tiedetään että rakkaus ei ole ainaista tunnetta vaan suuri osa on tahtomista ( ja anteeksiantoa)



Liitto ei oikeasti kukoista ilman hoivaa. Ei kukkakaan ilman kastelua, lannoiteita, oikeaa kasvupaikkaa jne. Välillä on otettava itseä niskasta kiinni ja järjestettävä yhteistä aikaa, yllätettävä toinen, keskusteltava siitä että voisiko välillä ollä näin, kun se olisi minulle niin tärkeää, ollaan ne illat sitten kuinka sinulle on tärkeää jne. jne.

Tyytymättömyys toiseen voi johtua monesti tyytymättömyydestä omaan itseensä. Puoliso on peili joka heijastaa sinut, toisessa näet itsesi.

Toista arvostamalla ja kunnioittamalla kylvää hyvää, ja toteutamme näin tee niin toiselle kuin haluaisit itsellesi tehtävän.

On mahdollista rakastua uudelleen. Olen huomannut sen 9 vuoden avioliiton aikana. Monesti tahtominen tuo tunteen rakastaa. ja taas tunteet auttavat tahtomiseen. Siis tahtomiseen rakastaa hvinä ja huonoina päivinä aina kuolemaan asti.

Mieheni kanssa olemme melko erilaiset toisissa asioissa. En saa hänestä kovinkaan usein henkevää tai samalla aaltopituudella olevaa keskustelukumppania. Mutta sen sijaan hän täydentää minua monessa asiassa, ja koen saaneeni juuri sellaisen puolison kuin minulle on hyväksi.

Mutta siinäpä se. Jonkun ihmisen kanssa se onnistuu; vuodesta toiseen löytää se tunne ja HALU rakastaa. Halu yhä uudelleen löytää se kipinä. Parisuhde on taistelulaji, mutta se vaatii vertaisen "taistelukumppanin".



Täytyy olla vakaa pohja, josta ponnistaa. Ja yleensä se pohja tarkoittaa alkuaikojen RAKASTUMISTA, sitä huumaavaa tunnetta, josta ja jonka takia liittoa on lähdetty rakentamaan, ja josta sitten se liitto on alkanut ja rakentunut. Ja sitten kun vietetään niitä yhteisiä iltoja ja tietoisesti vaikeinakin aikoina yritetään elvyttää sitä suhdetta, niin on se tietoisuus siitä, että on jotain, mitä elvyttää, siis jokin sellainen tunne, mitä niillä toimilla yritetään herättää taas henkiin...Mitä jos ei koskaan ole ollut puolisoonsa rakastunut, ei koskaan ole seksuaalisesti halunnut puolisoaan, eikä koskaan ole tuntenut romanttisia tunteita häntä kohtaan...MIKÄ silloin on se tunne, jota tietoisesti yritetään ylläpitää tai elvyttää? Mikä on se "kukka joka hoivasta silloin kukoistaa" (viitaten 12. kirjoitukseen) ? Täytyyhän olla jotain, minkä takia taistella vaikeina aikoina, eikö?

Ei toki ole oikein elää onnettomassa liitossa loppuelämää, mutta onko ap varsinaisesti onnetonkaan?



Tarkoitan tässä siis sitä, että jos arkenne ei ole pahasti solmussa, niin eikö lapsille ole kuitenkin parempi nähdä molemmat tasapainoiset aikuiset kuin vuorotella kahta kotia.?



Toisaalta taas olen sitä mieltä, että jos arki ei suju, niin lapset aistii sen ja heillä on paha olla!



Eli pointti on kai se, että tässä pitää lähteä lasten tarpeista? Miettiä mitä itse tarvitsee ja onko sitä oikein lähteä tavoittelemaan jos se on silloin lasten kustannuksella. Ymmärrättekö mitä haen takaa?



Ei siis tarvitse jäädä huonoon suhteeseen joka kituu ja kituu, muttei myöskään lähteä suin päin rikkomaan perhettä, joka toimii?



Itse olen avioeroperheestä ja voin kyllä sanoa, että se repi koko perheen hajalle! Se jätti syvät arvet isompiin sisaruksiin.. Vanhempamme eivät koskaan riidelleet lasten nähden. Kulissit olivat siis pystyssä.. Mutta minä.. Minä kuuntelin öisin vanhempieni puheita ja tiesin 10 vuotiaana missä mennään.



Muille ero tuli shokkina ja heille ero oli todella vaikeaa.. Minulla ei tuntunut missään, koska olin tiennyt sen tulevan!



Eli pointti oli se, että tämä ei tosiaankaan ole helppoa. Tärkeää on panna kaikkien tarpeet vaakakuppiin ja katsoa mihin suuntaan se kallistuu! Ja ei se elämä tosiaan välttämättä miestä vaihtamalla parane, saati yh:n arkena!



Kriisejä tulee ja menee. Siksi aikalisä voisi tehdä terää. Hiljainen kielto olla intiimisti tekemisissä, jopa lupa tutkailla markkinoita.. Rajat määräätte itse. Mutta yksi asia on pidettävä varmana. Lapsien korviin ei saa kantautua juttuja toisista miehistä/naisista. Silloin ollaan sillä polulla, että lapset voivat ruveta syyttämään toista vanhemmista periaatteessa syyttä!



Itse kuulin öisiä keskusteluja.. Isäni kysyi äidiltäni kuka se on.. Minua oksetti ja inhotti. Siitä yöstä asti olen vihannut sokeasti äitiäni, oli sille tarvetta tai ei. Isäni ei ole virheetön, mutta minun sen hetken henkinen kehitystaso ei ymmärtänyt muuta kuin sen, että äidillä oli joku toinen. Hän oli pettänyt meidät kaikki! Tämä ei kuitenkaan ollut avioeron syy laisinkaan.. Vaan ero oli muhinut kai vuosikausia jo..



Eli ikuisuus kysymys kai kuuluu, että onko ihminen koskaan täysin onnellinen ja tyytyväinen? Pitääkö tyytyä siihen mitä on, vai tavoitella parempaa ja kenen kustannuksella?



Vaikeaa, vaikeaa..

Meillä on samankaltainen tilanne kuin teillä ja tuntuu päivittäin että mies on täysi idiootti; oma-aloitteisuus (siis muuhun kuin seksiin) nolla, minun on hoidettava kaikki viralliset asiat koska miestä ei kiinnosta jne. Tänään miehen kaveri oli kylässä ja vaikken tunne mitään vetoa häntä kohtaan, huokailin ihastuneena kun tämä kertoi mm. tulevaisuuden haaveistaan ja nauroi vähän miehelleni, kun tämä ei tiennyt yhtä itsestäänselvyyttä. Tämä mies ei ole ollenkaan tyyppiäni noin muuten ja hävettävää tämä on, mutta tällä hetkellä tuntuu kuin etsisin "tekosyytä" ihastua johonkin toiseen! :( Mies ei houkuta, seksi tuntuu lähinnä vastenmieliseltä vaikka hän onkin hyvä sängyssä enkä halua olla hänelle koskaan mieliksi missään.

Meillä on pieni lapsi, joten ero ei ole vaihtoehto...mutta ihmettelen miksi tunnen näin.

ei ole miehenkään mielestä kaikki ok ja periaatteessa saattais lähteä terapiaankin mutta mä en itse enää tiedä haluanko mä. on jotenki luovuttajaolo...

eikä mies tosiaan ikinä ole ollut mikään keskustelijatyyppi. mulla vaan on nykyään usein sellanen olo että haluisin jakaa sen kanssa kaikenlaisia leskusteluja mutta turha yrittää edes. miestä kiinnostaa pleikka ja urheilu... luulin kai että tuo pelaamisvimmakin joskus menis ohi, mut ei ainakaa toistaseks. tosin ei se pelaa kun vasta lasten mentyä nukkumaan mutta yhteistä aikaa ei halua mun kanssa viettää kun pakko pelata on...

äh, mä en tiedä yhtään mitä tehdä. ehkä noudatan neuvoasi ja laitan jonkun aikarajan jonka loppuun asti yritän pelastaa suhteen ja jos ei auta niin sitten katsotaan uudelleen. tosin tuo 2v on liian pitkä aika, ehkä voisin ajatella voden loppuun nyt katsovani tilannetta.

ap

Jos sinulla on valmiiksi luovuttajaolo, niin miksi kirjoitit tänne? Haluatko neuvoja miten pääset (avio)eroon ikävästä pattitilanteestanne vai haluatko tsempitystä ja keinoja miten voisitte jatkaa ja saada tarvitsemiasi asioita juuri tuon miehen kanssa?

Sinä haluaisit keskustella ja mies haluaisi pelata. Mutta seksiä kuitenkin huolisi vaikka joka päivä. Tietääkö miehesi että haluaisit keskustella, jos et ole asiaa selkeästi kertonut, on turha odotella että mies oppii lukemaan ajatuksia vaan itse aloittaa keskustelut. Sanoisin, että koska haluaisit keskustella miehesi kanssa, teillä on hyvinkin toivoa saada hyvä ja onnellinen liitto, sillä kirjoitit haluavasi keskustella juuri miehesi kanssa etkä vaan jonkun kanssa. Kiinnostaako sinua mikään urheilu? jos menisitte yhdessä vaikka pelaamaan sulkapalloa tai jotain missä voivat lapset olla mukana kentän laidalla, tai koko perhe harjoittelisitte pelaamaan jalkapalloa.

Saako pelikone mieheltäsi enemmän aikaa kuin sinä iltaisin kun lapset ovat jo nukkumassa? Ehdota että tunnin pelaa pelikoneella ja tunnin istuu alas sinun kanssasi jutustelemaan (ja halailemaan jos se luontevalta tuntuu).

Aikarajasta vielä: Suhdetta ei kukaan voi pelastaa yksin. Siihen tarvitaan se suhteen toinen osapuoli mukaan, kummallakin pitää olla sama tavoite: suhde toimivaksi. Kannattaisi kertoa miehellesi että olet miettinyt yhdessäoloanne ja kysy onko hän valmis siihen että yritätte pelastaa parisuhteenne. Jos on, niin varmaan miettii sitä pelaamistakin toisen kerran illalla. Ja vaikkei sinua aina kiinnostaisi, tarjoa miehellesi seksiä ainakin joskus, mieluiten ihan omasta aloitteesta.

Teillä on pienet lapset ja kotihoidontuen takia rahat tiukilla, lisäksi asuntolaina. Nuo kolme asiaa jo yksistään saavat helposti parisuhteen karille. Tsemppiä. :)

Minulla on takana 15 vuoden avioliitto. Mies on tuottanut paljon murhetta näitten vuosien aikana. Ensinnäkin hänellä on kurja tapa arvostella toisia kovin sanoin jos heillä on jotain heikkouksia tai jos he epäonnistuvat tai jos käyttäytyvät tai ajattelevat toisella tavalla kuin mitä hän arvostaa. Hän on loukannut minua monesti verisesti. Myös seksuaalisesti. Seksi oli ekat 8 vuotta turhauttavaa kummallekin. Se ei sujunut, mutta harrastimme sitä kuitenkin 1-3 kertaa viikossa. Kun lapsiluku oli täynnä, minulta loppui seksinsietokyky totaalisesti ja 6 vuotta kului niin että seksiä oli ehkä kerran vuodessa tai kahdessa.

Henkistä ja konkreettista tukea en ole saanut häneltä niin kuin olisin kaivannut. Naimisiin mennessä tein selväksi etten ole kodinhoitajatyyppiä. Hän taas oli varsinainen siivousneourootikko. Mutta hyvin pian kävi selväksi että lähes kaikki kotityöt jäävät minun harteilleni. Hän keskittyi lähinnä valittamaan ja jos teki jotain, teki sen niin saamarin kiukkuisena ja marttyyrina, ettei sitä erkkikään katsellut. Lapsien kanssa on ajoittain ollut kohtuullisesti, mutta aina silloin kuin olen ollut heikoimmillani ja olisin tarvinnut erityisesti tukea, hän on jättänyt minut totaalisen yksin, esim raskausaikana. Esim kolmatta lasta odottaessa minulla oli hyvin hankala 4v esikoinen, yövalvottaja 2v kakkonen ja itse voin fyysisesti tolkuttoman huonosti. Ja silloin hän kaikista lupauksistaan huolimatta ei osallistunutkaan lasten hoitoon vaan häipyi kotoa puoleksi vuodeksi ulkomaille opiskelemaan. Ai miksi annoin mennä? Jos hänelle tulee "ainutlaatuinen tilaisuus" enkä anna käyttää sitä, saan kokea sen nahoissani. Mieluummin kestin kaiken sitten yksin kuin erittäin paskamaisesti käyttäytyvän ja kuitenkin missään auttamattoman ukon kanssa. Välillä myös lasten hoitaminen uuvutti minua niin että minulla oli lähes kestämätön himo häipyä ja jättää pennut ukolle, joka ei oikeasti tukenut minua heidän kasvatuksessaan. Olisi sitten saanut äimistellä mitä heidän kanssaan tekisi. Mutta olisivat raukat jääneet niin huonolle kasvatukselle ja hoidolle, että enhän sitten voinut sellaista tehdä, vaikka ajoittain jopa kiihkeästi vihasin heitä oman uupumukseni keskellä.



Kaikesta tästä huolimatta en ole tavannut enkä osaa kuvitella löytäväni ainuttakaan ihmistä jonka kanssa voisin kuvitella eläväni koko elämäni, paitsi hänet. Sitä paitsi hänen kanssaan eläminen on opettanut minusta vahvan. Itsetuntoni kestää vaikka mitä paskaa tulisi mistä hyvänsä suunnasta niskaan enkä masennu. Hän on lisäksi opettanut minulle keskustelu- ja väittelytaitoa. Ja kas kummaa, nyt neljäkymppisenä olen tajunnut että minulla on tosi hyvännäköinen ja menestynyt mies jonka seurassa kelpaa näyttäytyä. Olen myös yhtäkkiä innostunut hänestä seksuaalisesti ja myös nauttinut seksistä ensimmäisen kerran elämässäni. Ja olen tosi tyytyväinen elämääni, en usko että olisin mitenkään voinut tulla onnellisemmaksi jos olisin vaihtanut jossain vaiheessa ukkoa.

Minulla oli pari vuotta sitten vähän samantyyppinen tilanne kuin sinulla: en kokenut itseäni onnelliseksi, ja en tuntenut saavani parisuhteesta sitä mitä halusin. En tuntenut itseäni rakastuneeksi, enkä mieskään vaikuttanut kovin rakastuneelta minuun. Olin kaikinpuolin ahdistunut.



Koska mies oli kuitenkin tyytyväinen elämäämme ja minä se ahdistunut, hain apua olooni yksin. Terapiassa solmut alkoivat avautua nopeasti. Loppujen lopuksi huomasin, että miehellä tai parisuhteella oli hyvin mitätön rooli, jos minkäänlaista, minun olossani ja ongelmissani.



Terapiassa tajusin, että olen itse vastuussa omasta onnellisuudestani. Lapsuuteni oli täynnä erilaisia ongelmia, jonka takia minusta oli kasvanut vahva suoriutuja ja selviytyjä, joka kuitenkin työnsi omat tarpeensa taka-alalle eikä osannut hemmotella itseään, antaa itselleen sitä mitä tarvitsi. Rakastaa itseään.



Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta käytännössä kyse oli yksinkertaisista asioista. Huomasin terapiassa, että en oikeastaan edes tiedä mistä asioista pidän. Niitä ruvettiin sitten kartoittamaan ja etsimään. Kun löysin asioita mitkä tekivät minut onnelliseksi ja tuottivat hyvää oloa, niin panostin siihen, että sain tehdä ja nauttia noista asioista. Oloni parantui nopeasti, ahdistus alkoi haihtua ja aloin tuntea itseni onnelliseksi.



Tämä heijastui parisuhteeseen, joka vahvistui ja tunteet miestä kohtaan heräsivät uudelleen, kun en enää syyttänyt häntä omasta huonosta olostani. Nyt pari vuotta myöhemmin menee loistavasti, ja oikeastaan parisuhteessa ei ole muuttunut monikaan asia, vaan muutokset ovat tapahtuneet minussa.



Keskustelemisesta iltaisin; se tuntuu hankalalta monista miehistä. Meillä toimii paremmin se, että avataan viinipullo, laitetaan jotain hyvää syötävää, mennään saunaan, katsotaan elokuva tai pelataan vaikka lautapeliä. Keskustelu tulee itsestään siinä sivussa, mutta jos varta vasten ryhdytään keskustelemaan, niin ei toimi.

minulla on oikein mukava mies ja ihana isä lapsilleen. Mies on reilu ja käytännön asiat eivät aiheuta mitään kitkaa. Koin pitkän aikaa jonkinlaisen tyhjiön suhteessamme. Vaikka mies oli ystävällinen jne., mutta en koskaan päässyt häntä "lähelle". Keskusteleminen ei oikein koskaan ottanut tuulta alleen. Mies kyllä kuunteli (välillä kyllä katse harhaili TV-ruutuun...), mutta sellaista todellista vastavuoroista kommunikointia ei syntynyt. Tilanne ahdisti minua aika lailla ja siihen oli jotenkin vaikea puuttua, kun mies oli kaikin tavoin kuitenkin käyttäytynyt fiksusti. Mietin, että eikö meidän välillä vain ole sellaista sielujen sympatiaa...



Lopulta jotenkin hyväksyin tilanteen. Ajattelin, että kyse on enemmänkin mieheni luonteenpiirteestä ja tältä osin tarpeemme eivät kohtaan. Nautin hänen hyvistä puolistaa ja haen keskustelun nälkääni tyydytystä ystävistäni.

ruusuilla tanssimista, uskokaa pois. Eikä omia ihanteita ja arvostuksia voi kukaan toinen täysin täyttää.

Puoliso voi olla sinulle ja minulle ja meille monella tavalla niin uskomattoman sopiva, ettemme tule ajatelleeksi. Olisiko se sen helpompaa että puoliso olisi samanlainen kuin itse, tai sellainen kuin juuri haluaisin.....

Sitten se ei olisikaan oikea. Sitten voisi olla tylsää. Sillon voisi olla keskinäistä kilpailua....

Joku kysyi mikä se kukka on , jota hoidetaan. Se on suhde. Suhde joka muuttuu, on välillä alamäessä, tasaisessa, välillä hurjassa vastamäessä.

Sille suhteelle on annettu paljon arvoa sillä sen (avioliiton) on siunannut elämän Luoja. Ja voimme olla turvallisella mielellä että Luoja on antanut aviopuolison lahjaksi, meille juuri oikean, sopivan puolison. Emme olisi sitä itse osanneet niin oikein valita. Pyhä vihkilupaus tuo elämään Luojalta paljon siunausta ja hyvää, ja sen mukaan eläminen (mm. anteeksianto) antaa avioliittoon sen "kasteltavan kukan"

Teillähän tuntuu asiat olevan silti hyvin. Mieti tarkkaan, mitä elämältäsi haluat, mitä pidät tärkeänä. Keskustelkaa miehesi kanssa, jos kahdestaan ei onnistu, niin ammattiapua saa. Lue parisuhdekirjallisuutta. Elätte rankkaa elämänvaihetta niinkuin moni pikkulapsiperhe. Ei kannata luovuttaa ennenkuin on todella yrittänyt kaikkensa ja varma siitä, mitä elämältään haluaa. Jos rakkautta riittää, tilanne ei ole toivoton.



Itse uskottomuuskriisistä selvinneenä, olen loputtoman onnellinen ja ylpeäkin, että parisuhteemme kesti, vahvistui, kasvoin monta metriä henkisesti, perheemme säilyi ehjänä ja on vielä kasvanutkin sen jälkeen. Ilman rakkautta, tahtoa ja anteeksiantoa emme olisi selvinneet.

ehkä sulle käy samoin. yritä löytää oma seksuaalisuutesi uudelleen. menkää lomalle ilman lapsia, kokeilkaa kaikkea seksin saralla.