Kannattaako enää 4o vuotiaana tehdä sitä iltatähteä?

Voimiahan se sen ikäisenä jo vaatii jaksaa ja kun ajattelee tulevaa teini-ikää ym. Ei muuta kuin ANNA PALAA=)

Nykyään kun monet tekee sen ikäisenä vasta ekan lapsen.

Koska haluan tehdä 10 vuoden päästä jotain muuta kun vaihtaa vaippoja.Olen nyt 30v ja meillä on kolme lasta,6v,5v ja 7kk.En voisi kuvitellakaan istuvani hiekkiksellä enää 40 vuotiaana.Lisäksi lapsista on enemmän seuraa toisilleen kun ikäero on pienempi.Ystävälläni on 16 vuotias poika ja vauva,hän sanoi että on vaikeaa yhdistää murrosikäisen -ja vauvan hoito.Murrosikäisellä kun on jo ihan erilaiset " ongelmat" .Mutta jokainen tyylillään :)

Mikään elämässä ei ole tärkeämpää kuin tämä sylissä möngertävä taatiainen. olen ihan erilainen äiti kuin noin 13 v sitten

Oletko sairas?

Minun elämäni on ollut hyvin kannattavaa, tuskin vanhempanikaan katuvat syntymääni. Jos jaksat itse, mikäs siinä.

Onko enää 40-vuotiaiden lapsi mikään iltatähti, kun synnytysiät ovat nousseet niin kovasti. Taitaa olla aika yleistä, että viimeiset lapset saadaan nyt ja tulevaisuudessa sen ikäisinä.

Omalla kokemuksellani voisin näin jälkikäteen sanoa, että en suosittele. Siis tietenkin myös iltatähtemme on rakkainta mitä maa päällään kantaa, niinhän kaikki lapset ovat! En siis tietenkään kadu ratkaisuamme, miten ihmeessä jo syntynyttä uutta ihmettä voisi koskaan katua. Mutta järjellä ajatellen en silti voi suositella iltatähteä kellekään, etenkään 40-vuotta lähestyville vanhemmille...



Meillä siis isommat lapset ovat nyt 24- ja 21-vuotiaita ja asuvat jo omillaan. Tämä ns. iltatähtemme on nyt 13-vuotias. Esikoisen syntyessä olin 25-vuotias, kuopuksemme syntyessä 36-vuotias. En siis edes nelikymppinen! Silti tuntuu, etten nyt kohta viisikymppisenä suoraan sanottuna jaksaisi tätä murrosikärumbaa enää. Ainakaan samalla tavalla kuin vielä alle kymmenen vuotta sitten keskimmäisen kanssa. Vauvaikä koliikkeineen meni ihan hyvin, vaikka valvominen tuntuikin vähän raskaammalta kuin alle 3-kymppisenä. Mutta tosiaan tämä orastava murrosikä. Huh. Elämme ihan eri rytmissä enkä pysy kärryillä nuorten nykymenossa/ajatuksissa enää samalla tavalla kuin ennen. Vaikka tunnenkin itseni muuten ikäistäni nuoremmaksi, enkä edes ole vielä kuin(?) 49-vuotias.



Raskainta tämä on ollut parisuhteelle. Meillä on jatkunut lapsiperheen arkea tauotta nyt puolet elämästämme (yhteiselämästämme melkein kokoa ajan, 24 vuotta 27:stä) eikä loppua näy. Enkä siis tarkoita, että haaveilisin iltatähtemme kotoamuuttamisesta. Välimme ovat läheiset, mutta yhteentörmäyksiä tulee sukupolvierosta johtuen enemmän kuin kahden ensimmäisen kanssa. Enkä enää jaksaisi vängätä kaikesta. Ja sitä kahdenkeskistä aikaakin alkaa kummasti jo tässä iässä puolisonsa kanssa kaivata, mutta nyt meille on jo syntynyt lapsenlapsikin samaan aikaan... Ihanaa toki! Mutta jälleen sama ristiriita: elämä on pyörinyt 25-vuotiaasta alkaen tauotta lapsien ja lapsenlapsien ympärillä, eikä loppua näy, ja se on sekä ihanaa että kamalaa.



Kannattaa miettiä asiaa kerran jos toisenkin. Kaikella kun on tietenkin puolensa ja puolensa. Myös riskit kasvavat 35 vuoden jälkeen, sitä ei ole varaa unohtaa (vaikka kuinka synnyttäjien keski-ikä onkin noussut, eivät ihmiset biologisesti ole miksikään tässä asiassa muuttuneet).

Mutta yllätysvauva on toki asia erikseen, sitten sitä vaan pitäisi asennoitua uudelleen. Tietentahtoen en enää menisi suosittelemaan nelikymppisenä lisää lapsia saamaan, eri asia on jos vasta silloin on tavannut puolisonsa ja haaveilee ensimmäisestä (tosin riskit on silloin oikeasti isot) tai tosiaan sattuu " iloinen vahinko" .

Vierailija:

(vaikka kuinka synnyttäjien keski-ikä onkin noussut, eivät ihmiset biologisesti ole miksikään tässä asiassa muuttuneet).

Sitoo koko perhettä liikaa, isompien lasten kustannuksella.

Kun muut lähtivät maailmalle, vanhempani väsähtivät ja olisivat halunneet elää jo omaa elämää. Koin koko lapsuuteni, että vanhemmat vain haluavat päästä minusta irti. Ei he tietenkään niin halunneet, mutta itselläni oli sellainen olo, että he haluavat jo matkustella ja touhuta kahdestaan.

Muutinkin sitten jo pois 15 vuotiaana kun en kestänyt sitä, että " olin tiellä" kotona.



Joten en suosittele. Ei riitä, että rakastaa vauvoja vaan heidät pitäisi jaksaa kasvattaa vielä aikuisiksikin.

Ihan eri tavalla jaksaa uuden vauvan kanssa valvomiset ja murrosikäisen touhut, jos on aloittanut lapsiperhe-elämän vasta päälle 3-kymppisenä verrattuna siihen että on aloittanut jo 2-kymppisenä ja sitten taas uudelleen " aloittaa alusta" kun isommat lapset ovat jo itsenäistymässä.



Itse olen saanut lapseni 32-, 36- ja 39-vuotiaana eikä todellakaan tämä kuopus tunnu miltään " iltatähdeltä" eikä sitä tietenkään olekaan! Enkä myöskään koe elämää mitenkään raskaana, päinvastoin olen nauttinut täysillä jokaisen vauva-ajasta ja varsinkin tuon kolmannen. Olen nimittäin saanut elää nuoruuteni täysin vapaasti ja vain itselleni, nyt on lasten aika. Toisin varmaan olisi jos olisin ekan saanut jo 10 vuotta aikaisemmin, silloin olisi nuoruus jäänyt " kesken" ja haluaisi varmaan jo pois lapsiperheen rumbasta.



t.kolmen koululaisen äiti

Itse vielä pari-kolme vuotta sitten en kuvitellutkaan tekeväni enää yhtään lasta jo kolmen lapseni lisäksi, jotka ovat jo leikki-iän jättäneet taakseen.

Mutta niinpä sitä nyt kotosalla hoitelen perheen silmäterää, yksivuotiasta hurmuria. Ja elämä maistuu makealta.

eikä sovi unohtaa sitä isääkään! Ei näitä voi yleistää. Itse olen tällä hetkellä onnellinen kuin mikä pienestä iltatähdestäni. Elämä maistuu makealta ja niin ihanalta kuin olla voi.



T. äiti 41v + kolme koululaista

Minä sain nuorimmaiseni 42-vuotiaana. Toiseksi nuorin oli tuolloin 6-vuotias eli ihan iltatähtenä en tätä kuopusta pidä. Nyt nuorin on 3-vuotias, vanhin 17-vuotias. Itse en tunne mitenkään olevani ulalla murrosikäisten touhuista. Päinvastoin, tässä pysyy oikein hyvin ajan hengessä mukana, kun on kotona monen ikäistä jengiä. Murkkuikäisten tyttöjen kanssa käydään yhdessä rokkikeikoilla eikä heitä yhtään hävetä kulkea niissä " vanhan" äidin kanssa, en ainakaan usko, koska itse pyytävät mukaan. Nuorimmaisen kanssa käydään leikkipuistossa ja uimahallissa, kelkkamäessä ja puuhamaissa. Keskimmäisiä kuljetetaan harrastuksissa. Oikein mukavasti on mennyt enkä yhtään epäile, ettei jatkossakin menisi. Se on ihan itsestä kiinni, miten asioihin suhtautuu. Minä ainakin nautin joka hetkestä lasteni kanssa. Jos kokee lapset riipaksi, niin ne kokee, riippumatta siitä, minkä ikäisenä ne on saanut.

Eihän kaikille lapsille tule mitään kamalaa murrosikää. Ja toisaalta kyllä murrosiänkin kestäminen riippuu vähän muustakin kuin äidin tai isän biologisesta iästä, ihan luonteesta tai muutenkin pinnan pituudesta.

kannata, sanokin just, että " vanhempien" lasten murrosikä

ja " iltatähden" taaperovuodet meni kivasti, mutta että sitten

alko ikä painaa. Ja noille sun tän hetkisille murkuillehan oletkin

nuori äiti. Toisin on sitten, kun nykyinen taaperosi on 17 vuotta, silloin

olet lähempänä 60 vuotta. Mutta varmasti yhä tosi " nuorekas" ja innokas rokkikonserteissa kävijä, sitä en epäile yhtään.



Sulla vielä se 15 vuotta edessä ennen kuin taaperosi on itsenäistymässä. Eli jos ekas on nyt 17, niin sulle

tulee semmonen 30 vuotta aikaa, jolloin olet alaikäisestä vastuussa.

Tämä vissiin oli se pointti, joka tolla aikasemmalla kirjoittajalla oli.

Ikäero on mielestäni ihan liian iso.

tätä aihetta on meidän ystäväpiirissa puitu paljon. Yksi tuttavapariskunta teki päätöksen, että jos vaimo ei tule raskaaksi ennen 40. syntymäpäiväänsä, niin yrittäminen loppuu siihen. vaikka he siis kovasti haluaisivat toisen lapsen.



Adoptioissa myös pidetään (Suomessa) maksimi-ikäerona 40 vuotta lapsen ja vanhemmista sen iäkkäämmän välillä.

Toisaalta onko lastenteko kovin _kannattavaa_ minkään ikäisenä.



Täytän 40v muutaman päivän päästä ja kävin itse tosi voimakkaan vauvakuumeen läpi. Sitä kesti muutaman vuoden ja sinä aikana ehkäisykin oli aika huolimatonta eli sattumalle annettiin tilaisuus. Sitä " vahinkoa" ei sitten tullutkaan ja nyt yhä enempi kallistun sille kannalle että onneksi ei.

Vieläkin välillä tunnen haikeutta ja ajattelen että miksipä ei. Sisarteni ihanien vauvojen tapaaminen on joskus niin sykähdyttävää.



Molemmilla siskoillani kun on nyt se vauvantekovuoro.Toinen siskoistani on jo lähes nelikymppinen, mutta hänpä aloittikin vasta nyt. Toinen on meidän perheemme iltatähti, jota ei kait suunniteltu ja joka oli vanhemmillemme varmasti välillä raskaskin murkkuna, mutta en usko että vanhempani ovat hänen syntymäänsä kovasti katuneet. Meille isommillekin pikkusiskon syntyminen oli todella iloinen tapaus. Sitä kokemusta niin toivoisin omille lapsillemmekin.



Oma vauvakuume on onneksi jo haihtumaan päin. Olen joutunut miettimään että mihin tarpeeseen minä sitä vauvaa haluaisin. Haluanko oikeasti vauvan vai pelkäänkö siirtyä elämässä eteenpäin. On kipeää ajatella ettei enää kohta ole synnytysikäinen ja ettei sitä vauva" optiota" enää kohta ole. Olen ollut kauan kotiäitinä ja oman työuran luominen on vasta alkutekijöissään. Nyt tunnen että minun on tehtävä jo valitoja, kaikkea en enää ennätä.

Vaikka vauvat ovat aivan ihania, on muistettava että on siitä ihmisenalusta vastuussa vielä toistakymmentä vuotta, jaksaako sitä enää alkaa alusta. Mitä siitä vauvasta, kyllähän sen vielä hoitaa, mutta se murkkuikäinen.Nyt olen jos saanut ensimakua isompien lasten kuohunnasta ja en usko että jaksan sitä enää vanhempana uudestaan.



Eivät jaksaneet omat vanhempanikaan kovin hyvin. Äiti oli väsynyt työstään, oman äitinsä asioiden hoitamisesta, hoitoon osallistumisesta ja kuolemasta. Samaan syssyyn syntyi ensimmäiset lapsenlapset, joita en todellakaan kuvitellut silloin " tunkevani" hänelle hoitoon.Kovasti muista kun hän huokaili ettei jaksaisi enää siskoni kanssa tapella. Vaan toisaalta ihan kelpo ihminen tästä iltätähdestä on tullut.



Me olemme niin onnellisessa asemassa että saamme valita aika pitkälle montako lasta haluamme ja koska. Toisaalta juuri tämä tekee tästäkin asiasta niin vaikean päättää.

Nuoruus ei kuitenkaan ole ikuista, vaikka niin kuvittelemme. Uskon että olisin vielä hyvä äiti uudelle vauvallekin ja sisaruksille vauvan syntymä olisi ikimuistoinen, kuten oli silloin minullekin, mutta itsekkyys ja omien rajojen tiedostaminen taitaa estää meidän perheen kasvamisen. Puhumattakaan siitä ettei mieskään olisi enää niin innokas isäksi...



Mutta me olemme erilaisia. Elämäntilanteemme ovat erilaisia. Mikään ei estä tekemästä iltatähteä, jos sitä oikeasti haluaa ja elämä on sille otollinen.